Kustaa Kohelon kotimatkan koettelemukset

Puhelimeni kello soi aamulla klo 04.30. Kolmen tunnin yöunien jälkeen olen täysin pihalla, enkä muista alkuunkaan missä olen ja minne olen menossa, eikä minulla ole aikomustakaan nousta. Painan puhelimen hiljaiseksi ja jatkan unia. Puhelimen herätyskellossa on torkkuajastin päällä, joten kymmenen minuutin  päästä sama kuvio toistuu uudelleen. En todellakaan aio nousta sängystä!

Seuraavaksi havahdun siihen, että oveen koputetaan. Mitä ihmettä! Kuka nyt keskellä yötä koputtaisi ovelleni ja miksi! En edelleenkään näe mitään syytä nousta sängystä vaan olen sitä mieltä, että minulla on täysi oikeus nukkua niin pitkään kuin haluan!

Kun oveeni koputetaan kohta uudelleen ja kovemmalla voimalla, todellisuus jysähtää päähäni kuin salamanisku. Olen Japanissa Hashimotossa hotellissa ja meidän piti lähteä aikaisin aamulla  lentokentälle!! Ponnahdan ylös sängystä kuin vieteriukko ja silmät puoliummessa, unihiekkaa tulvillaan koetan käsikopelolla etsiä pimeästä huoneesta kalsareita jalkaani kun en kehtaa ihan ilkosillaan ovea mennä avaamaan.

Hotellin käytävällä on valot ja kun näen Heikin seisovan ovellani nahkatakki päällä reppu selässä vähän hermostuneen näköisenä, tajuan, että nyt tais tulla äkkilähtö! ”Meidän piti kirjautua ulos hotellista ja lähteä kentälle. Muut odottaa alhaalla!” ”Onko se jo niin paljon?” Vastaukseni kuulostaa omasta mielestänikin ihan idioottimaiselta. ”Tuun ihan pian!”, koetan vielä vakuuttaa Heikille, joka lähtee alas Mikan ja Marjan luo kertomaan todennäköisesti jotain sen suuntaista, että ”matkan johtaja näyttää olevan ihan pihalla, että mitäs tehdään!?”

Istuessani elektronisella vessanpöntöllä, lämmitetyn istuinrenkaan päällä, kirjoitan  samalla viestin Japanin matkan whatsup-ryhmäämme, että ”menkää vaan, tuun pian perässä!”.

Pikaisesti vaatteet päälle, tarkastus, että ne on suunnilleen oikeassa järjestyksessä puettu ja juoksujalkaa hissille. Uloskirjautumisessa ei onneksi ongelmia. Ja edelleen juoksujalkaa matkatavaroiden kanssa kohti Hashimoton asemaa. Sitten taas viesti whatsup-ryhmäämme: ”Minkä hintainen lippu?” ”790”, tulee Mikalta vastaus samantien. Mika on kyllä hienosti hoitanut navigointitehtäviä, kun matkanjohtajalta on välillä homma livennyt hanskasta. ”Mutta eihän tässä automaatissa myydä sen hintaisia lippuja!! Mitä ihmettä!!” ”Keio line lipunmyynti”, tulee Marjalta tarkentava viesti ennenkuin ehdin asiaa edes whatsup -ryhmämme kautta kysyä. Äh, niinpä tietenkin! Miksi minä tollo tästä JR-linen porteilta yritin lippua ostaa! Jatkan matkaa Keio -linen portille, josta löydänkin muun seurueemme. Huh, hikihän tässä ehti tulla jo het aamutuimaan!

Loppumatka kentälle sujuukin sitten Shinjukussa tehtävästä junan- ja asemanvaihdosta huolimatta suht ongelmitta. Kentältä heti Japaniin saapumisen yhteydessä puhelimiimme hankkimamme kaksi japanilaista sim-kortti ovat kyllä osoittautuneet loistohankinnaksi. Suosittelen! Googlemapsin reittipalvelu on sitä kautta ollut käytössämme koko reissun ajan ja monessa paikassa tuntuu, että olemme olleet paikallisväestöäkin paremmin perillä suunnista ja aikatauluista.

Saatamme Heikin aikaisempaan koneeseen, tuhlaamme kentällä loput jenit ja olemme Mikan ja Marjan kanssa ja tällä kertaa myös minä oikealla lähtöportilla ajoissa. Koneessa saan käytäväpaikan jonkun suomalaistytön ja englantilaismiehen vierestä.

Olen väsynyt, hyvin väsynyt, mutta onnellinen siitä, että olen koneessa matkalla kotiin Melinan ja Hannan luo. Nyt minulla on kymmenen tuntia aikaa katsella elokuvia ja koettaa vähän nukkuakin. Ah, omaa laatuaikaa kymmenentuhannen metrin korkeudessa.

Koneessa on pieniä tietoteknisiä ongelmia ja yhdeksän istumapaikan alueella monitori / viihdekeskus  on pimeänä, eikä niitä saada toimimaan vaikka koko matkustamon viihdelaitteisto buutataan pimeäksi ja käynnistetään uudelleen. No joko arvaatte, olenko minä juuri noiden yhdeksän onnettoman matkustajan joukossa kaikista koneen viidestäsadasta matkustajasta! Aivan oikein! Tietenkin olen! 😀

Mutta onni onnettomuudessa on, että koneessa on juuri sen verran vapaita paikkoja, että minutkin siirretään puolen tunnin jälkeen paikalle, jossa laitteisto toimii! Ja se paikka sattui vielä olemaan Mikan ja Marjan vieressä! Jee! Onni potkii onnetonta, kun saan vielä 20 euron etusetelinkin hyvitykseksi ja koneessa  tuhlattavaksi.

Kymmenen tunnin lento sujuu yllättävän mukavasti elokuvia katsellen, torkkuen ja ruokaillen sekä välillä pieniä vessa-, jaloittelu- ja venyttelytaukoja pitäen. Jos ei muusta, niin ainakin vessapaperin paksuudesta voi päätellä olevansa Finnairin koneessa matkalla Suomeen. Japanissa vessapaperi on ihan käsittämättömän epäkäytännöllisen ohutta. Toisaalta aika monissa vessanpytyissä, joita matkalla käytimme, oli alapään pesu ja kuivaustoiminto, joten paperia ei välttämättä juurikaan tarvittu.

Tiistaina iltapäivällä kolmen aikaan kone laskeutuu harmaalle ja kolealle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkatavarat löytyvät nopeasti. Heikin Naritasta ostamaa sakepulloa, jonka hän oli unohtanut matkatavaraliukuhihnan viereen, emme valitettavasti löydä.

Pikaiset kiitokset hyvästä matkaseurasta Mikalle ja Marjalle ja sitten suuntaan kentän juna-asemalle ja Tikkurilassa junan vaihdon jälkeen kohti Hämeenlinnaa. Puhelimesta on akku loppu, enkä löydä mistään suomalaista sim-korttiani, jonka laitoin johonkin ”varmaan talteen” alkureissusta. Pelkäänpä pahoin, että aamun kiireessä Hashimotossa heittäessäni hotellihuoneeni pöydältä roskia roskikseen, hävitin sim-korttini niiden mukana. Saan junassa kuitenkin sen verran ladattua puhelinta ja hyödynnettyä VR:n wifiä, että voin laittaa kotiin viestin: ”Suomessa ollaan!”

