Arkistot kuukauden mukaan: toukokuu 2016

Kohtaaminen virkailijan kanssa

Kolme päivää Tokiossa on mennyt yhdessä hujauksessa. Sunnuntaina, jolloin tulimme perille, emme jaksaneet Tonin kanssa tehdä mitään muuta kuin kävellä Tama Centerissä ja etsiä lähimmän ruokakaupan. Niitä olikin useampi heti hotellin vieressä. Tällä kertaa jet lag ei iskenyt minulle yhtä kovasti kuin viimeksi, mihin auttoi suora, ja suhteessa lyhyt lento. (Kustaa parka.)

Eilen maanantaina olikin sitten meille ekat aikidotreenit Tokion Meijin yliopistolla. Siellä oli jo aiemmalta reissulta tuttuna asiana yliopisto-opiskelijoiden vetämät kannustushuudot alkulämmittelyjen ajan. Olipas aika paljon porukkaa ja yli puolet oli ulkomaalaisia, ja ulkomaalaisista lähes puolet oli suomalaisia…Yritin treenata mahdollisimman paljon japanilaisten kanssa.

Tänään me lähdettiin kohti Tokion ydinkeskustaa, missä kävin viime reissulla vain keisarin palatsin puistossa, eikä Toni käynyt lainkaan. No, loppujen lopuksi eipä me tänäänkään käyty ydinkeskustassa, vaan Asakusan alueella ja siellä Tokyo Skytreessä. 350m:n korkeudesta oli huimat näköalat, tosin osin oli utuinen ilma kosteudesta johtuen. Tänään oli lämmin päivä, ainakin yli +25, kun eilen tihutti vettä koko päivän ja oli viileämpää.

Tokyo Skytreen yhteydessä on suuri ostoskeskus, missä me kierreltiin ennen torniin menoa. Muuten kiva kiertely, mutta minulta hävisi kamera! Muistin, että se oli ollut minulla kädessä vessaan mennessä, mutta en muistanut lainkaan olinko laittanut sen laukkuun vai en. Pengoin reppuni ylösalaisin pariin otteeseen, mutta kamera ei ollut siellä – pikkaisen ärsytti, kun yleensä olen äärimmäisen tarkka omista tavaroistani. Ajattelin kuitenkin, että sitä on tuskin kukaan varastanut, korkeintaan joku toinen turisti, kun Japanissa ollaan. Menimme infotiskille ja esitimme asiamme virkailijalle ja kuvailimme kameran suojakoteloineen hyvin tarkasti, ja pariin kertaan. Tämän jälkeen virkailija soitti kauppakeskuksen löytötavaratoimistoon ja kysyi etunimeäni. Hän kertoi kameran löytyneen ja opasti meidät löytötavaratoimistoon. Toimiston ensimmäisen oven jälkeen oli pitkä hämärä käytävä ja mutka, jonka jälkeen oli lasitiski. Esitin asiani luukulla ja meidät ohjattiin kiireen vilkkaa sisään toimistoon ja istumaan pöydän ääreen. Toimisto oli kuin jonkinlainen komentokeskus. Luukulla ollut virkailija huikkasi paikalle ilmeisesti ylempiarvoisen virkailijan, joka tuli kysymään uudestaan kameran tuntomerkkejä sekä nimeäni. Tämän jälkeen hän toi löytyneen kameran ja kysyi vielä, onko se varmasti minun. Onneksi kameran muistikortilla oli heti ensimmäisenä kuva itsestäni, niin virkailija oli asiasta vakuuttunut. Vielä piti kuitenkin täyttää lomake ja esittää passi, jotta sain kameran itselleni. Minua alkoi huvittamaan tilanne kokonaisuudessaan niin paljon, että piti purra huulta, etten purskahda nauruun, jolloin virkailija menettäisi kasvonsa. En myöskään pystynyt katsomaan Tonia, kun arvelin hänellä olevan sama tunne. Ja oikeassa olin! Mutta: en välttämättä olisi saanut missään muualla turistikohteessa tai suurkaupungissa hävinnyttä kameraani takaisin, kuin täällä.

Pilvenpiirtäjiä Asakusasassa ja Skytree taustalla.
Pilvenpiirtäjiä Asakusasassa ja Skytree taustalla.
Skytree lähempää.
Skytreen juurella.
Skytreen juurella.
Ensimmäisen kuvan pilvenpiirtäjät katsottuna Skytreestä.
Ensimmäisen kuvan pilvenpiirtäjät katsottuna Skytreestä.
Pöllöreppu
Pöllöreppu
Löysimme keittiön.
Löysimme keittiön, jossa myytiin vaatteita.
arja-ja-robotti
Arja ja robotti… vai mikä lie?

まもなく京王多摩センタ – Seuraavaksi Keio Tama Center

Lauantainta lähtö koitti vihdoin ja matkustimme Lahdesta Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja lähdimme matkaan Finnarin koneella kohti Tokiota. Arja toive toteutui ja saimme nukuttua melko hyvin lennon aikana. Kello 9.00 laskuduimme Naritan kentälle ja siellä meitä odotti aurinkoinen, lämmin ja kostea sää.

Japanilainen byrokratia otti meidät huomaansa jo lennon aikana. Jokaisen ulkomaalaisen tuli täyttää tullauskortti ja maahantulokortti. Lentokentällä maahantulotarkastuksessa jokaisesta otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Mutta kaikki on tehty hyvin sujuvaksi. Virkailijat ohjaavat matkailijoita ystävällisesti ja määrätietoisesti, ja näin jonot liikkuvat eikä synny ruuhkia.

