Torstai-ilta 26.5.

Niinhän siinä taas kävi, kuten viime reissullakin, että blogin pitäminen ajan tasalla ja sen kirjoittaminen päivittäin osoittautui hieman liian optimistiseksi tavoitteeksi.

Mutta lupasin edellisessä postauksessani kertoa myöhemmin lisää torstai-illan eksoottisesta ravintolaelämyksestä. Joten tässä tarinaa siitä muutaman päivän viiveellä.

Hotellihuone tuntuu pitkän matkustamisen jälkeen niin mukavalta, että ei ole ihan helppoa edes tällaiselle kurinalaiseen budoelämään tottuneelle lähteä enää haistelemaan Hashimoton toukokuisen illan tunnelmia.

Kiljuva nälkä pakottaa minut kuitenkin pian ulos ruuan metsästykseen. Ja niinhän siinä sitten käy, että ensimmäinen ateriani Japanin maaperällä on hampurilainen! Kaikille orientalistikulinaristeille ja kultturelligastronomeille puolustuksekseni kerrottakoon, että käytin sentään japanilaisten omaa Mosburger-ketjun ravintelia. Ja ei huolta, hyvät lukijat, aitoa ruokaeksotiikkaa on luvassa vielä tälle illalle, vaikken sellaista osannut itsekään odottaa. 

Teen pienen kävelylenkin ympäri Hashimotoa. Kävelen vaistomaisesti Igarashi kotitaloa ja dojoa kohti ja pian huomaankin seisovani hänen pimeän talonsa edustalla. Ei ketään kotona, eikä Jennyä eikä muitakaan uchideshielämään dojolla viettäneitä paikalla.

Kävelen pimeää Hashimoto-joen rantaa sopivan lämpöisessä ilmassa sirkkojen siristessä takaisin aseman suuntaan.  Päädyn lopulta  tutun ravintolan edustalle. Ravintola on sama, jossa erosimme senseistä viime reissun päätteeksi. Ja sen edessä seisovat tietenkin Jukka ja Kaitsu. Stalkkaavatko he minua vai minä heitä? Siinäpä vasta pulma.

Jukka ja Kaitsu ovat saaneet jostain vihiä, että sensei saattaisi olla ravintolassa sisällä. Japanissa ei voi tietenkään toimettomana seisoskella ravintolan edustalla ilman, että siihen joku puuttuu ennen pitkää. Kohta tarjoilija tuleekin ulos kysymään meiltä, että voiko hän auttaa. Jukka kysyy tarjoilijalta, että tunteeko hän Kazuo Igarashia ja onko hän mahdollisesti sisällä ravintolassa. Poika raapii kummastuneen näköisenä päätään, enkä ole varma ymmärsikö hän alkuunkaan, että, että kyse oli jostain ihmisestä, jota etsimme. Sitten minä kesksin kysyä, että tunteeko hän aikido-opettajaamme Igarshi-senseitä. Aikido sensei! Huudahtaa tarjoilija ja hänen suunsa kääntyy levään hymyyn. Hän tuntuu olevan kovin iloinen, kun osasi auttaa ja palvella meitä toivomallamme tavalla.

Tarjoilija viittoo meitä astumaan sisään ravintolaan. Sen jälkeen kaksi muuta tarjoilijaa, kaikki nuoria poikia muuten), tulee mukaan opastaman meitä ravintolan perälle ja siirtämään kenkämme hyllylle. Perinteisen japanilaisen ravintolan tatameilla istuu pöydän ääressä sensei, hänen vaimonsa sekä Jenny, joka on ollut jo muutaman viikon sensein luona auttamassa juhlavalmisteluissa ja samalla treenaamassa nelosdanin graduointia varten.

Iloinen jälleen näkeminen puolin ja toisin. Ja taas jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eli sensei tilaa minulle, Jukalle ja Kaitsulle ensin oluet. Kehottaa meitä sitten syömään pöydässä olevia ruokia ja pyytää sitten tarjoilijaa tuomaan pöytään pienen eksoottisen lisän, tarjolla on nimittäin fugua eli pallokalaa. Fugu on siitä kiva ruokalaji, että se voi tappaa sinut vain muutamassa tunnissa syömisen jälkeen, jos kalaa ei ole valmistettu oikealla menetelmällä. Johtuuko se sitten tästä vaaraelementistä vai mistä, mutta fugu on Japanissa suurta herkkua ja sitä on syöty täällä jo vuosisatojen ajan.