Hämeenlinnassa raahaan matkatavarani kuraiselle parkkipaikalle ja nostan ne kaksi viikkoa asemalla odottaneeseen autooni. Onpas kätevää päästä köröttelemään loppumatka kotiin omalla autolla ja ihan vielä oikeaa kaistaa ajellen! Vai onko sittenkään!

Mikäs ihmeen kolina ja tärinä edestä kuuluu ja miksi ratti vetää pahasti oikealle!? No voihan perkule, oikea eturengas on typötyhjä!! Mitäs nyt sitten! En voi soittaa sen enempää kotiin Hannalle kuin hinausautopalveluunkaan, kun mulla ei ole sitä sim-korttia, eikä edes virtaa puhelimessa. Tässä väsymystilassa ja flunssaisena ei kyllä yhtään innosta alkaa kaivelemaan ja vaihtamaan vararengasta pimeässä ja sateisessa lokakuisessa kelissä. Mut ei kait tässä muukaan auta!

Vaan eipä onnistu vararenkaan vaihtokaan! Kas kun autossani saa tällä hetkellä takakontin aukeamaan vain avaimen kauko-ohjauspainikkeella, mutta ei tällä vara-avaimella, jonka minä fiksusti otin mukaan reissuun, jottei se ”ykkösavain” vaan häviä minnekään! Mites mä nyt sit vararenkaan muka takakontista saan kaivettua! No en mitenkään! Nerokasta, kerrassaan nerokasta! Mikä kotiinpaluu!

Tässä mä nyt sit istun rengasrikkoisessa autossa sateisella parkkipaikalla rättiväsyneenä pienessä kuumeessa ilman toimivaa puhelinta. Hienoa olla kotona! 😀

No, ongelmat on aina suhteellisia ja eihän tämä oikeasti ole kovin kummoinenkaan haaste vaan kotimatkaani sopivasti värittävä hauska pikku episodi.

Kävelen Hämeenlinnan rautatieasemalle, löydän sieltä pistorasian, josta saan puhelimeeni hitusen virtaa ja aseman R-kioskin wifiä hyödyntäen onnistun soittamaan whatsup-puhelun kotiin. Ensin Hannalle. Ei vastausta. Sitten Melinalle. Ei vastausta. Sitten uudestaan Hannalle. Ei vastausta. Sitten uudestaan Melinalle. Ei vastausta.

Jälkeenpäin kuulin, että meille oli tullut juuri tuolloin joku taulukauppias myymään sikakalliita ilmakuvista tehtyjä tauluja, ja Hanna yritti vaan hankkiutua kauppiaasta eroon, kun heillä oli kiire Melinan rytmisen treeneihin, eivätkä siksi vastanneet puhelimeen. Ehdin juuri laittaa Hannalle viestin, että ”soita!”, kun puhelimeni akku simahtaa ja puhelin sammuu. Matkalla voimistelutreeneihin Melina oli sitten yrittänyt soittaa minulle kuulemma monta kertaa vaan eipä saanut yhteyttä ei!

Niin lähellä, mutta niin kaukana olemme toisistamme vielä!

On kulunut kahdeksantoista ja puoli tuntia siitä, kun lähdin liikkeelle aamulla Hashimotosta. Teen radikaalin ja itselleni hyvin poikkeuksellisen ratkaisun. Haen matkalaukkuni autosta ja otan taksin. Kyllä, ihan oikean suomalaisen taksin omassa kotikaupungissani!

Nuori taksikuski on innoissaan kun kuulee, että olen saapunut juuri Japanista. Minustakin on mukava jutella suomeksi ja ihan hämäläisittäin vielä. Pyydän kuskia ajamaan kaupungin toiselle puolelle Tawastia Areenalle, jossa Melinan treenit on. Saavun kimpsuineni kampsuineni varmaan ihan räjähtäneen ja krapulaisen näköisenä muutamien kummastelevien katseiden saattelemana voimistelusalille. Kapuan toisen kerroksen katsomoon, jossa Hanna juttelee Melinan treenikavereiden vanhempien kanssa. Minut nähtyään Hanna hyökkää iloisena ja ehkä hivenen yllättyneenä kaulaani ja suukottaa minua. Ei hullumpi vastaanotto! Pieni selitys muille paikalla olijoille lienee paikallaan, kun vähän hämmästelevät näin ylenpalttisen lämmintä kohtaamista. ”Eikö teidän puolisot rervehdi teitä aina näin?” Eivät kuulemma tervehdi, ei! 😀

Painaudun katsomon kaidetta vasten ja näen Melinan alhaalla treenaamassa. Ja Melina näkee minut. Katseemme kohtaavat. Vilkutan Melinalle iloisesti ja lähetän lentosuukon. Mikä hymy! Voi miten onnellinen leveä hymy! Melina on seuraavat harjoitteet yhtä aurinkoista sädehtivää hymyä koko tyttö. Ja aina kun mahdollista, hän katsoo ylös minuun ja hymyilee entistä leveämmin. Väsymys, kivut ja säryt, kadonnut sim-kortti, puhjennut auton rengas, aamun pommiin nukkuminen, kaikki matkan rasitukset ja haasteet häviävät taivaan tuuliin. Melina on tuossa. Minä tässä. Olen kotona.

Parhaat matkat eivät ole useinkaan helpoimpia. Jos helppoa elämää kaipaa, niin budon harjoittelu ja treenimatka budon alkulähteille kannattaa unohtaa. Mutta jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaa, oppia lisää itsestä ja muista ja saada muisteltavaa siihen kuuluisaan kiikkustuoliin, niin suosittelen treenimatkaa kaukoitään samuraiden saarelle ehdottomasti. Kuten Mika minulle kentällä totesi ”Hieno, mutta raskas reissu!”.

Kiitos Heikki, Mika ja Marja huippuhyvästä matkaseurasta! Kiitos Igarashi-sensei, Kobayashi- ja Hiroaki -sensei, Arai -sensei, Kosuke Arai -sensei, Doshu ja waka-sensei sekä kaikki treeniparit antoisista treeneistä! Erityiskiitos Arai-senseille ja hänen huippuavuliaalle pojalleen Kosukelle luottamuksesta ja mahdollisuudesta ohjata treenit yhdessä maailman kauneimmista dojoista! Ja tietenkin kaikkein suurin kiitos perheelleni, että antavat minun tyydyttää treeni- ja seikkailunjanoani tällaisten matkojen muodossa säännöllisin väliajoin!

Ja kiitos myös teille arvoisat lukijat mukana olostanne! Toivottavasti olette viihtyneet! Seuraavaa reissua odotellessa!

Kustaa

Se hämmästyttää kummastuttaa suurta kulkijaa!


Pohdimme tänään viimeisen illan kunniaksi, että mitä kaikkea outoa tällä reissulla tuli vastaan. Listasin kymmenen mielestäni kiinnostavinta outoutta tähän alle sekalaisessa järjestyksessä:

1. Suomi on kylmä maa. Lähes poikkeuksetta, kun joku japanilainen kuuli, että olemme Suomesta, työnsi hän kämmenet kainaloihinsa, värisytti ruumistaan ja totesi että ”oooooo, veryyy cooooold!”