Maahantulotarkastus sujui ripeästi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ensin hoidimme jo lentokentällä tärkeimmät hankinnat, eli internetin ja Suica-kortin matkustamista varten. Vuokrasimme pienen wlan-tukiaseman, jossa on langaton nettiyhteys. Siihen voi sitten kytkeytyä kännykällä tai läppärillä. Yhteys on aika kallis. Se maksaa 1000 jeniä/päivä. Mutta se helpottaa huomattavasti elämää, kun kaupungilla liikkuessa on nettiyhteys käytössä.

Japanissa voi tulla ongelmia suomalaisten pankkikorttien kanssa.  Nettiyhteyttä ostaessamme yhdessä paikassa myyjä totesi että hän ei pysty ottamaan maksua kortilta, jossa on debit ja credit. Toisessa liikkeessä taas maksu sujui ongelmitta. Monessa paikassa maksupääte toimii ihan kuten suomessa, valitset näppäimistöltä debitin tai creditin ja syötät tunnuslukusi. Mutta kannattaa aina varata käteistä mukaan. Japani toimii vielä hyvin paljon käteisen rahan varassa.

Ostimme liput Narita Express -junaan, jolla lähdimme kohti Shinjukua. Shinjukusta vaihdoimme Junaan Keio Linella, jolla pääsimme Keio Tama Centeriin ja aseman läheisyydessä olevaan hotelliimme.

Asemalla ja matkalla hotellille tuli vastaan taas ne edelliseltä matkalta tutut asiat, joita olen kaivannut. Juoma-automaatit, joita on joka kulmassa, iloisesti japania höpöttävät koneet, älyvessat erilaisine toimintoineen ja japanilaisten toisensa huomioon ottaminen, auttamisenhalu ja täsmällisyys. Tästä syystä moni asia japanissa sujuu tosi hyvin.

Toistensä huomioon ottaminen näkyy etenkin juna-asemilla ja junissa. Asemalla ihmiset järjestäytyvät kahden hengen jonoihin vaunujen ovien pysähdyspaikkoihin. Junissa matkustajat käyttäytyvät hillitysti lukien kirjaa, nukkuen tai selaten puhelintaan. Kännykkään puhumista pyritään välttämään tai se tehdään mahdollisimman hilaa, jotta ei häiritä kanssamatkustajia.

Blogi on nyt vähän jäljessä päivitystahdista. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta ne eivät kaikki mahdu samaan postaukseen.

Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.
Näkymä hotellihuoneen ikkunasta.

Elämäni ahtain treeni

Sunnuntai 29.5.

Taas venyy nukkuunmeno ihan liian myöhään, mutta onneksi aamulla ei ole aikaista ylösnousua, koska treenit alkavat vasta kello 11 ja dojolle on hotellilta vain vartin kävelymatka. En siis laita edes herätyskelloa soimaan. Aamulla herään tietenkin jo harmikseni kuudelta. Päätän yrittää nukkua vielä tovin vaikka epäilenkin vahvasti ettei se tule enää onnistumaan.

Ummistan silmäni uudelleen ja taidan jopa torkahtaa hetkeksi, siis vain hetkeksi. Ja kun kohta avaan silmäni uudelleen, niin mitä ihmettä, kello on kaksikymmentä yli kymmenen!! Mikä maa, mikä valuutta?! Mikä päivä?! Monelta treenit on ja missä?

Kovalla vauhdilla pakolliset aamutoimet eli vessassa käynti ja sitten treenivaatteet päälle. Tänä aamuna ei ole aikaa jäädä ihmettelemään digitaalisen vessanpöntön erilaisia toimintoja!

Puolijuoksua kaupan kautta dojolle. Matkalla ehdin syödä yhden banaanin ja juoda hieman vettä. Kyllä näillä yhdet treenit aina selviää.

Ja aikamoiset treenit muuten onkin selvittävänä. Sesnein talon edutalla on kymmenien ihmisten muodostama jono ja tuntuu siltä, että akikki eivät edes mahdu sisään. Täällä tarvittaisiin samanlaista sisääntunkijaa kuin Tokion metroissa on ruuhka-aikoina!

Mutta jotenkin kaikki halukkaat, yhteensä 76 treenaajaa saadaan mahtumaan dojolle sisään. Lisäksi eteisessä ja talon seinustalla avonaisten ikkunoiden ääressä liikkuu muutamia valokuvaajia. Aikamoinen härdelli! Mutta japanilaiset ovat niin tottuneita organisoimaan mitä kummallisimpia asioita, että näistäkin treeneistä tulee yllättävän toimivat ja mielenkiintoiset vaikka tilaa on vähemmän kuin yksi tatamimatto paria kohti. Sensei demonstroi jälleen moneen kertaan, miten sekä uke ja nage voivat liikkua niin, että tilaa käytetään mahdollisimman vähän. Hän kehottaa meitä myös katsomaan, miten doshu ja waka-sensei tekivät yhdessä tekniikkaa eilisessä näytöksessä. Waka-sensein ukemit esim. ikkyossa tapahtuivat hyvin pienessä tilassa.

Mielestäni tämä on hyvin käyttökelpoinen treenimetodi myös harvalukuiseen ja avaraan Suomeen. Varokaa vaan, kun tulette seuraavan kerran minun treeneihini! Luvassa voi olla ahtaan tilan tekniikkaa!

Treenaamme myös paljon kakarigeikona eli kolmessa isossa ryhmässä lähinnä erilaisia ukemiharjoitteita. Mielenkiintoista ja sangen erilaista, mihin olemme sensein treeneissä viime vuosina Suomessa tottuneet.