Kirjoitan tätä ensimmäistä blogikirjoitustani lentokoneessa matkalla Tokion Naritan lentokentälle. Tuntuu uskomattomalta ja lähes unenomaiselta olla nyt matkalla Japaniin. Luin pari päivää sitten Yuko Aikikailaisten edellisen matkan blogitekstit, enkä muistanut, että viimeisen oman kirjoitukseni loppuun olin kirjoittanut ”ehkä palaan tänne vielä”. Ja niinpä palaan! Muistan ajatelleeni tuolloin, että lähden taatusti uudelleen Japaniin, mutta ehkä se tapahtuu vasta useiden vuosien jälkeen.

Yhdistetylle treeni- ja lomailumatkalle lähteminen on tavaramäärän ja pakkaamisen suhteen haastavaa. Itselleni tuli jo alkuviikosta stressi koko reissusta, ja ajattelin, että olisi huomattavasti helpompaa, jos ei tarvitsisi miettiä lainkaan mitään treenamiseen liittyvää. Stressasin sekä ns. ylimääräisistä tavaroista (aikidopuku, hakama, alusvaatteet…) että liian monista aikatauluista. Olisi niin paljon helpompaa vain lomailla rauhassa ilman, että tarvitsee tiettyinä päivinä aikatauluttaa nähtävyyksien katsominen sen mukaan moneltako treenit ovat. Ja sitten miettiä raahaanko treenireppua koko päivän mukanani vai onko aikaa käydä välillä hotellilla hakemassa ne. Tokiossa välimatkat ovat kuitenkin sen verran pitkät, etteivät tällaiset hotellilla pistäytymiset tapahdu ihan hetkessä. Pakkaamisessa miettimistä aiheutti myös se, miten pakkaamme Tonin kanssa tavarat niin, että ne ovat fiksusti laitetut Yamanakakon leiriä varten, sillä sinne ei voi ottaa mukaan kaikkia matkatavaroita. Vaikka meillä on kaksi matkalaukkua, niin aiomme ottaa leirille vain toisen niistä. Niin, ja siellä majoitummekin eri huoneissa, kun naiset ja miehet on jaoteltu niin. Stressi tuli myös siitä, etten haluaisi stressata lomalla, kun töissä ja muussa elämässä on sitä ihan riittävästi. Äh, miksihän pitää lähteä treenimatkalle tuhansien kilometrien päähän, kun voisi hyvin treenata vain Yuko Aikikain dojolla muutaman kilometrin päässä kotoa!? No, stressatessani muistin kuitenkin, kuinka älyttömän mukavaa oli viimeksikin treenata Tokiossa ja Kiotossa, ikään kuin autenttisessa aikidon harjoitteluympäristössä. Eli kaipa tässä on jotain järkeä…

Tällä hetkellä tärkein toiveeni on, että saisin nukuttua lentomatkalla edes muutaman tunnin, jottei huomenna olisi ihan mahdottoman sekava olo väsymyksestä ja aikaerosta johtuen. Ylihuomenna onkin jo sitten meille Tonin kanssa reissun ekat treenit Meiji-yliopistolla, jossa kävimmekin jo viime matkalla.

Hyvää yötä! Oyasuminasai!　おやすみなさい！

Perjantai 27.5.

Tänään iski joko jet lag päälle kuin miljoona volttia tai eilisiltaisen pallokalan valmistus ei sittenkään ollut mennyt ihan ohjesääntöjen mukaan. En nimittäin kyennyt tänään väsymykseltäni aamiaisen jälkeen nousemaan sängyltä ennen kuin viiden jälkeen iltapäivällä.  Sen jälkeen pikainen, mutta hieman liiankin ravitseva ramenkeitto naamariin ja kiireellä ensimmäisiin treeneihin tutulle Igarashi-sensein kotidojolle. Sensei ei valitettavasti päässyt opettamaan meitä tänään, koska oli Hombu Dojolla palaverissa. Treenit veti Freddy-sensei Australiasta. No, ihan mukavat treenit kuitenkin, eikä ainakanaan liian rankat näin reissun ensimmäisiksi treeneiksi.

Aamulla sitten luvassa ensimmäiset Igarashi-sensein treenit. Pitääpä yrittää päästä ajoissa nukkumaan!

Torstai 26.5.

Kone laskeutuu oudon pomppuisasti Hanedaan, Tokion pienemmälle ja viihtyisämmälle kansainväliselle lentokentälle. Täällä kohtaan oikeastaan ensimmäiset haasteet kotoa lähdön jälkeen.