2. Anteeksi aamiaisestaTakasakissa majatalossa saimme puhelun huoneemme retropuhelimeen, jossa meiltä pyydettiin anteeksi saamaamme meidän mielestä upeaa, mutta hivenen aamutuimaan turhan eksoottista japanilaisperinteen mukaista aamiaista ja sanottiin, että huomenaamulla on luvassa ”diferent breakfast”. No ainoa oleellinen ero, jonka huomasimme, oli se, että seuraavan aamun aamiaismunakkaassa, jonka jokainen siis paistoi itse pienen ”kynttilälyhdyn” päällä, oli kinkun sijaan pelkkiä kasviksia ja sieniä.

dav

3. Ohjaa ne suomalaiset luolaan ja soita minulle! Kun kävelimme ihan randomina Arai -sensein Dojon lähellä Takasakissa ja satuimme sattumalta parkkialueelle, jossa oli kahvilakioski, joku luolan suuaukko ja rappuset kohti kukkulan lakea, tuli kioskista muuan vanha mies kysymään, että olemmeko me ne suomalaiset. Kun vastasimme myöntävästi, ohjasi hän meidät sisälle lukuisia buddhalaisia veistoksia sisältävään tunneli-luolaverkostoon ja kehotti kävelemään sen läpi. Kun saavuimme luolan toiselta suuaukolta lopulta ulos, oli Kosuke -sensei meitä vastassa ja kysyi kuinka voimme, onko kaikki hyvin ja ohjasi meidät sitten jatkamaan ylös kukkulan laella olevalle valkoiselle jättibuddhapatsaalle. Vähän tuli sellainen isoveli valvoo fiilis.

dav
dav

4. Venäläiset on paskoja -ukkeli. Sakea jo aamutuimaan nauttinut vanhempi mies pysäytti meidät laskeutuessamme alas buddha-kukkulalta ja kyyneleet silmissä, ääni väristen ja lopuksi asentoa meille tehden hän totesi moneen kertaan, että venäjä on paska ja venäläiset pahoja. Ja lopuksi tietenkin todettiin, että Suomessa on kylmä.

5. Kumarruskuja tavaratalossa. Mika ja Marja kohtasivat Shinjukussa Isetan tavaratalossa liikkuessaan valtavien hyllyrivien / käytävien varrella kymenien myyjien muodostaman aaltona heille kumartavan ketjun, jota ei päässyt pakoon edes siirtymällä toiselle käytävälle, koska siellä odotti samanlainen joukko kumartelevia myyjiä odottamassa sitä onnetonta asiakasta, joka noille käytäville sattui eksymään.

6. Ketsuppia väärässä paikassa. Mäkkärissä ketsuppia ei ole tarjolla, paitsi jos sitä osaa erikseen tiskin alta kysyä. Sen sijaan munakas pilataan lähes poikkeuksetta laittamalla sen päälle loraus ketsuppia valmiiksi.

7.”Mitä mie näillä teen?”, kysyi Heikki. Heikki osti Hashimotosta paikalliselta ”Tokmannilta” itselleen niskatyynyn paluumatkaa varten sekä termosmukin. Kaupan päälle myyjä ojensi ilman ymmärrettäviä selityksiä Heikille kuuden munan kananmunakennon, jossa oli viisi raakaa kananmunaa ja yksi tyhjä paikka.

8. Äänetön kamera on rikos. Kun otimme yhteiskuvaa treenaajista Hashimoto Dojolla minun puhelimellani, herätti äänetön kuvaustoiminto kummastusta paikallisissa treenaajissa. Sensei sanoi, että Japanissa kamerasta pitää kuvattaessa aina kuulua ääni. Muuten poliisi voi pidättää minut salakuvaamisesta ja takavarikoida puhelimeni. No, nyt on äänet päällä!

9. Party is over – shomen rei! Kaikki juhlat ja illanvietot ja illalliset, joihin olemme osallistuneet ovat päättyneet aina kuin veitsellä leikaten sensein ilmoittaessa, että nyt on aika lopettaa. Normaalin kumartelun ja kiittelyn lisäksi Yamatoku Dojolla illanvietto päätettiin Arai-sensein johdolla yhteiseen shomen rei -kumarrukseen (salin keskustaa, / pyhättöä kohti).

dav
dav

10. Miksi tää huone pyörii? Kuka juotti Kustaalle taas liikaa sakea ja olutta?!! Enhän mä koskaan ole humalassa! Paitsi Japanissa kerran kahdessa vuodessa.

Listalle ei mahtunut tällä kertaa digitaaliset vessanpöntöt, englanninkielisten sanojen oudot kirjoitusasut, julkisten roskisten vähäisyys, ruuantilausautomaatit, se, että hotellilla pyydettiin meitä odottamaan kymmenen minuuttia sisäänkirjautumista, koska olimme kymmenen minuuttia ennen virallista checkin -aikaa paikalla tai mauttomat tv-viihdeohjelmat.

mde

 

Yamatoku Dojo – aikidozenkeidas maan päällä

dav

dav

dav

dav

Matka Shinjukusta Takasakiin kestää noin kaksi tuntia kun valitsee edullisimman junayhteyden. Takasaki on Gunman prefektuurissa Kanton alueella sijaitseva ”pikkukaupunki”. Asukkaita siellä on noin 370 000 eli suunnilleen viisi kertaa enemmän kuin kotikaupungissani Hämeenlinnassa. Silti pilvenpiirtäjien ja neonvalojen täyttämän ja miljoonan ihmisen päivittäisenä läpikulkupaikkana toimivan Shinjukun jälkeen Takasakin asema tuntuu hyvin rauhalliselta, lähes autiolta. Olemme tulleet Takasakiin tapaamaan 82-vuotiasta Toshiyuki Arai -senseitä, joka on Gunman alueen korkea-arvoisin opettaja ja ainakin itselleni yksi aikidomaailman suurista elossa olevista nimistä.

Sain omalta opettajaltani Igarashi-senseiltä Arai-sensein pojan Kosuke Arain yhteystiedot ja kehotuksen olla yhteydessä häneen ennen matkalle lähtöä. Olemme kirjoitelleet Kosuke Arain kanssa useita sähköposteja etukäteen toisillemme ja minua alkoi jo hirvittää, miten paljon hän on oikein nähnyt vuoksemme vaivaa. Päivää ennen Takasakiin lähtöä häneltä tulee vielä vierailumme tarkka aikataulu ja muita yksityiskohtia sekä pyyntö kertoa Takasakiin saapumisaikamme, jotta hän osaa olla meitä oikeaan aikaan vastassa.

Takasakin aseman lippuportille meitä vastaanottamaan saapuu japanilaiseksi pitkä, melko hyvin englantia puhuva, valkoiseen paitaan ja farkkuihin pukeutunut tyylikäs ja hyvin kohtelias herrasmies, joka ohjaa meidät aseman ulkopuolella odottavaan komeaan wolkswagenin maasturiin ja lähtee ajamaan kaupungin ulkopuolelle valkoisen yli 30 metriä korkean buddhapatsaan hallitsemille kukkuloille. Ensivaikutelma Arai-sensein pojasta on todella miellyttävä.

Kosuke Arai ajaa bambupuiden ja muun kasvillisuuden täyttämän metsän keskellä ylhäällä kukkulan rinteessä sijaitsevaan ryokaniin, perinteiseen japanilaiseen majataloon, josta hän on varannut meille etukäteen majoituksen. Hän huolehtii, että meillä on kaikki hyvin, kertaa vielä illan aikataulun ja sanoo tulevansa noutamaan meidät treeneihin.

Olen haltioissani tästä paikasta ja äärimmäisen lämpimästä vastaanotosta. Shinjukun jälkeen tämä hiljainen majatalo metsän keskellä tuntuu paratiisilta. Mutta parempaa on vielä tulossa.