Treenien jälkeen sensei kysyy, että mikä maa haluaa hoitaa siivousvuoron tänään. Stadiuksen Kari, joka on saapunut paikalle Aalto Aikikain ja Seitokain ryhmän kanssa ilmoittaa kovaan ääneen, että ”SWEDEN!” Senseikin remahtaa äänekkääseen nauruun ehdotuksesta, mutta lopputukos on kuitenkin se, että suomalisille se siivousnakki napsahtaa lopulta. No, ehkä ihan reilua, kun ottaa huomioon, että paikalla on vain yksi ruotsalainen, kun taas meitä suomalaisia on yli kaksikymmentä.

Minä päätän ottaa kontolleni rättien kastelun, puristelun, huuhtomisen ja kuivumaan laittamisen.

Siivouksesta selvittyäni kiireellä taas hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan, sillä welcome partyt käynnistyvät dojolla reilun tunnin päästä.

Ja hienot, joskin hikiset kemut niistä tuleekin.  Japanilaiseen tyyliin kaikki on taas erittäin organisoitua ja tarkkaan mietittyä. Tarjoilut ovat myös hyviä, kuten yleensä ja juomaakin tarjoillaan varsin avokätisesti. Juhlien ehkä hienoin tai ainakin arvokkain hetki on, kun Hashimoton alueen korkein virkamies, jonkin sortin kuvernööri käsittääkseni, saapuu paikalle tervehtimään ja onnittelemaan senseitä.

Ikimuistoinen ja kaikin puolin miellyttävä kokemus, jossa yhdistyi sopivasti kansainvälistä värikkyyttä, originaalia japanilaista tapakulttuuria ja sensein hyväntuulista isännöintiä.

WP_20160529_14_11_51_Pro
Igarashi Dojon tervetulojuhlissa oli sangen tiivis ja hikinen tunnelma
WP_20160529_14_59_57_Pro
Hashimoto alueen ”kuvernööri” tuli onnittelemaan senseitä
WP_20160529_16_50_47_Pro
Juhlien jälkeen poikain kanssa Hashimoto-joen rannalla kaloja katselemassa
WP_20160529_19_58_32_Pro
Ja lopulta iltapalaboksi kaupasta mukaan ja hotellille blogia päivittämään. Näitä valmisruoka-annoksia jään kyllä kaipaamaan!

54th All Japan Aikido Demonstration

Lauantai 28.5.

Se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Uni tuli silmään vasta vähän ennen kahta ja herätys oli jo puoli kuudelta. No, eihän tänne asti kannata nukkumaan lähteä!

Kokoonnumme parin muun paikalle saapuneen suomalaisen Kristianin, Hanneksen ja Atron kanssa hotellin ala-aulaan vähän ennen kuutta aamulla keikogit valmiiksi päällä. Tämä oli sensein toive, että kaikki lähistöllä majoittuvat pukisivat treenipuvun päälle jo majapaikassa, ottei sensein dojon noin neljän neliön kokoinen pukuhuone ruuhkautuisi ihan mahdottomasti.

Reippailemme halki aamuisen Hashimoton dojolle, tervehdimme dojon tyyliin ensin toivottamalla hyvää huomenta ovesta sisään astuessamme ”ohaio gozaimas!” ja sen jälkeen tatamille kumartamisen yhteydessä imaisemme halumma harjoiteella yhdessä ”onegai shimasu!”, johon muu paikalle kerääntynyt aikidokuoro vastaa tietenkin samoilla repliikeillä. On tämä vaan aina yhtä kummallista!

Tatamilla alkaa olla kohtuullisen ahdasta kun 30 treenaajaa yrittää mahtua harjoittelemaan sulssa sovussa noin 35 tatamin dojolla. Mutta tämä on vasta kevyttä alkusoittoa seuraavan päivän treeneille. Senseillä tuntuukin olevan aamun teemana, miten tehdä tekniikka ja ukemeita niin, että siihen käytetään vain yhden tatamimaton verran tilaa. Sensei muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, että huomenna meitä on paikalla 80 treenaajaa. No, siitähän ei kyllä sitten tule enää yhtään mitään, koska nytin on jo ahdasta. Hienosti sensei saa kuitenkin temmon pidettyä yllä. Tuntuupa todella hyvältä treenata vaikka yöunet jäikin aika minimiin.

Treenien jälkeen dojon ulkopuolella majoittuvat saavat vapautuksen dojon siivoamisesta, koska meidän pitää ehtiä käydä hotellilla vaihtamassa vaatteet ennen klo 8.45 yhteistä lähtöä All Japan Demonstration’iin Budokaniin.

Pikamarssi hotellille, pikasuihku, vielä pikaisempi aamiainen ja olemme juuri sovittuun aikaan Hashimoton asemalla Keio Linen porttien edustalla valmiina matkaan kohti maailman suurinta aikidonäytöstä.

Noin tunnin matkustus, kolmen vartin jonotus Budokanin ulkopuolella ja lisäksi tunnin odotus Budokanin sisällä kannattaa ehdottomasti. No rehellisesti sanottuna näytöshän on aivan liian pitkä, monin paikoin tylsä ja puuduttava ja lisäksi omasta 90 sekunnin esiintymisestä näytöksessä yhdessä lähes kolmenkymmenen muun suomalaisen kanssa ei jää paljoa jälkipolville kerrottavaa. Mutta silti on jotenkin todella mielenkiintoista ja inspiroivaa nähdä tämän kokoluokan aikidotapahtuma, jossa kymmentuhatpäinen yleisö, arvovieraat sekä sadat esiintyjät eri puolilta maailmaa nousevat näytöksen aluksi seisomaan ja laulavat yhteen ääneen Japanin kansallislaulun.