Upouusi passini aiheuttaa ongelmia ja minut ohjataan jonnekin sivuhuoneeseen odottamaan. Passini ja maahantulopaperini katoavat virkailijoiden mukana japanilaisen byrokratian uumeniin.  Kohta toinen virkailija tulee haastattelemaan minua matkani tarkoituksesta ja muista yksityiskohdista. Puolen tunnin viivytyksen jälkeen saan passini ja maahantulopaperini takaisin ja minut ohjataan matkatavaroiden tarkastukseen.

Matkatavarantarkastuksessa koppalakkimies pyytää minua avaamaan matkalaukkuni. Hän penkoo tavaroitani ja taas minulta kysellään matkani tarkoituksesta ja tavaroistani. Mikä perkule tässä nyt mättää!

Koppalakkimies löytää laukustani kodachin, yhden käden puisen miekan, ja ihmettelee, mikä se on. Kerron, että harjoittelen budolajeja ja että olen menossa tapaamaan aikido-opettajaani ja juhlimaan hänen 70-vuotissynttäreitään. Koppalakkimiehen asenne muuttuu normaalista japanilaisesta kohteliaisuudesta ylenpalttiseksi kohteliaisuudeksi, kun hän kuule kuinka kauan olen harjoitellut, että minulla on japanilainen opettaja ja että toimin myös itse aikido-opettajana Suomessa. Juttelemme tovin budosta ja sen harjoittelusta ja koppalakkimies pahoittelee kovasti, että hän joutui tutkimaan tavaroitani ja kertoo, että he joutuvat olemaan nyt hyvin tarkkoja, koska erittäin tärkeä vieras on tulossa Japaniin. Ai, ei hän tarkoittanutkaan minua, eikä muitakaan aikidojuhliin saapuvia suomalaisia vaan Yhdysvaltojen presidentti Barak Obamaa, joka on kuulemma tulossa Japaniin valtiovierailulle lähipäivinä. No, kappas vaan, enpäs tuota tiennytkään! Tervetuloa Obama! Eiköhän me mahduta tänne samaan aikaan molemmat, nyt kun minutkin on todettu terroristin sijaan harmittomaksi budon harjoittelijaksi.

Selvittyäni läpi passitarkastuksista vaihdan eurot jeneiksi kentän rahanvaihtopisteessä. Siitä suuntaan Keikyu-linjan junalla Yokohamaan, jossa ystävällisen opastuksen avulla saan ostettua automaatista lipun JR-linjan junaan Hashimotoon.

Noin 40 minuutin minun makuun ruuhkaisen, mutta japanilaisten mielestä varmaan hyvinkin väljän junamatkan jälkeen olen Hashimoton asemalla.  Tutut kaupat, tutut portaat, tuttu kadunpätkä. Tuntuu lähes tulkoon kodikkaalta.

Illuusio kodikkuudesta katoaa kuitenkin pian, kun lähden etsimään hotellia, jonka pitäisi sijaita lähellä asemaa. Minulla ole tietenkään nettiyhteyttä, jonka avulla voisin avata jonkin karttasovelluksen puhelimestani, sen enempää kuin perinteistä paperista karttaakaan. Joten ei kulu kauaakaan kun olen eksynyt.

Tällaisen huonosti suunnitellun sähläävän matkailun etuja on kuitenkin mielestäni se, että siinä on tilaa yllätyksille ja kiinnostaville spontaaneille kohtaamisille huomattavasti enemmän kuin kellontarkkaan suunnitellussa matkassa. Ja pian saankin vahvistusta tälle monista hieman erikoiselta tuntuvalle matkustustyylilleni. Kysyn muutamalta nuorelta pojalta, tietävätkö he, missä sijaitsee Toyoko Inn Hashimoto -hotelli. Pojat aprikoivat pitkään, raapivat päätään ja osoittelevat sormillaan milloin minnekin päin. Tyypillisiä japanilaisia. He mieluummin arpovat sinulle väärän vastauksen kuin sanovat suoraan, että ”en tiedä”.  Siksi jo ensimmäiselle Japanin matkalle seitsemäntoista vuotta sitten saamani ohje, jonka mukaan kannattaa aina oikeaa reittiä etsiessään kysyä opastusta vähintään kolmelta japanilaiselta ja valita niistä sitten se suunta, jonne kaksi heistä sinua neuvoo,  on käyttökelpoinen edelleen.