Sokkeloiset käytävät, natisevat puuportaat, paperisermejä ja liukuovia, numerotaulukiekolla varustettu retropuhelin, olkitatamit ja niiden päällä futonit valmiiksi pedattuina. Tämä on sellaista Japania, josta minä pidän. Ja kaiken kruunaa majatalon yläkerrasta löytyvä pieni onsen, japanilainen kylpylä. Jos nyt jotain valittamista oikein etsimällä etsii, niin Heikin ja minun futonit oli kyllä pedattu vähän turhan vierekkäin. Ihan niin läheisiä meistä ei toisillemme ole tällä reissulla vielä tullut, että kylki kyljessä haluaisimme nukkua! 😀

Sovittuun kellonaikaan Kosuke -sensei, jolla on muuten viides dan aikidossa kuten minullakin, saapuu noutamaan meitä ryokanin parkkipaikalta. Ehdimme hädin tuskin istua autoon, kun olemme jo perillä.  Arai-sensein Yamatoku Dojo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä majapaikastamme. Ja millainen dojo ja millainen dojon ympäristö meitä siellä odottaakaan!!

Treenikaverini Anu, joka on vieraillut täällä kertaalleen, varoitti minua etukäteen, että dojo on niin kaunis, että hän ja Jenny olivat vain itkeneet siellä ollessaan. Helppo uskoa. Huikean japanilaisen puutarhan keskellä on kaunis sata vuotta vanha puinen, paperisin liukuovin varustettu rakennus, joka yhdessä ympäristönsä kanssa huokuu rauhaa, tasapainoa ja zeniläistä tyyneyttä. Olemme yhtä mieltä siitä, että tämä on kaunein dojo, jonka olemme koskaan nähneet ja etteihän tällaisia näe kuin elokuvissa tai unissa, jos sielläkään. Huikeaa päästä treenaamaan tänne!

Dojon ja sitä ympäröivän puutarhan ihailu saa minut jopa hetkeksi unohtamaan minua odottavan suuren mutta sanalla sanoen hermostuttavan ”kunnian”. Kosuke Arai esitti minulle etukäteen useaan kertaan toiveen, että ohjaisin keskiviikon junnutreenit ”kids class” sekä alempien vöiden treenit ”beginners class”. Kohta kolmenkymmenen vuoden ja tuhansien treeninvetokertojen aikidokokemuksesta huolimatta jännitän näiden tulevien treenien vetämistä aika lailla. Onneksi minulla on kolme tuttua suomalaista treenikaveria mukana ja turvana tässä hivenen erikoisessa tilanteessa. Tietty vähän käy heitä sääliksi, kun ovat lähteneet kauas kauko-itään asti yhdelle maailman hienoimmista dojoista ja päätyvät minun treeneihini, joita ovat kyllä nähneet Suomessakin jo varmaan ihan kylliksi! 😀 Gomen Mika-, Marja- ja Heikki-san!

Kosuke -sensei on mainostanut näitä treenejä täällä omiensa joukossa ”Special training with Kustaa Ylitalo -sensei” -nimikkeellä ja kun junnutreenaajia ja heidän vanhempiaan alkaa hiljalleen valua iltavalaistuksessa lähes satumaiselta näyttävälle dojolle, huomaan, että me olemme jonkin sortin special -nähtävyys paikallisille. Paljastuu, että joukossa on harjoittelijoita, jotka eivät ole tavanneet ”valkoista eurooppalaista” saatikka suomalaista koskaan ennen. Joten jos on tämä huikean kaunis japanilainen puutarha ja dojo eksoottinen kokemus meille, niin sitä olemme mekin ja ohjaamani harjoitukset paikallisille.

Pienimmät nelivuotiaat harjoittelijat katselevat meitä silmät ymmyrkäisinä hieman kauhuissaan mutta kuitenkin uteliaan kiinnostuneina ja kiltisti kaikki yrittävät parhaansa harjoituksissani. Pyrin rakentamaan treenit mahdollisimman selkeiksi ja liikunnan riemua budohengessä toteuttaviksi.Ja kaiketi siinä jotenkin onnistuinkin kun liikettä oli mukavasti ja osa uskalsi treenien loppuvaiheessa jo hymyillä ja vähän nauraakin.

Junnutreenien jälkeen Kosuke -sensei tuo meille välipalaksi hankkimiaan leipiä ja tarjoaa tietenkin palan painikkeeksi vihreää teetä. Olen aivan mykistynyt tästä vieraanvaraisuudesta!

Sitten on vuorossa aikuisten aloittelijatreenit, joissa on kyllä mukana vähän kaikentasoisia treenaajia ihan aloittelijasta aina vitosdaniin asti. Mielestäni onnistun molempien treenien vetämisessä kohtuullisen hyvin ja treenaajat tuntuvat ihan vilpittömästi kiinnostuneilta ja innostuneilta harjoituksistani. Kosuke -sensei napsii paljon kuvia ja vaikuttaa myös hyvin tyytyväiseltä, kiittelee kovasti ja treenin päätteeksi vielä puhuu omille treenaajilleen siitä, miten toin treeneissäni esiin tärkeitä perusasioita ja miten hienoa on tehdä tällaista kansainvälistä yhteistyötä. Olen hyvin hämmentynyt, mutta onnellinen tästä hienosta ja opettavaisesta kokemuksesta ja mahdollisuudesta ohjata treenit tällaisessa paikassa.

Siivottuamme dojon ja juotuamme teet, huomaan jonkun vanhan lippalakkipäisen miehen hiippailevan puutarhaan avautuvan avonaisen  seinän ulkopuolella puutarhan hämärässä. Muut porukastamme luulevat miestä puutarhuriksi, mutta minä tunnistan herran kyllä heti, Toshiyuki Arai -sensei 8.dan, on saapunut hakemaan meitä kanssaan illalliselle. Paljastuu myös, että hänen poikansa Kosuke, ei lähde kanssamme vaan menemme pelkästään keskenämme sensein kanssa. No niin, pieni lisähaaste taas, koska Arai-sensein englanninkielen taito on vähän niin ja näin. Vaan eipä mitään, onhan se hienoa päästä itsensä mestarin kanssa illastamaan!

Noin puolen tunnin ylimääräisen kurvailun ja eksymisen ja anteeksipyytelyn  jälkeen sensei kurvaa autonsa lopulta etsimänsä ravintolan pihaan. Sensei hoitaa tilaukset privaattiloossiimme ja nyt tulee sitten eteen se hetki reissusta, jolloin minäkin joudun nauttimaan sakea ja olutta sen verran että varsinkin näin treenien jälkeisessä nestehukassa ne kihahtaa päähän aika tehokkaasti ja huone alkaa oudosti pyöriä ympärillä. Mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, meillä on oikein mukava ja rento ilta vanhan mestarin, jonka taisin tavata ensimmäisen kerran 21 vuotta sitten, kanssa.

Hoidamme tietenkin laskun, sensei tilaa meille taksin ja toivottelemme hyvät yöt. Saavuttuamme illalla myöhään majataloomme, päätämme katsastaa vielä yläkerran onsenin, kylpyläosaston. Ja onhan se huikeaa, täällä me olemme muutoin autiossa ryokanissa privaattikylpylässä viidakon keskellä kuumassa altaassa rentoutumassa. Niin ja Marja on sitten ihan ypöyksin naisten puolella, kun täällähän miehet ja naiset pidetään visusti erillä toisistaan tällaisissa paikoissa!

TäTämän hienon ja tapahtumarikkaan päivän ja illan jälkeen on ihme, jos uni ei maistu!