Viidellä eri tatamilla tapahtuu koko ajan eritasoisia, eri dojojen ja opettajien esityksiä. Loppua kohti siirrytään isoista ja kaoottisista massaesityksistä vain muutamalla tatamilla samaan aikaan tapahtuviIn korkea-arvoisten shihaneiden esityksiin. Mukana on monia tutuja opettajia Igarashi-, Kobayashi- ja Endo-senseistä alkaen. Suurin osa shihaneista on tuttuja jos ei tatamilta niin vähintäänkin Youtubesta, joka on kuulemma nykyään maailman suosituin sensei, Yuotube-sensei!

Näytös huipentuu, kun viimeistä edellisenä tatamille astelee 86-vuotias, vuonna 1948 O-sensein oppilaana aikidon aloittanut Hiroshi Tada shihan 9.dan.  Sitä tunee itsensä vielä aika poikaseksi kun katselee, miten 40-luvulla aikidon aloittanut vanhus heittelee ukejaan edelleen sangen räväkällä ja vakuuttavalla tahdilla. Jos itse edes eläisin noin vanhaksi ja pystyisin vielä edes jotenkin liikkumaan, niin olisin jo tyytyväinen! Tämä on yksi hienoimmista asioista aikidossa minulle. Aikido on koko elämän mittainen polku, jossa on mahdollisuus joka päivä oppia uutta, joka päivä vahvistaa ja kultivoida itseäsi.

Näytöksen päättä Aikido Doshu Moriteru Ueshiba vakuuttavalla, tyylikkäällä ja dynamisella näyöksellä, jossa hänellä on yhtenä ukena oma poikansa wakasensei Mitsuteru Ueshiba.

Suurin osa näytöksen isojen herrojen esityksistä löytyy jo YouTubesta, kun laittaa hakusanaksi 54th Alla Aikido Demonstration. Kannattaa katsoa!

Rankka, mutta antoisa päivä alkaa kääntyä loppua kohden. Jätän tällä kertaa käyttämättä mahdollisuuden osallistua Shinjukussa Kobayashi Dojon iltapippaloihin. En myöskään jää Jukan ja kumppaneiden kanssa historiallisia nähtävyyksiä katselemaan, enkä edes lähde muun Jennyn ja Irie-sanin johtaman Igarashi-sensein oppilasryhmän  mukana takaisin Hashimotoon.

Minun sosiaalinen kiintiöni on tältä päivältä täynnä. Kaipaan omaa rauhaa ja tilaa hetkeksi. Ja mistäpä sitä muualta voisikaan paremmin löytää kuin Japanin vilkkaimmasta keskuksesta, pilvenpiirtäjien, neonvalojen, ostoshelvettien, pelihallien ja maailman ruuhkaisimman juna-aseman hallitsemasta Shinjukusta!

Ou jee!

Olen gaijin, muukalainen tässä jättimäisessä kaupungissa. Täällä kukaan ei tunne minua, kukaan ei löydä minua, kukaan ei edes osaa etsiä minua. Aika rauhoittavaa! Melkein kuin olisin lapin erämaissa tai Altain vuorilla Mongoliassa!

WP_20160528_10_35_01_Pro
Jonotusta Nippon Budokaniin
WP_20160528_12_08_19_Pro
Doshu Moriteru Ueshiba pitää avajaispuhetta
WP_20160528_16_19_45_Pro
Turha luulla, että maailman isoimmassa aikidonäytöksessä olisi kaikilla tilaa tehdä isosti!
WP_20160528_16_58_06_Pro
86-vuotias Hiroshi Tada shihan 9.dan puhdistaa esiintymisalueen miekalla näytöksen aluksi
WP_20160528_17_06_25_Pro
Doshu Moriteru Ueshiba päättää näytöksen. Ukeina Doshulla mm. oma poikansa waka-sensei Mitsuteru Ueshiba sekä loppuvuodesta Tampereelle aikidoa opettamaan saapuva Oyama-sensei
WP_20160528_17_22_59_Pro
Näytöksen jälkeistä ruuhkaa
WP_20160528_18_47_19_Pro
Shinjukun rauhaa…
WP_20160528_18_48_48_Pro
…ja hijlaisuutta
WP_20160528_18_45_08_Pro
Vähän näyttää kyllä väsyneeltä tuo sähläävä matkaaja. Kannattaisiko lähetä jo hotellille nukkumaan!

 

Fugua maistettu, mutta hengissä ollaan

Torstai-ilta 26.5.

Niinhän siinä taas kävi, kuten viime reissullakin, että blogin pitäminen ajan tasalla ja sen kirjoittaminen päivittäin osoittautui hieman liian optimistiseksi tavoitteeksi.

Mutta lupasin edellisessä postauksessani kertoa myöhemmin lisää torstai-illan eksoottisesta ravintolaelämyksestä. Joten tässä tarinaa siitä muutaman päivän viiveellä.

Hotellihuone tuntuu pitkän matkustamisen jälkeen niin mukavalta, että ei ole ihan helppoa edes tällaiselle kurinalaiseen budoelämään tottuneelle lähteä enää haistelemaan Hashimoton toukokuisen illan tunnelmia.

Kiljuva nälkä pakottaa minut kuitenkin pian ulos ruuan metsästykseen. Ja niinhän siinä sitten käy, että ensimmäinen ateriani Japanin maaperällä on hampurilainen! Kaikille orientalistikulinaristeille ja kultturelligastronomeille puolustuksekseni kerrottakoon, että käytin sentään japanilaisten omaa Mosburger-ketjun ravintelia. Ja ei huolta, hyvät lukijat, aitoa ruokaeksotiikkaa on luvassa vielä tälle illalle, vaikken sellaista osannut itsekään odottaa. 