Keski-ikäinen mies kävelee poikansa kanssa ohitsemme ja kun mies havaitsee minun ja poikien välisen neuvonpidon, hän pysähtyy ja kysyy, voiko auttaa. Kuultuaan ongelmastani hän pyytää minua seuraamaan itseään. Kävelemme yhdessä hänen autolleen, heitämme matkalaukkuni takakonttiin ja hurautamme hetkessä hotellin eteen. Tämä on yksi syy, miksi pidän niin paljon Japanista. Täällä asuu ihan oikeastikin ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan eksynyttä gaijinia ihan vaan auttamisen ilosta!

Kiinassa tai Venäjällä näin olisi voinut myös käydä, mutta sillä erotuksella, että vastaavasta palvelusta olisi vaadittu huomattava rahallinen korvaus! Anteeksi rasistinen kommentti, mutta tällaisia kokemuksia minulla on ko maista.

Hotelli on siisti. Tietenkin se on siisti, olenhan Japanissa! Tämä on muuten toinen syy, miksi pidän Japanista! Kirjaudun hotelliin, josta olen varannut majoituksen nyt aluksi viideksi yöksi. Kun olen poistumassa tiskiltä katseeni kiinnittyy kahteen hotellin pääovesta sisään astuvaan mieheen. Kovin ovat tutun näköisiä. Siinähän on Jukka Helminen ja Kai Karvonen Suomesta. Kovin on pieni tämä 15 miljoonan ihmisen Suur-Tokio! Meitähän alkaa olla jo aikamoinen joukko tuttuja kasassa täällä; on minä, Helmisen Jukka, Kaitsu ja Obaman Barakki, keneenköhän vielä täällä törmään!

Vaihdan pikaiset kuulumiset Jukan ja Kaitsun kanssa ja siirryn sitten hotellin ylimmässä eli kymmenennessä kerroksessa sijaitsevaan yksiööni palautumaan pitkän matkan rasituksista. Yli kolmenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen ei voi muuta kuin todeta, että huh huh, kylläpä tuntuu sänky hyvältä! Ja hyvä niin, koska ei tähän noin kymmenen neliön huoneeseen sängyn lisäksi paljon muuta mahdukaan.  Mutta vaikka huone on pieni, niin maisemissa riittää tilaa ja avaruutta. Sängyltä avautuu näkymä suoraan Hashimoton pikkulähiön yli vuorille. Ei hullumpaa! Tästä tulee hyvä tukikohta seuraavaksi viideksi päiväksi.

Keskiviikko 25.5.

Vaikka takana on vain muutama tunti unta, tuntui herääminen aamuneljältä yllättävän helpolta. Karistan unihiekat silmistä, teen pikaiset aamutoimet ja astun pihalle kauniiseen toukokuiseen aamuun. Olisi mitä mainioin sää tehdä qigong-harjoituksia pellon reunassa pihakoivun alla, mutta tänään jää kyllä aamujumpat väliin. Heitän matkalaukun takapenkille ja suuntaan auton nokan kohti Hämeenlinnaa. Taakse jää perhe, lapsuuden koti ja esi-isien maat kun edessä siintää jo Kaukoidän kiehtova saarivaltio ja sen pienet kodikkaat dojot.

Lyhyen automatkan ja bussikyydin jälkeen saavun lentokentälle. Lähtöselvitys ja matkatavaroiden jättäminen hoituu nykyään selfservice -tyyliin niin kuin melkein kaikki muukin nykymaailmassa. Kohta matkustajat saavat varmaan hoitaa turvatarkastuksen ja koneen ohjaamisenkin itse!

Ottaen huomioon, miten heikosti olin tähän matkaan valmistautunut, menee ensimmäinen etappi Rengosta Amsterdamin kautta Hong Kongiin yllättävän sujuvasti. Asiaa helpotti kyllä suunnattomasti se, että sain Hong Kongin lennolle kokonaisen kolmen penkin rivistön omaan käyttööni! Mikäpä siinä oli pötkötellessä!

Myös Hong Kongissa muutaman tunnin vaihtoväli ja nouseminen Tokion koneeseen sujuu muitta mutkitta.

Vaikka pieni ikävä ja huoli perheestä ja 5-vuotiaasta Melina-tyttärestä kulkeekin nykyään aina matkassa mukana, niin mieli on hyvä. Maailmassa tuntuu hetken olevan kaikki kohdallaan, kun liidän taivaalla korkealla Hong Kongin pilvien yllä. Hienoa olla matkalla taas!