Aamiainen ryokanissa on perinteistäkin perinteisempi, kauniisti kymmeniin eri kippoihin katettu, eksoottisia makuelämyksiä ja arvoituksellisia ainesosia sisältävä perijapanilainen kokonaisuus. Pienen aamiaislevon jälkeen lähdemme kävelylle ja päädymme dojon lähellä olevalle veistosluolan parkkipaikalle, jossa pientä kioskia pitävä vanhempi mies heti tietää, että olemme Suomesta ja ohjaa meidät sisälle luolaan, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa meitä ja ikäänkuin hänen olisi käsketty tehdä niin. Pari sataa metriä pitkässä luolassa tai oikeammin tunnelissa on käsin kivestä veistettyjä lukuisia buddhalaisuuteen liittyviä patsaita, ja olisko osa ollut myös shintolaisia. Erikoinen paikka!

Kun tulemme ulos tunnelista, on Koskue -sensei meitä vastassa. Aina vaan kummallisempaa! Taitaa sana kiiriä täällä eteenpäin niin että meistä tietää jo ainakin koko kukkulan tämän puolen väki. Kosuke kertoo, että kaikki luolaston patsaat ovat yhden ja saman taiteilijan veistämiä, ja että miehellä meni 20 vuotta niiden tekemiseen.

Noniin, nyt alkaa tämä blogi paisua kuin pullataikina! Koetetaanpa vähän tiivistää!

Kävelyretkemme jatkuu ylös mäelle ja sen aikana kohtaamme mm. lukemattoman määrän kohtuu kookkaita hämähäkkejä yllättävän vahvoine verkkoineen, yli 30 metriä korkean valkoisen buddhapatsaan, turistikojuja, humalaisen miehen, joka kyyneleet silmissä kertoo meille venäläisten olevan pahoja, vanhemman turistikojua pitävän rouvan, joka innostuu palvelemaan meitä ylenpalttisen ystävällisesti kahvi- ja teehetkemme aikana kun kuulee, että olemme Suomesta, johon muuten kaikkien ensireaktio on, että veryyyy cold ja siihen päälle sitten hytisevää liikettä kädet kainaloissa. Tämä viimeksi mainittu rouva ei meinaa pysyä nahoissaan kun näytän hänelle kojunsa myyntipöydän kylkeen teipattua paikallista aikidomainosflyeria ja kerron, että olemme täällä ”for Arai -senseis aikido keiko”. Tästä innostuneena nainen etsii puhelimellaan youtubesta Arai-sensein näytösvideoita ja esittelee niitä minulle!

Ja tästä voimmekin sitten hienon aasinsillan kautta hypätä suoraan Arai-sensein iltatreeneihin!

Sensei on paikalla hyvissä ajoin. Hän vaihtaa keikogin päälleen tatamilla shomenin vieressä hetken aikaa pelkät alushousut jalassa vilkkuen. Sitten noin 10-15 minuuttia ennen treenien alkua sensei istuu silmät puoliummessa seizaan (polvi-istuntaan) ja alkaa hiljalleen keinutella itseään eteen ja taakse ja sivulle ja sen jälkeen liikkeen pysähdyttyä hän vain istuu hiljaa paikallaan rauhallisesti hengitellen.

Vaikea kuvitella tälle dojolle ja tähän ympäristöön paremmin sopivaa tapaa aloittaa harjoitus. Sensein meditatiivinen olemus saa hiljalleen myös muut salille tipoittain saapuvat harjoittelijat imettyä mukaansa, liike dojolla hiljenee ja yhtäkkiä ja jotenkin huomaamatta olemme kaikki asettuneet istumaan hiljaa paikalleen ja olemme valmiina ja keskittyneinä harjoituksiin.

Kumarrukset, alkujumppa ja sen jälkeen mielenkiintoiset, hyvin mielenkiintoiset, keskittyneet ja hyvät harjoitukset. Täällä kukaan ei ala opettamaan tai pätemään osaamisellaan, kaikki vaikuttavat hyvin keskittyneiltä tekemiseen, tekniikat tehdään pehmeästi ja ukena ollessa liikutaan hyvin mukana. Sensein tekniikka on pehmeää, mutta atemilyönnit ja koko olemus huokuu sellaista suoraselkäistä samuraispirittiä, että jotenkin sitä tuntee, että tässä kannattaa kyllä olla hereillä ja vähän varpaillaan. Sensei käyttää mukavasti ukena meitä kaikkia, että saamme kokemuksen siitä, miltä tekniikan pitäisi tuntua ja jos ukena hölmöilet niin senkin hän kyllä hyvin pian ja selkeästi osoittaa, että miksi niin ei kannata tehdä. Jokainen dojon treenaaja haluaa harjoitella meidän kanssamme ja kaikenkaikkiaan tunnelma ja treenitapa on minulle hyvin mieluisa. Minua on aina kiehtonut Arai-sensein suoraselkäinen ja leikkaava tekniikka, jossa yin ja yang ovat läsnä yhtäaikaa. On hienoa päästä lopulta näkemään sensei hänen omalla dojollaan ja tavata myös hänen poikansa.

Treenit päättyvät polviltaan tehtävään suwari kokyu-ho -harjoitukseen, kuten niin usein Japanissa.

Treenien jälkeen pikainen tatamin siivous, sininen pressu tatamin suojaksi, matalat pöydät siihen päälle ja pöydille tarjolle jos jonkinlaista purtavaa. Vuorossa on siis meidän vierailumme kunniaksi järjestetty tatamiparty yhdessä dojon paikallisten treenaajien kanssa.

Todella hieno elämys ja kokemus. Tämän koko matkan teemaksi tuntuu yhä vahvemmin nousevan jonkinlainen ”ystävyyttä ja yhdessä treenaamista yli kansallisten, tyylillisten, etnisten tai minkään muidenkaan rajojen”. Näin lämmintä ja huolehtivaa vastaanottoa, avuliaisuutta, kohteliaisuutta, vieraanvaraisuutta ja aitoa kiinnostusta ja positiivista uteliaisuutta ei kovin usein pääse kokemaan.

Eikä tällaista dojoa!! Dojo ja sen puutarha ovat jo itsessään hyvin inspiroiva ja näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka. Sanoisimpa, että siellä ovat fengshuit kohdallaan. Ainoa haaste oli oikeastaan se, että kun dojon etuseinä avattiin isoksi osaksi treenien ajaksi, niin huomasin aina välillä unohtavani uken ja hänen hyökkäyksensä kokonaan, kun jäin vaan katselemaan ja hengittelemään puutarhaa. Kosuke sanoi, että hänelle käy usein niin. Jotenkin minusta tuntuikin, että vaikka aikido on hänelle tärkeä juttu ja osittain ammatti myös ja hän tekee mielestäni erittäin hyvää tekniikkaa, niin loppujen lopuksi hän on kuitenkin kiinnostuneempi puutarhan hoidosta. Mutta niinhän se vanha kiinalainen sananlasku kuuluu, että ”mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään edes niin kovin tärkeää”.

Tuomamme tuliaiset tuntuvat aika vaatimattomilta kaiken sen rinnalla, mitä meidän eteemme täällä Yamatoku Dojolla tehtiin. Varsinkin kun vielä seuraavana aamuna sensein aamutreenien jälkeen Kosuke pakkaa meille mukaan varta vasten hankkimansa lounasboksit, joissa on muuten hieno samuraihenkinen paperikuosi. Ja kaiken huipuksi, kun kysyn Koskuelta, että annanko käymistämme treeneistä ja saamastamme opetuksesta hänelle maksun vai kenelle, niin hän sanoo, että ”it’s free, no need to pay”. Sanon, että eihän se nyt käy, että tottakai me maksamme, me haluamme maksaa! Mutta Kosuke sanoo, että hänen isänsä ilmoitti hänelle, että meiltä ei peritä maksua. Jos Arai-sensei 8.dan on kerran näin ilmoittanut niin ei siinä sitten varmaan auta jäädä kiistelemään. Pahasti nyt kyllä jäätiin velkaa tähän suuntaan!