Teen pienen kävelylenkin ympäri Hashimotoa. Kävelen vaistomaisesti Igarashi kotitaloa ja dojoa kohti ja pian huomaankin seisovani hänen pimeän talonsa edustalla. Ei ketään kotona, eikä Jennyä eikä muitakaan uchideshielämään dojolla viettäneitä paikalla.

Kävelen pimeää Hashimoto-joen rantaa sopivan lämpöisessä ilmassa sirkkojen siristessä takaisin aseman suuntaan.  Päädyn lopulta  tutun ravintolan edustalle. Ravintola on sama, jossa erosimme senseistä viime reissun päätteeksi. Ja sen edessä seisovat tietenkin Jukka ja Kaitsu. Stalkkaavatko he minua vai minä heitä? Siinäpä vasta pulma.

Jukka ja Kaitsu ovat saaneet jostain vihiä, että sensei saattaisi olla ravintolassa sisällä. Japanissa ei voi tietenkään toimettomana seisoskella ravintolan edustalla ilman, että siihen joku puuttuu ennen pitkää. Kohta tarjoilija tuleekin ulos kysymään meiltä, että voiko hän auttaa. Jukka kysyy tarjoilijalta, että tunteeko hän Kazuo Igarashia ja onko hän mahdollisesti sisällä ravintolassa. Poika raapii kummastuneen näköisenä päätään, enkä ole varma ymmärsikö hän alkuunkaan, että, että kyse oli jostain ihmisestä, jota etsimme. Sitten minä kesksin kysyä, että tunteeko hän aikido-opettajaamme Igarshi-senseitä. Aikido sensei! Huudahtaa tarjoilija ja hänen suunsa kääntyy levään hymyyn. Hän tuntuu olevan kovin iloinen, kun osasi auttaa ja palvella meitä toivomallamme tavalla.

Tarjoilija viittoo meitä astumaan sisään ravintolaan. Sen jälkeen kaksi muuta tarjoilijaa, kaikki nuoria poikia muuten), tulee mukaan opastaman meitä ravintolan perälle ja siirtämään kenkämme hyllylle. Perinteisen japanilaisen ravintolan tatameilla istuu pöydän ääressä sensei, hänen vaimonsa sekä Jenny, joka on ollut jo muutaman viikon sensein luona auttamassa juhlavalmisteluissa ja samalla treenaamassa nelosdanin graduointia varten.

Iloinen jälleen näkeminen puolin ja toisin. Ja taas jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eli sensei tilaa minulle, Jukalle ja Kaitsulle ensin oluet. Kehottaa meitä sitten syömään pöydässä olevia ruokia ja pyytää sitten tarjoilijaa tuomaan pöytään pienen eksoottisen lisän, tarjolla on nimittäin fugua eli pallokalaa. Fugu on siitä kiva ruokalaji, että se voi tappaa sinut vain muutamassa tunnissa syömisen jälkeen, jos kalaa ei ole valmistettu oikealla menetelmällä. Johtuuko se sitten tästä vaaraelementistä vai mistä, mutta fugu on Japanissa suurta herkkua ja sitä on syöty täällä jo vuosisatojen ajan.

Pallokalaa voi kuulemani mukaan syödä turvallisesti ainoastaan silloin, kun siitä on poistettu maksa ja sukuelimet. Kalan valmistamiseen tarvitaan jopa kolmen vuoden oppisopimuskoulutus ja annoksia saavat valmistaa vain lisenssin ansainneet kokit.

Sensei ilmeisesti huomaa kauhusta laajenneet silmämunamme ja hän rauhoittelee meitä, että he söivät samaa kalaa hetki sitten ja ovat ainakin vielä hengissä. Ja päälle Igarashi-senseille tyypillinen räjähtävä nauru. No, kylläpä helpottikin paljon!!

Tarjoilija sytyttää pöydässämme olevaan joninlaiseen kaasulla toimivaan kalankypsennysgrilliin tulet ja laittaa kolme fugun puolikasta siihen kypsymään. Meidän omalle vastuulle jää kalan loppu paistaminen. Ei kait tässä vaiheessa enää voi mitään mokata?! Mitä jos kala jää vaikka liian raa’aksi. Käykö sitten kuten esim. korvasienien kanssa, joita ei ole ryöpätty tarpeeksi moneen kertaan. No, ei auta! Jos sensei käskee syödä myrkyllistä kalaa, niin sitten sitä syödään myrkyllistä kalaa. Näin se menee homma toimii tässä budo-kulttuurissa!

Eksottisesta extreme-henkisestä luonteesta huolimatta fugu eli pallokala maistuu kaikkein kotoisammalta. Ihan kuin suomalaista järviahventa söisi! Sen sijaan pienet ravut, raa’at tonnikalanpalat, joku nokkosen tapainen yrtti ja muut vastaavat tuntemattomat ruokalajit tuntuvat huomattavasti oudoimmilta minun suuhuni ainakin.

No olipa hauska pieni yllätys heti tähän reissun ensimmäiseen iltaan. Katsotaan, mitä huominen tuo tullessaan!

Valitettavasti kuvia en tästä rukailuhetkestä saanut todisteeksi. Minulla unohtui nimittäin adapteri kotiin, enkä päässyt ennen uloslähtöä lataamaan sen enempää puhelintani kuin muitakaan sähkölaitteitani, joista kaikista oli akut lopussa.

 

Matka Tokioon alkakoon!

Kirjoitan tätä ensimmäistä blogikirjoitustani lentokoneessa matkalla Tokion Naritan lentokentälle. Tuntuu uskomattomalta ja lähes unenomaiselta olla nyt matkalla Japaniin. Luin pari päivää sitten Yuko Aikikailaisten edellisen matkan blogitekstit, enkä muistanut, että viimeisen oman kirjoitukseni loppuun olin kirjoittanut ”ehkä palaan tänne vielä”. Ja niinpä palaan! Muistan ajatelleeni tuolloin, että lähden taatusti uudelleen Japaniin, mutta ehkä se tapahtuu vasta useiden vuosien jälkeen.