Toni ehtikin jo kirjoitella blogimme aloitussanat. Hauskaa, että toisistamme tietämättä olimme kumpikin ajatelleet ottaa taas tämän viime kertaisen blogimme käyttöön.

En tiedä, otinko Yuko Aikikain viime reisulla motoksi muodostuneen ”ryhmämatka on tyhmä matka” -lauseen liian tosissani, mutta nyt olen palannut taas itselleni tutumpaan yksinäisen matkailijan rooliin ja olen lähdössä reissuun ihan itsekseni. No, ihan ilman suomalaisten tukea en jää tälläkään kertaa. Toni ja Arja saapuvat Japaniin vain muutama päivä minun jälkeeni ja tapaan heitä ainakin muutamaan otteeseen reissun aikana. Lisäksi suomesta on yhteensä 30 treenaajaa tulossa Igarashi-sensein 70- ja Arai-sensein 80-vuotisjuhlaleirille Yamanakako -jäven rannalle.

Valmistelut tälle matkalle jäivät omalla kohdallani monessa mielessä todella viime tippaan, eikä kaikki tosiaankaan mennyt ihan niin kuin Strömssöössä. Sunnuntaina, vain pari päivää ennen lähtöä tuli pieni klassinen kömmähdys eteen, kun kaivoin passini piirongin laatikosta pölyttymästä ja huomasin sen menneen vanhaksi jo vuoden vaihteessa. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen ja maanantaiaamupäivän byrokraattisen toimenpiteiden jälkeen sain kuin sainkin itselleni uuden passin, jonka hain eilen pääpoliisiasemalta Pasilasta.

Toinen pieni haaste tuli eteen lähtöä edeltävänä iltana, kun Pauliinan minulle toimittama lahja Aikidoliitolta Igarashi-senseille osoittautui aivan liian leveäksi minun pieneen matkalaukkuuni tungettavaksi. No. siihenkin löytyi ratkaisu. Purin paketin ja sain kuin sainkin hienon hopeisella laatalla ja kaiverruksilla varustetun Iittalan puutarjottimen mahtumaan laukkuuni. Sumimasen Pauliina! Lupaan paketoida lahjan perillä uudelleen niin hienosti kuin osaan!

Mutta nyt kaikki on valmista huomisaamun lähtöä varten.
Tervetuloa mukaan matkalle arvoisat blogimme lukijat!

Kustaa

Syksyllä 2014 Lahti Yûkô Aikikaista lähti lähes 10 henkeä Japaniin. Nyt on uuden matkan aika. Tosin tällä kertaa pienemmällä porukalla. Meitä lähtee kolme, Minä (Toni), Arja ja Kustaa.

Igarashi-sensei täyttää 70 vuotta ja Arai-sensei 80-vuotta. Syntymäpäivien  kunniaksi järjestetään juhlaleiri Yamanaka-järvellä, Fuji-vuoren juurella. Suomesta juhlaan lähtee 30 aikidon harjoittelijaa.

Itse juhlaleirin lisäksi on Tokiossa tiedossa myös muuta ohjelmaa: aikidoharjoitukset Meijin yliopistolla, Waka-sensein ohjaamat harjoitukset Aikikain Hombu dojolla ja All Japan Aikido Demonstration -tapahtuma.

Arja ja minä olemme viikon Tokiossa. Tämän jälkeen matkustamme vielä puoleksitoista viikoksi Kiotoon. Siellä on tiedossa aikidoharjoituksia Okamoto-sensein salilla ja lisäksi ”12th International Aikido Seminar”, jossa opettaa muun muassa Miyamoto Tsuruso, shihan, 8.dan.
Kustaa lähti jo Japaniin tänä aamuna. Arjan ja minun lento lähtee lauantaina. Tiedossa on siis pakkaamista ja asioiden järjestelyä ennen matkaa.

Blogista voitte taas seurata, miten matkamme etenee.

さようなら！

Jos asut Lahdessa tai lähiympäristössä, ja olet kiinnostunut aloittamaan aikidon harjoittelun, seuramme peruskurssi alkaa tammikuussa peruskurssinäytöksellä 28.1.2015.

Kurssille voi liittyä tammi- ja helmikuun ajan. Lisätietoa peruskurssista.