Sydän täynnä kiitollisuutta suuntaamme ryokanin kylpyläosaston kautta kohti Takasakin juna-asemaa ja Tokiota. Haikein mielin jätän tämän aikidon zenparatiisin taakseni.

 

 

 

 

 

 

 

 

Kobayashi Dojo -siellä on ihmisen hyvä olla

Aikitaiso - warming up in celebration camp Lake Yamanakako
Aikitaiso – warming up in celebration camp Lake Yamanakako
My first class seat
My first class seat
Every seat in use
Every seat in use
On the road
On the road
Our five persons room we shared with one aikido-sensei from Taiwan and one japanese sensei from China
Our five persons room we shared with one aikido-sensei from Taiwan and one japanese sensei from China
Lake Yamanakako. Mount Fuji is hiding behind the clouds as usual
Lake Yamanakako. Mount Fuji is hiding behind the clouds as usual
Celebration dinner
Celebration dinner
Kobayashi -sensei and aikidogroup of Finland
Kobayashi -sensei and aikidogroup of Finland
Hiroaki Kobayashi -sensei and aikidogroup of Finland
Hiroaki Kobayashi -sensei and aikidogroup of Finland
Team Finland ready for keiko
Team Finland ready for keiko
Team USA in demonstration
Team USA in demonstration
Marja with Hiroaki -sensei
Marja with Hiroaki -sensei
Mika and Marja in demonstration
Mika and Marja in demonstration
Kobayashi -shihan with his son's daughter
Kobayashi -shihan with his son’s daughter
Aikido-friends from Taiwan
Aikido-friends from Taiwan
Kasahara -sensei, the great, funny and nice host and speaker of the camp
Kasahara -sensei, the great, funny and nice host and speaker of the camp
After the camp we went to Hiroaki-senseis keiko to Tokorazawa dojo, very nice dojo, very nice atmosphere
After the camp we went to Hiroaki-senseis keiko to Tokorazawa dojo, very nice dojo, very nice atmosphere

Päivä on jo kääntynyt illaksi ja sirkat sirittävät äänekkäästi ryokania ympäröivässä viidakossa. Kohta lähdemme Arai-sensein treeneihin Yamatoku -dojolle vajaan 10 minuutin kävelymatkan päähän. Sitä ennen minulla on lopultakin hetki aikaa kirjoittaa lyhyesti viime viikonlopun Kobayashi Dojon 50-vuotis juhlaleiristä tai oikeastaan ennemminkin Kobayashi-senseistä.

Olen jo aiempien matkablogieni yhteydessä käyttänyt suurimman osan superlatiiveistä kehuessani Kobayashi-senseitä, joten en enää lähde toistamaan samoja asioita kovin pitkästi uudelleen. Mutta sen haluan vielä kerran sanoa, että minulle Kobayashi -sensein hyväntuulinen olemus ja treenien välitön ja iloinen tunnelma edustavat sitä kaikkein tärkeintä asiaa aikidossa – treenaajista, oppilaista, harjoituskavereista ja ylipäätään ihmisistä välittämistä. Mitä merkitystä on vahvalla tai näyttävällä tekniikalla, teknisellä taituruudella tai korkealla vyöarvolla, jos olet egoistinen diiva tai muita ihmisiä huonosti ja epäkunnioittavasti kohteleva kiukutteleva kyykyttäjä! Ei minun mielestäni mitään! Tai ainakaan itse en ole kiinnostunut sellaisen opettajan opetuksesta.

Kobayashi -sensei sen sijaan luo nallekarhumaisella, hyväntuulisella ja jopa hivenen koomisella hahmollaan ympärilleen hyvää fiilistä ja vakauden ja harmonian tunnetta. Lyhyesti sanottuna Kobayashi-sensein lähellä on ihmisen hyvä olla!

Ei siis ole ihme, että vielä näin lokakuun puolenvälin kieppeilläkin Kobayashi Dojon juhlaleirille Fuji-vuoren lähelle Yamanakako-järvelle on saapunut noin kolmesataa leiriläistä eri puolilta maailmaa. Kobayashi -sensein aikido yhdistää ihmisiä yli kansallisten ja etnisten rajojen. Leirin juhlanäytös, jossa saamme nauttia yllättävän monipuolisista esityksistä, osoittaa, että myös tyylilliset raja-aidat ovat voitettavavissa jos vain tahtoa ja avarakatseisuutta löytyy. Tekniset detaljit ovat vain teknisiä detaljeja ja eroavaisuuksien sijaan voikin olla hedelmällisempää pohtia eri tavoin harjoittelevien yhtäläisyyksiä!

Leiri huipentuu 82-vuotiaan shoshihanin eli itsensä Kobayashi-sensein, tämän pojan Hiroaki-sensein, joka toimii Kobayashi Dojon johtajana (dojo cho) sekä Hiroakin tyttären Kaorin yhteisnäytökseen. Kolme Kobayashi- sukupolvea tatamilla yhdessä kuvaa hyvin Kobayashi Dojon ideologiaa, Kobayashi Dojo on kuin yhtä suurta perhettä.

Olen onnellinen, että olimme mukana sensein juhlaleirillä, jotta Suomi ja suomalainen aikidokin oli edes jotenkin kunnioittamassa sitä työtä, mitä Kobayashi-sensei on tehnyt aikidon ja myös suomalaisen aikidon eteen. Suomen aikidoyhteisöhän suoraan sanottuna mokasi pahemman kerran ja päätti tämän vuosikymmeniä kestäneen hienon yhteistyön todella tyylittömästi muutama vuosi sitten. Olen hyvin pettynyt siihen ja myös itseeni etten tajunnut enkä kyennyt silloin toimimaan mitenkään asian hyväksi. Tästä suomalaisten sössimisestä olen saanut kuulla muutamaankin kertaan tällä reissulla. En siis missään nimessä keneltäkään japanilaiselta saatikka senseiltä itseltään vaan muilta eurooppalaisilta treenaajilta. Tiedän, ettei Suomessa asioita hoidettu tahallisesti sillä tavalla ja että mukana oli myös väärinymmärryksiä, mutta asiat nyt vaan tuppaavat usein noudattavan vanhaa politiikan sanontaa, että ”asiat ovat siten kuin miltä ne näyttävät olevan”!

Mouliko -sensei 7.dan Norjasta tuli leirin illanvietossa juttelemaan minulle ja kertoi ajasta, jolloin Kobayashi-sensei saapui Suomeen ja pohjoismaihin: ”It was year 1977 when Kobayashi-sensei came to Finland first time and he changed the fucking thing, he changed the fucking aikidoworld in nordic countries!” En epäile Moulikon sanoja hetkeäkään.

Domo arigato gozaimasta Kobayashi -sensei!