Yhdistetylle treeni- ja lomailumatkalle lähteminen on tavaramäärän ja pakkaamisen suhteen haastavaa. Itselleni tuli jo alkuviikosta stressi koko reissusta, ja ajattelin, että olisi huomattavasti helpompaa, jos ei tarvitsisi miettiä lainkaan mitään treenamiseen liittyvää. Stressasin sekä ns. ylimääräisistä tavaroista (aikidopuku, hakama, alusvaatteet…) että liian monista aikatauluista. Olisi niin paljon helpompaa vain lomailla rauhassa ilman, että tarvitsee tiettyinä päivinä aikatauluttaa nähtävyyksien katsominen sen mukaan moneltako treenit ovat. Ja sitten miettiä raahaanko treenireppua koko päivän mukanani vai onko aikaa käydä välillä hotellilla hakemassa ne. Tokiossa välimatkat ovat kuitenkin sen verran pitkät, etteivät tällaiset hotellilla pistäytymiset tapahdu ihan hetkessä. Pakkaamisessa miettimistä aiheutti myös se, miten pakkaamme Tonin kanssa tavarat niin, että ne ovat fiksusti laitetut Yamanakakon leiriä varten, sillä sinne ei voi ottaa mukaan kaikkia matkatavaroita. Vaikka meillä on kaksi matkalaukkua, niin aiomme ottaa leirille vain toisen niistä. Niin, ja siellä majoitummekin eri huoneissa, kun naiset ja miehet on jaoteltu niin. Stressi tuli myös siitä, etten haluaisi stressata lomalla, kun töissä ja muussa elämässä on sitä ihan riittävästi. Äh, miksihän pitää lähteä treenimatkalle tuhansien kilometrien päähän, kun voisi hyvin treenata vain Yuko Aikikain dojolla muutaman kilometrin päässä kotoa!? No, stressatessani muistin kuitenkin, kuinka älyttömän mukavaa oli viimeksikin treenata Tokiossa ja Kiotossa, ikään kuin autenttisessa aikidon harjoitteluympäristössä. Eli kaipa tässä on jotain järkeä…

Tällä hetkellä tärkein toiveeni on, että saisin nukuttua lentomatkalla edes muutaman tunnin, jottei huomenna olisi ihan mahdottoman sekava olo väsymyksestä ja aikaerosta johtuen. Ylihuomenna onkin jo sitten meille Tonin kanssa reissun ekat treenit Meiji-yliopistolla, jossa kävimmekin jo viime matkalla.

Hyvää yötä! Oyasuminasai! おやすみなさい!

Siirtymässä lentokoneeseen
Siirtymässä lentokoneeseen
Lunta vuorilla Japanin keskiosassa.
Lunta vuorilla Japanin keskiosassa.

Jet lag ja ekat treenit

Perjantai 27.5.

Tänään iski joko jet lag päälle kuin miljoona volttia tai eilisiltaisen pallokalan valmistus ei sittenkään ollut mennyt ihan ohjesääntöjen mukaan. En nimittäin kyennyt tänään väsymykseltäni aamiaisen jälkeen nousemaan sängyltä ennen kuin viiden jälkeen iltapäivällä.  Sen jälkeen pikainen, mutta hieman liiankin ravitseva ramenkeitto naamariin ja kiireellä ensimmäisiin treeneihin tutulle Igarashi-sensein kotidojolle. Sensei ei valitettavasti päässyt opettamaan meitä tänään, koska oli Hombu Dojolla palaverissa. Treenit veti Freddy-sensei Australiasta. No, ihan mukavat treenit kuitenkin, eikä ainakanaan liian rankat näin reissun ensimmäisiksi treeneiksi.

Aamulla sitten luvassa ensimmäiset Igarashi-sensein treenit. Pitääpä yrittää päästä ajoissa nukkumaan!

"Kevyt kenttälounas ennen treenejä"
”Kevyt kenttälounas ennen treenejä”
WP_20160527_20_48_47_Pro
Igarashin oppilaat Kaoru ja Masaru treenaavat treenien jälkeen ensi viikon lauantain vyökoetta varten. Tässä vaiheessa senseikin on jo palannut dojolle (vasemmassa takanurkassa) Hombulta.
WP_20160527_20_56_16_Pro
Masaru ja sensein deshi Irie-san suwariwaza-tekniikoiden kimpussa
WP_20160527_23_48_42_Pro
Puistossa minua vastaan käveli vanha kaverini Obama. Jos joku epäilee, että kuva on otettu japanilaisesta uutislähetyksestä, niin se ei missään nimessä pidä paikkaansa. Minulla nyt vaan sattuu vaan olemaan puhelimen kamerassa sellainen ”lisää tv-tekstitys japaniksi” toiminto!

 

 

 

 

Minä, Jukka Helminen ja Obama matkalla nousevan auringon maassa

Torstai 26.5.

Kone laskeutuu oudon pomppuisasti Hanedaan, Tokion pienemmälle ja viihtyisämmälle kansainväliselle lentokentälle. Täällä kohtaan oikeastaan ensimmäiset haasteet kotoa lähdön jälkeen.

Upouusi passini aiheuttaa ongelmia ja minut ohjataan jonnekin sivuhuoneeseen odottamaan. Passini ja maahantulopaperini katoavat virkailijoiden mukana japanilaisen byrokratian uumeniin.  Kohta toinen virkailija tulee haastattelemaan minua matkani tarkoituksesta ja muista yksityiskohdista. Puolen tunnin viivytyksen jälkeen saan passini ja maahantulopaperini takaisin ja minut ohjataan matkatavaroiden tarkastukseen.