Söin tänään viimeisen karkin Japanin reissulta tuomaltani karkkirasiasta. Vasta nyt, kun karkkirasia on tyhjentynyt värikkäisiin papereihin paketoiduista makeismuodostelmista, tajuan – ne karkit maistuivat hyvälle ja pidin niistä! Harmittaa, että rasia on tyhjä. Tuo edellinen kuvaus pätee myös yleisiin tunteisiini Japanin matkastamme. Vasta nyt, kun matkalta palaamisesta on yli viikko ymmärrän selkeämmin Japanissa minua miellyttäneitä tapoja ja ilmiöitä.

Pidän kovasti japanilaisesta asenteesta. Toki toiset voivat olla siitä eri mieltä ja kaksi viikkoa on liian lyhyt aika perusteellisen analysoinnin ja väittämien tekemiseksi. Suon itselleni kuitenkin luvan selittää, mitä se näkökulmastani tarkoittaa ja korostan – kyseessä on vain henkilökohtaisiin kokemuksiini perustuva käsitys.

Japanilaiset näyttävät seuraavan periaatetta – enemmän tekoja, vähemmän sanoja. Sitä niin aikidoa harjoittaessa kuin muutenkin elämässä. Japanilaisten toimintaa seuratessa sain kuvan, että he eivät koe omaa minäänsä kovin tärkeäksi, pikemminkin osaksi jostain suuremmasta – olkoon kyseessä sitten mikä tahansa toiminta. Pidän japanilaisten perinteiden kunnioittamisesta ja tavasta tehdä asioita – sen lisäksi että asia tulee tehdyksi on myös merkityksellistä miten se tehdään. Esimerkiksi sushi. Oli kiva päästä muutamassa ruokapaikassa metrin etäisyydeltä seuraamaan millaisella antaumuksella, osaamisella sekä välineillä japanilaiset kyseistä ruokaa valmistavat ja miten kokit ovat toiminnassa mukana.

Japanilaiset näyttävän pitävän juhlista ja osaavat olla juhlissa sopivan rentoja, seurallisia sekä iloisia. Juhlat osataan kuitenkin myös lopettaa ajoissa ettei juhlista ynnä siihen kuuluvista toiminnoista aiheudu haittaa seuravaa päivää ajatellen. En nähnyt enkä kuullut Japanissa yhtäkään humalaista myöhäisillalla kaduilla riehumassa. Japani on turvallisin maa, missä olen matkaillut. Sekin on varmasti japanilaisen asenteen – reilu ja toista ihmista kunnioittava, ansiota. Jos hävität Japanissa lompakon, saat sen todennäköisesti takaisin. Japanilaisten rehellisyys ilmenee myös siinä, että taksinkuljettajat ja kaupanmyyjät eivät huijaa tyhmiltä tietämättömiltä turisteilta rahaa. Saat kaupoissa, kahviloissa sekä taksikuskeilta rahan sentin tarkkuudella takaisin.

Itsellenikin yllätykseksi eivät japanilaiset muodollisuudet häirinneet minua ollenkaan. Vastoinpäin – niiden seuraaminen helpotti tilanteita. Sain varmistusta, että kohteliaana olemisen idea on aiheuttaa mahdollisimman vähän epämukavuuden tuntua toiselle osapuolelle.

Japanilaiset ovat myös tarkkoja ja huolellisia. Kellonajoista sekä sovituista asioista pidetään kiinni. Japanilaiset ovat huolellisia myös ulkonäköä kohtaan. Se ei tarkoita itsensä korostamista tyyliin – katsokaa, miten upeasti olen pukeutunut (!), vaan pikemminkin yleistä siisteyttä. Japanilaiset näyttävät ajattelevan, että pesemättömyys tai ulkoisesta olemuksestaan huolehtimattomuus saattaa häiritä muita ihmisiä. Siistinä ja puhtaana olemista voi verrata kohteliaana olemiseen – ideana aiheuttaa mahdollisimman vähän haittaa muille. Mielestäni on japanilaisilla suomalaisten kanssa pitkälle samanlainen esteettinen maku – arvostetaan yksinkertaisia muotoja, luonnollisuutta sekä materiaalin aitoutta. Ei ole ihme, että monet suomalaiset designbrändit ovat Japanissa niin suosittuja.

Ollaan joskus ystäväporukassa leikillään keskusteltu, mikä maa voisi kenellekin olla toinen koti, johon muuttaa vaikkapa eläkeellä ollessa. Jotkut muuttaisivat auringon ja hiekkarannan perään, toiset laatuviinin ja ruuan perään, kolmannet ties minkä perään. Itse valitsisin maan, jossa myös ihmisten elämäntapa ja asenne miellyttävät minua. Japanilaisten tiukkuus ilman jäykkyyttä ja rentous ilman löysyyttä on viehättävä. Niin minä sen näen. Ei pelkästään aikidoharjoitteluissa vaan elämässä yleensäkin. Voisin vapaasti asua jonkin aikaa Japanissa. Luulen, että viihtyisin.