 

It’s just about surviving – kyse on vain selviytymisestä

Suomen mieskolmikko Hombu Dojon shomenin edessä aamutreenien jälkeen
Suomen mieskolmikko Hombu Dojon shomenin edessä aamutreenien jälkeen
Heikki matkalla pyykkituvalle
Heikki matkalla pyykkituvalle
Japani, automaattien luvattu maa
Japani, automaattien luvattu maa
Hotellimme Shinjukun "punaisten lyhtyjen" alueella
Hotellimme Shinjukun ”punaisten lyhtyjen” alueella

Ennen kuin palaan viikonlopun leiritunnelmiin, haluan jakaa tämän aamuisen kokemukseni.

Kohta kolmenkymmenen treenivuoden, satojen leirien ja viiden danin vyöarvon turvin tulee treeneissä ja leireillä välillä sellainen harhakäsitys, että mähän oon aika hyvä tässä ja pärjään tatamilla ongelmitta tuli vastaan kuka tai mitä tahansa. Jos tunnet joskus samoin, arvoisa lukija, niin suosittelen lämpimästi menemään jonkun itselle vieraan opettajan ja aikidosuuntauksen treeneihin ja valitsemaan pariksi sensein jälkeen tatamin ykköstyypin.

Tätä kohtaamista kannattaa tietenkin pohjustaa lyhyillä yöunilla ja karmeilla painajaisilla, joissa puolisosi kanssa murhaat kaksi ihmistä ampumalla ja sitten viet vanhan isäsi katsomaan ruumiita  ennenkuin pyydät häntä soittamaan poliisit paikalle. Voin vakuuttaa, että tällaisen yön jälkeen on jo saavutus sinänsä, että selviää tatamille jotenkin järjissään.

Tänään päätimme mennä Hombu Dojolle katsastamaan Yasuno -sensein 8.dan treenejä. Olen aiemmin käynyt Kiotossa Yasunon naispuolisen oppilaan, Okamoto -sensein (nainen budo-opettajana on muuten melkoinen harvinaisuus Japanissa) treeneissä. Siitä asti olen oikeastaan vain odottanut sopivaa hetkeä päästä tekemään lähempää tuttavuutta Yasuno-sensein kanssa. Ja tänä pahan onnen aamuna se hetki nyt sitten koitti.

Treeneissä oli Hombun treeneiksi selkeästi keskivertoa vähemmän porukkaa, mikä ennusti suht intensiivisen vauhdikasta tekemistä, kun ei tarvitse etsiskellä kovin pitkään tilaa, jonne uken voisi tipauttaa.

Mainittakoon muuten tässä välissä, että pukkarissa törmäsin kemiläislähtöiseen Sami Postiin, joka on jo vuoden verran hengaillut, treenaillut ja työskennellyt Tokion alueella.

Treenin alkuun tehtiin pari hengitysharjoitusta ja se oli opettajan mielestä ilmeisesti riittävä alkulämmittelyksi, sillä sen jälkeen siirryttiin suoraan tekniikkaharjoitteluun lyhyen pareittain tehtävän taino-tenkan-ho -käännösharjoitteen kautta. Siitä eteenpäin harjoittelussa keskityttiin muodon sijaan leikkaamaan vahvasti uken keskustaan ja horjuttamaan ja kyykyttämään ukea tätä kautta. Yasuno-sensein tekniikka on vakuuttavaa ja taitotaso korkea. Tekemisessä näkyy vahvasti yhteys miekan käyttöön ja Yamaguchi-sensein aikidoon. Yasuno -sensei on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen opettaja, joka ainakin näissä treeneissä vaikutti teknisesti lempeämmältä ja pehmeämmältä kuin mitä youtube-videot antoivat odottaa.

Aloitan treenit jonkun itseäni selkeästi nuoremman ihan taitavan oloisen ja selvästi Yasuno-sensein opissa aiemminkin treenanneen länkkärin kanssa. Luulenpa, että olen nähnyt ko kaverin uken roolissa sensein näytösvideoilla, kun jotenkin vaikuttaa tutun oloiselta. Muutaman tekniikan jälkeen tulee komento vaihtaa paria.

Seuraavaksi pariksi saan arviolta noin kuuskymppisen oikein miellyttävän japanilaisherrasmiehen. Hän hymyilee ystävällisesti ja kehottaa minua aloittamaan tekniikan tekemisen. Jo hänen ukena olemisesta aistin, että kyseessä ei ole ihan eilisen teeren poika näissä karkeloissa. Ja kun tulee hänen vuoronsa tehdä tekniikkaa, niin asia varmistuu. Sen vaan tuntee ja tajuaa heti, kun treenaa itseään selvästi paremman kanssa. Parini ei mitenkään pyri osoittamaan omaa paremmuuttaan, ei päde, ei ryhdy opettamaan, ei neuvomaan, ei estele, eikä ole hankala ukena, eikä varsinkaan ylimielinen tai töykeä, kuten jotkut korkeammat danit tai omassa pätevyyden tunteessaan liihottelevat kokeneemmat treenaajat joskus saattavat olla. Periaatteessa treenaamme täysin tasa-arvoisina ja samalta viivalta lähtien. Mutta silti tunnen joka hetki, että minulla ei ole mitään jakoa tässä vaan homma on koko ajan täysin harjoitusparini hallinnassa.

Oman lisähaasteensa treenaamiseen levottoman yön lisäksi tuo kokoero sekä opettajan hyvin matalat asennot ja horjutukset, joissa uken painopiste viedään todella syvälle alas. Kun harjoitusparini on minua päätä lyhyempi ja parikymmentä kiloa kevyempi, on minun mentävä jaloista suhteessa aina huomattavasti alemmas ja kyettävä sitten aikamoisen leveästä syväkyykystä ponnahtamaan nopeasti ylös. Lisäksi kun Yasuno-sensein melko luova tekniikka on minulle koko lailla uutta, joutuvat aivotkin vielä askartelemaan ja ponnistelemaan normaalia enemmän.

Kun treeniparini huomaa muutaman tekniikan kohdalla, että olen pihalla kuin lumiukko, hän antaa hyvin hienovaraisia sanattomia vinkkejä ja vihjeitä, että mihin suuntaan ja miten minun tulisi voimaa ohjata. Ja kun onnistun tekemään tekniikkaa edes jotenkin sinnepäin, hän nyökkää hyväksyvästi. Todella miellyttävä tapa auttaa toista oppimaan!

Vain puolen tunnin treenaamisen jälkeen, olen niin puhki, poikki ja väsynyt, etten meinaa päästä enää tatamista ylös. Maitohappotasot reisissä nousseet pilviin, jalat hädin tuskin kantavat, hengitys puuskuttaa kuin höyryjuna ja vatsa kramppaa silkasta väsymyksestä. Tästä eteenpäin kyse ei ole enää mistään muusta kuin selviämisestä. Joudun jo miettimään, miten toteutan poistumisen kesken treenin jos joudun kiirehtimään vessaan oksentamaan.

Harjoitusparini huomaa ilmeisesti väsymykseni ja kuin hidastetusta elokuvasta peräisin olevat ylösnousuni ja hiljentää selvästi tahtia. Vaan se on oikeastaan vähän myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut ja voimien palautuminen tämän harjoituksen aikana ei enää onnistu.

Ei tässä nyt ihan hämärän rajamailla menty, mutta ei siitä paljon kyllä jäätykään. Tällaista fyysisen kunnon romahdusta treeneissä en omalta kohdaltani ihan äkkiä muista!