Matkatavarantarkastuksessa koppalakkimies pyytää minua avaamaan matkalaukkuni. Hän penkoo tavaroitani ja taas minulta kysellään matkani tarkoituksesta ja tavaroistani. Mikä perkule tässä nyt mättää!

Koppalakkimies löytää laukustani kodachin, yhden käden puisen miekan, ja ihmettelee, mikä se on. Kerron, että harjoittelen budolajeja ja että olen menossa tapaamaan aikido-opettajaani ja juhlimaan hänen 70-vuotissynttäreitään. Koppalakkimiehen asenne muuttuu normaalista japanilaisesta kohteliaisuudesta ylenpalttiseksi kohteliaisuudeksi, kun hän kuule kuinka kauan olen harjoitellut, että minulla on japanilainen opettaja ja että toimin myös itse aikido-opettajana Suomessa. Juttelemme tovin budosta ja sen harjoittelusta ja koppalakkimies pahoittelee kovasti, että hän joutui tutkimaan tavaroitani ja kertoo, että he joutuvat olemaan nyt hyvin tarkkoja, koska erittäin tärkeä vieras on tulossa Japaniin. Ai, ei hän tarkoittanutkaan minua, eikä muitakaan aikidojuhliin saapuvia suomalaisia vaan Yhdysvaltojen presidentti Barak Obamaa, joka on kuulemma tulossa Japaniin valtiovierailulle lähipäivinä. No, kappas vaan, enpäs tuota tiennytkään! Tervetuloa Obama! Eiköhän me mahduta tänne samaan aikaan molemmat, nyt kun minutkin on todettu terroristin sijaan harmittomaksi budon harjoittelijaksi.

Selvittyäni läpi passitarkastuksista vaihdan eurot jeneiksi kentän rahanvaihtopisteessä. Siitä suuntaan Keikyu-linjan junalla Yokohamaan, jossa ystävällisen opastuksen avulla saan ostettua automaatista lipun JR-linjan junaan Hashimotoon.

Noin 40 minuutin minun makuun ruuhkaisen, mutta japanilaisten mielestä varmaan hyvinkin väljän junamatkan jälkeen olen Hashimoton asemalla.  Tutut kaupat, tutut portaat, tuttu kadunpätkä. Tuntuu lähes tulkoon kodikkaalta.

Illuusio kodikkuudesta katoaa kuitenkin pian, kun lähden etsimään hotellia, jonka pitäisi sijaita lähellä asemaa. Minulla ole tietenkään nettiyhteyttä, jonka avulla voisin avata jonkin karttasovelluksen puhelimestani, sen enempää kuin perinteistä paperista karttaakaan. Joten ei kulu kauaakaan kun olen eksynyt.

Tällaisen huonosti suunnitellun sähläävän matkailun etuja on kuitenkin mielestäni se, että siinä on tilaa yllätyksille ja kiinnostaville spontaaneille kohtaamisille huomattavasti enemmän kuin kellontarkkaan suunnitellussa matkassa. Ja pian saankin vahvistusta tälle monista hieman erikoiselta tuntuvalle matkustustyylilleni. Kysyn muutamalta nuorelta pojalta, tietävätkö he, missä sijaitsee Toyoko Inn Hashimoto -hotelli. Pojat aprikoivat pitkään, raapivat päätään ja osoittelevat sormillaan milloin minnekin päin. Tyypillisiä japanilaisia. He mieluummin arpovat sinulle väärän vastauksen kuin sanovat suoraan, että ”en tiedä”.  Siksi jo ensimmäiselle Japanin matkalle seitsemäntoista vuotta sitten saamani ohje, jonka mukaan kannattaa aina oikeaa reittiä etsiessään kysyä opastusta vähintään kolmelta japanilaiselta ja valita niistä sitten se suunta, jonne kaksi heistä sinua neuvoo,  on käyttökelpoinen edelleen.

Keski-ikäinen mies kävelee poikansa kanssa ohitsemme ja kun mies havaitsee minun ja poikien välisen neuvonpidon, hän pysähtyy ja kysyy, voiko auttaa. Kuultuaan ongelmastani hän pyytää minua seuraamaan itseään. Kävelemme yhdessä hänen autolleen, heitämme matkalaukkuni takakonttiin ja hurautamme hetkessä hotellin eteen. Tämä on yksi syy, miksi pidän niin paljon Japanista. Täällä asuu ihan oikeastikin ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan eksynyttä gaijinia ihan vaan auttamisen ilosta!

Kiinassa tai Venäjällä näin olisi voinut myös käydä, mutta sillä erotuksella, että vastaavasta palvelusta olisi vaadittu huomattava rahallinen korvaus! Anteeksi rasistinen kommentti, mutta tällaisia kokemuksia minulla on ko maista.

Hotelli on siisti. Tietenkin se on siisti, olenhan Japanissa! Tämä on muuten toinen syy, miksi pidän Japanista! Kirjaudun hotelliin, josta olen varannut majoituksen nyt aluksi viideksi yöksi. Kun olen poistumassa tiskiltä katseeni kiinnittyy kahteen hotellin pääovesta sisään astuvaan mieheen. Kovin ovat tutun näköisiä. Siinähän on Jukka Helminen ja Kai Karvonen Suomesta. Kovin on pieni tämä 15 miljoonan ihmisen Suur-Tokio! Meitähän alkaa olla jo aikamoinen joukko tuttuja kasassa täällä; on minä, Helmisen Jukka, Kaitsu ja Obaman Barakki, keneenköhän vielä täällä törmään!