Sanotaan, että ihmisen siisteydestä voi päätellä vasta nähdessään hänen vessansa. Japanilaiset julkiset vessat, kuten yleinen kaupunkinkuva on todella puhdas.

Japanilaisissa moderneissa interiööreissä on monia yhtymäkohtia suomalaisten kanssa – yksinkertaiset mutta viihtyisät.

Kirjoitan tätä viimeistä blogipostaustani maanantaiaamuna bussissa matkalla Hämeenlinnasta Lahteen. Maisemat bussin ikkunasta ovat täydellisen erilaisia kuin ne, mihin Tokiossa, Kiotossa ja Osakassa ehdin jo tottua. Taloja on vain harvakseltaan, pilvenpiirtäjiä ei ensinkään. Savisia peltoja ja syksyistä metsää näkyy sitäkin enemmän. Suomi on Japaniin verrattuna harvaan asuttu maa ja aamubussissa on taivaallisen väljää ja tilavaa. Syksyn pimeydestä, koleudesta ja harmaudesta huolimatta Suomi on kerrassaan hieno maa elää ja asua. Täällä on tilaa ja rauhaa tehdä asioita omaan tahtiin.

Japanin suurkaupungeissa on toisin. Junat ja bussit ovat usein tupaten täyteen ahdettuja. Naisille on omia junavaunuja, jotteivat pervot herrasmiehet pääse kourimaan heitä ruuhka-ajan tungoksessa. Neonvalot välkkyvät kaduilla, pilvenpiirtäjien massiiviset silhuetit kurkottelevat kohti taivasta ja joka kadunkulmassa seisovat juoma-automaatit houkuttelevat tunkemaan 100 jenin kolikoita sisäänsä silloinkin kun ei edes janota. Ihmiset jonottavat joka paikkaan siisteissä ennalta määrätyissä jonotuspaikoissa. Tavaratalon hississä meitä ohjaa eteenpäin robottimaista vahanukkea muistuttava hissiopas (omituisimpia ammatteja, mitä olen eläissäni kohdannut). Shinjukun maanalaisten ostoskeskusten tavaramäärä ahdistaa ja japanilainen ylimuodollinen käyttäytymiskoodisto kuristaa pidemmän päälle kurkkua.

Silti tällä reissulla Japani kolahti. Se kolahti oikein kunnolla. Ehkä se johtui osittain siitä, että tällainen täydellinen irtiotto arjesta tuli itselläni todella tarpeeseen. Ehkä kyse oli myös siitä että edelliset pitkät matkani olivat suuntautuneet Kiinaan ja Mongoliaan, joihin verrattuna Japani on järjettömän siisti, hyvin organisoitu, turvallinen (jos nyt ei sitten satu pelkäämään sellaisia pieniä luonnon aiheuttamia yllätyksiä kuten maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia ja taifuuneja) ja ennen kaikkea ystävällinen maa. Ihmiset ovat luotettavia, ruoka puhdasta ja kaikki toimii käsittämättömän hyvin.

Ehkä parasta tällä reissulla oli kuitenkin se, kuten jo useissa aiemmissa blogipostaukisssa olemme todenneet, että jostain syystä meidän ryhmämme sai joka paikassa todella lämpimän, vieraanvaraisen ja ystävällisen vastaanoton. Sitä eivät sen enempää Tokion ruuhkat, oudot papumössöä sisältävät pullat kuin jatkuvasta kävelystä kipeytyneet jalatkaan pystyneet vesittämään.

Yksi oman matkani parhaita asioita oli Igarashi-sensein treeneissä vierailu hänen kotikonnuillaan Tokion Hashimotossa. Tapasin Igarashi-sensein ensimmäisen kerran yli 20 vuotta sitten vuonna 1992. Sen jälkeen olen osallistunut noin neljällekymmenelle Igarashi-sensein leirille Suomessa ja ulkomailla ja vieraillut hänen luonaan Japanissakin pari kertaa aiemmin. Vaikka en ole koskaan halunnut harjoitella vain yhden opettajan opissa tai vain yhden opettajan tavalla, on Igarashi-sensei minulle kuitenkin tärkein ja läheisin opettaja aikidossa. Hänen aikidossaan, budossaan, persoonassaan ja spiritissään (ei välttämättä aina tekniikassaan) on jotain, joka sopii juuri minulle, istuu minun pirtaani parhaiten. Oli hieno huomata, kuinka opettaja silminnähden arvosti sitä, että olin saanut oman dojoni harjoittelijoita näin ison ryhmän mukaan. Japanilaiset arvostavat yhteisöllisyyttä suuresti ja myös panostavat siihen paljon.

Omaa mieltä lämmitti myös se, miten muutama viime vuosina aikidosta aika lailla taukoa pitänyt ryhmämme jäsen innostui aikidosta taas aivan uudella tavalla matkan aikana, vaikka ennen matkaa vielä kyselivät, onko pakko osallistua harjoituksiin. Muistan yhdenkin aikaisen aamun Apa Hotel Hashimotossa, kun vastoin kaikkia odotuksiani koko ryhmämme ilmaantui hotellin ala-aulaan klo 06.00 keikogit päällä valmiina lähtemään ”vapaaehtoisiin” aamuharjoituksiin Igarashi-sensein dojolle. Sellaista ihmettä ei Suomessa ihan helposti tapahtuisi!

Matkan aikana kaikille taisi valjeta se, että aikidon kautta pääsee paljon syvemmälle japanilaiseen kulttuuriin ja pääsee tutustumaan paikallisiin ihmisiin aivan eri tasolla kuin vain turistia leikkimällä. Ilman Igarashi-senseitä ja hänen huikeita oppilaitaan, erityisesti Irie-sania ja muita Meiji Universityn oppilaita, emme olisi koskaan päässeet näkemään ja kokemaan Japania niin syvällisesti ja aidosti. Ja olihan se huikeaa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen nähdä omasta opettajastaan uusia puolia. Yllätyin ja pakko myöntää, myös hieman liikutuin yhteisessä karaoke-tuokiossamme siitä, miten hyvin ja kauniisti opettaja osaa laulaa. Se taito ei valitettavasti vain ole siirtynyt opettajalta oppilaalle! ;-D

Suuri kiitos senseille, hänen vaimolleen ja oppilailleen huikeista iltajuhlista, mukavista treeneistä ja mm. Hakone-matkakohdevinkistä!

Tämä matka oli itselleni niin aikidollisesti kuin muutenkin yksi parhaista matkoista ikinä. Meillä oli hieno värikäs porukka ja kaikki tuntuivat nauttivan reissusta kovasti. Seuran yhteisestä matkasta Japaniin on puhuttu jo kohta kymmenen vuotta, joten reissu oli siinäkin mielessä todella merkittävä etappi seuran historiassa. Olen aivan varma, että seuraavaa yhteistä aikidomatkaa ei tarvitse odotella yhtä kauan. Sen verran kova polte kaikilla taisi Japania kohtaan jäädä. Alustavasti puhuimmekin jo, että seuraava yhteinen reissu Japaniin tehdään viimeistään vuonna 2018, kun Igarashi-senseillä on juhlaleiri. Eli ei muuta kuin vain säästöpossuun matkatili auki niin lähdetään muutaman vuoden päästä entistä isommalla porukalla takaisin tuonne kiehtovaan nousevan auringon maahan.

Suuri kiitos vielä tähän loppuun Outille etukäteisjärjestelyistä majoitusten ja Kobayashi-sensein juhlien suhteen,  Tonille blogin rakentamisesta, Hansille tulkkauksista ja valokuva-arkistoinnin hoitamisesta, Ullalle loistavasta navigoinnista paikan päällä  ja kaikille muille ryhmämme jäsenille erinomaisesta matkaseurasta! Hienoa, että olitte mukana! Kiitos myös Teemun porukalle virallisen edustuksen hoitamisesta Kobayashi Dojon juhlissa!

Matkamme sloganiksi muotoutunut ”Ryhmämatka on tyhmä matka” ei pitänyt tällä kertaa ihan paikkaansa. Näyttää siltä, että myös toinen sloganimme ”What happens in Japan, stays in Japan”, on tämän blogin kautta osittain kumottu sekin.

Lisää matkatarinoita ja -kuvia sekä japanilaistyylistä karaokea on tarjolla Lahden leirillä itsenäisyyspäiväviikonloppuna 5.-6.12. Tervetuloa kaikki blogimme lukijat mukaan!

Seuraavaa tyhmää ryhmämatkaa odotellessa!

Kustaa