Vaihdan pikaiset kuulumiset Jukan ja Kaitsun kanssa ja siirryn sitten hotellin ylimmässä eli kymmenennessä kerroksessa sijaitsevaan yksiööni palautumaan pitkän matkan rasituksista. Yli kolmenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen ei voi muuta kuin todeta, että huh huh, kylläpä tuntuu sänky hyvältä! Ja hyvä niin, koska ei tähän noin kymmenen neliön huoneeseen sängyn lisäksi paljon muuta mahdukaan.  Mutta vaikka huone on pieni, niin maisemissa riittää tilaa ja avaruutta. Sängyltä avautuu näkymä suoraan Hashimoton pikkulähiön yli vuorille. Ei hullumpaa! Tästä tulee hyvä tukikohta seuraavaksi viideksi päiväksi.

Näkymä hotellihuoneen sängyltä
Näkymä hotellihuoneen sängyltä
Sänky
Sänky
Hotellin aamiaispöydän antimia
Hotellin aamiaispöydän antimia

 

Lennän pilvien yllä

Keskiviikko 25.5.

Vaikka takana on vain muutama tunti unta, tuntui herääminen aamuneljältä yllättävän helpolta. Karistan unihiekat silmistä, teen pikaiset aamutoimet ja astun pihalle kauniiseen toukokuiseen aamuun. Olisi mitä mainioin sää tehdä qigong-harjoituksia pellon reunassa pihakoivun alla, mutta tänään jää kyllä aamujumpat väliin. Heitän matkalaukun takapenkille ja suuntaan auton nokan kohti Hämeenlinnaa. Taakse jää perhe, lapsuuden koti ja esi-isien maat kun edessä siintää jo Kaukoidän kiehtova saarivaltio ja sen pienet kodikkaat dojot.

Lyhyen automatkan ja bussikyydin jälkeen saavun lentokentälle. Lähtöselvitys ja matkatavaroiden jättäminen hoituu nykyään selfservice -tyyliin niin kuin melkein kaikki muukin nykymaailmassa. Kohta matkustajat saavat varmaan hoitaa turvatarkastuksen ja koneen ohjaamisenkin itse!

Ottaen huomioon, miten heikosti olin tähän matkaan valmistautunut, menee ensimmäinen etappi Rengosta Amsterdamin kautta Hong Kongiin yllättävän sujuvasti. Asiaa helpotti kyllä suunnattomasti se, että sain Hong Kongin lennolle kokonaisen kolmen penkin rivistön omaan käyttööni! Mikäpä siinä oli pötkötellessä!

Myös Hong Kongissa muutaman tunnin vaihtoväli ja nouseminen Tokion koneeseen sujuu muitta mutkitta.

Vaikka pieni ikävä ja huoli perheestä ja 5-vuotiaasta Melina-tyttärestä kulkeekin nykyään aina matkassa mukana, niin mieli on hyvä. Maailmassa tuntuu hetken olevan kaikki kohdallaan, kun liidän taivaalla korkealla Hong Kongin pilvien yllä. Hienoa olla matkalla taas!

WP_20160526_00_38_34_Pro

WP_20160526_01_09_37_Pro

WP_20160526_00_33_01_Pro      WP_20160526_00_30_29_Pro

Yksinäinen matkailija sählää jälleen

Toni ehtikin jo kirjoitella blogimme aloitussanat. Hauskaa, että toisistamme tietämättä olimme kumpikin ajatelleet ottaa taas tämän viime kertaisen blogimme käyttöön.

En tiedä, otinko Yuko Aikikain viime reisulla motoksi muodostuneen ”ryhmämatka on tyhmä matka” -lauseen liian tosissani, mutta nyt olen palannut taas itselleni tutumpaan yksinäisen matkailijan rooliin ja olen lähdössä reissuun ihan itsekseni. No, ihan ilman suomalaisten tukea en jää tälläkään kertaa. Toni ja Arja saapuvat Japaniin vain muutama päivä minun jälkeeni ja tapaan heitä ainakin muutamaan otteeseen reissun aikana. Lisäksi suomesta on yhteensä 30 treenaajaa tulossa Igarashi-sensein 70- ja Arai-sensein 80-vuotisjuhlaleirille Yamanakako -jäven rannalle.

Valmistelut tälle matkalle jäivät omalla kohdallani monessa mielessä todella viime tippaan, eikä kaikki tosiaankaan mennyt ihan niin kuin Strömssöössä. Sunnuntaina, vain pari päivää ennen lähtöä tuli pieni klassinen kömmähdys eteen, kun kaivoin passini piirongin laatikosta pölyttymästä ja huomasin sen menneen vanhaksi jo vuoden vaihteessa. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen ja maanantaiaamupäivän byrokraattisen toimenpiteiden jälkeen sain kuin sainkin itselleni uuden passin, jonka hain eilen pääpoliisiasemalta Pasilasta.

Toinen pieni haaste tuli eteen lähtöä edeltävänä iltana, kun Pauliinan minulle toimittama lahja Aikidoliitolta Igarashi-senseille osoittautui aivan liian leveäksi minun pieneen matkalaukkuuni tungettavaksi. No. siihenkin löytyi ratkaisu. Purin paketin ja sain kuin sainkin hienon hopeisella laatalla ja kaiverruksilla varustetun Iittalan puutarjottimen mahtumaan laukkuuni. Sumimasen Pauliina! Lupaan paketoida lahjan perillä uudelleen niin hienosti kuin osaan!

Mutta nyt kaikki on valmista huomisaamun lähtöä varten.
Tervetuloa mukaan matkalle arvoisat blogimme lukijat!

Kustaa