Kun treeneistä on jäljellä vajaat kymmenen minuuttia, komentaa opettaja vaihtamaan paria. Kumarran syvään ja kiitän minut uuvuttanutta harjoituspariani ikimuistoisesta treenisessiosta. Sen jälkeen käännyn ympäri ja bongaan itselleni nopeasti ”turva-autoksi” isokokoisen hivenen ylipainoisen valkovöisen länkkärin. Jalat on niin puhki, että alkavat täristä heti, kun vähän koetan laskea painopistettä alas. Koko lailla suorin polvin saan rämmittyä treenit jotenkin loppuun ja selviän kuin selviänkin tästä koettelemuksesta vaikka jo puolen tunnin kohdalla ajattelin, että ”Another half an hour and I’ll be fucking dead!”.

Nyt on jo tankattu nestettä, peseydytty, syöty ja käyty Heikin kanssa pesemässä pyykit. Illaksi mennään Tokorazawa Dojolle Hiroaki-sensein treeneihin. Siihen mennessä yritän psyykata itselleni väsähtäneen keski-ikäisen ylipainoisen perheenisän sijaan karaistuneen samurain ja elämäbtapabudokan identiteetin.

On se vaan ihanaa, kun tuntuu pahalta!

Treeniä ja unettomuutta ja lisää treeniä ja unettomuutta



bty
Shinjukun ytimessä  kasvaa korkeita taloja (kuva Mika Särkikoski)

 

sdr
Perjantai-iltana Shinjukun suositun ravintolakorttelin ravintoloihin oli parin tunnin jonot.

DSC_1461DSC_1457

IMG-20181012-WA0005

Heti alkuunsa on taas syytä päivittää unettomuus-tilasto. Torstain ja perjantain välisenä yönä tuli nimittäin uusi ennätys. Mutta ei suinkaan reissun nukkumisen pituusennätys kuten edellisessä blogipäivityksessä toiveikkaasti kirjoitin vaan lyhyysennätys: Yksi tunti yöunta! Ja se on kyllä kertakaikkiaan ihan liian vähän se!  No, ei auta itku markkinoilla, eikä selittelyt tatamilla eli ei muuta kuin reippaana kohti Hombu Dojoa ja Doshun treenejä.

Kun saavumme vähän aamukuuden jälkeen Hombulle, saamme huomata, että aika monelle muullekin on tullut mieleen lähteä aikidon päämiehen treeneihin näin aamutuimaan. Tatamilla on arviolta noin 120 treenaajaa, mikä on suunnilleen puolet enemmän kuin keskiviikon iltatreeneissä, joissa sielläkin tuntui vähän ahtaalta. Toisaalta tilanahtauden ja doshun hieman nuorempia opettajia rauhallisemman tekniikan ansiosta tahti pysyy jotenkin siedettävänä ja minäkin selviän treeneistä yllättävän hengissä ja melkein elossa.

Aamun treeneissä suomi-tiimiämme ilmaantuu ilahduttavasti täydentämään liittovalmentajakollegani Tom Granström, joka on työreissussa Tokiossa. Myös Tompan vaimo on herännyt aikaisin ja on mukana seuraamassa harjoituksia.

Treenien jälkeen käymme aamiaisella hotellin lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa, jossa matkaseurueen muut jäsenet saavat akuuttia apua kofeiinin puutostilaansa. Itse yritän tilata kuumaa vihreää teetä, mutta lopulta pienen neuvonpidon jälkeen saan omituisen makean macha-latte -juoman. Ei jatkoon!

Nyt on kyllä pakko päästä hotellille lepäämään! Keho ja mieli alkavat olla niin vakavassa väsymyksen tilassa, että alan pian nähdä hallusinaatioita ja saada rajatilakokemuksia, joihin en nyt olisi ihan valmis.

Pari tuntia unta hotellihuoneessa, sitten kaupasta vähän nuudelia ja lämmin kanan file välipalaksi, jonka jälkeen en voi väittää, että olo olisi kuin uudestisyntyneellä, mutta sen verran kohentunut kuitenkin, että kykenen lähtemään taas takaisin kohti Hombua ja waka-sensein iltatreenejä.

Ei tässä parin ekan päivän aikana ole paljon muuta kerennyt  tai jaksanut kuin syödä, levätä ja treenata. Vaan mikäpä sen antoisampaa!

Lämmin ja kostea sää, waka-sensein varsin vauhdikas ja vahvasti perustekniikoihin keskittyvä opetus sekä tasokkaat treenikaverit imevät kyllä loputkin mehut väsyneestä kropastani sangen tehokkaasti.

Hombu Dojon treeneissä ei paljon selitellä eikä hienostella vaan huolehditaan siitä, että perusasiat ja liike pysyvät yllä. Tällainen treenitapa vahvistaa omaa perustekniikkaa, pakottaa keskittymään tärkeisiin perusasioihin ja toimii mainiosti fyysisen aikidokunnon ylläpitäjänä. Erityisesti Hombun nuoret uchideshi -oppilaat ovat aika koneita (ei kuitenkaan aikakoneita, toim.huom.). Kuntoa tuntuu riittävän loputtomasti. Hombun nopeuskestävyys-tyyliset treenit suosivatkin hyvin juuri tuollaisia kevytrakenteisia kovan fysiikan omaavia ja hyvin liikkuvia treenaajia. Joskus tosin vauhtia on hivenen liikaakiin kuten eilisissä nuoren herra Suzukin vetämissä treeneissä, jolloin pakka ei niin sanotusti aina pysynyt ihan kasassa.

Treenien jälkeen luvassa pakkaamista ja pyykinpesua. Pyykinpesyu sujuu todella kätevästi itsepalvelupesulassa, joita täällä riittää vähän joka kadunkulmassa. Ainiin mainittakoon vielä se, että Hombulla emme käy koskaan pesulla, koska jääkylmä suihku ei houkuta vaan nautimme mieluummin hotellin lämpimästä vedestä. Että ei me ihan kunnon karaisuhenkisiä samuraita olla!

Huomenna onkin sitten luvassa treeniä ihan toisenlaisessa ympäristössä, kun siirrymme Kobayashi Dojon 50- vuotis juhlaleirille Fuji-vuoren maisemiin Yamanakako-järven rannalle.

Siitä lisää ehkä jo huomenna!

Sleepless in Tokyo – Uneton Tokiossa

43828900_10156681574200902_4645831734280060928_n43828724_10156681575580902_1326876974404075520_n43684184_10156681576300902_5187459442819465216_n43760065_10156681577710902_4790376406200614912_nYö on saapumassa Shinjukuun, maailman yhden suurimman kaupungin vilkkaimpaan keskukseen. Yllätyn aina sitä, miten hiljaista ja rauhallista, siistiä ja turvallista täällä loppujen lopuksi on. Autot lipuvat lähes äänettömästi ja sangen harvalukuisina eteenpäin, ihmiset eivät juurikaan remua eivätkä metelöi, kukaan ei tarraa käsivarresta kiinni ja ala kerjätä tai myydä sinulle jotain ja muutenkin ihmiset ovat kohteliaita ja antavat toinen toisilleen tilaa kulkea rauhassa.

Kun äsken kävelimme paikalliseen pikaruokalaan, jossa annokset tilataan aulassa olevasta automaatista ja valmis ruoka tuodaan eteesi heti kohta pöytään istuttuasi, ihmettelimme yhdessä matkakumppaneitteni kirkkonummelaisten Mikan ja Marjan sekä Kotkan pojan Heikin kanssa sitä, miten rauhassa näillä sivukujilla saa kulkea.

Paluumatkalla takaisin hotellille eksyimme tosin vahingossa mielenkiintoiselle vähän vilkkaammalle korttelialueelle, jossa seisoskeli jos jonkinlaisiin erikoisiin höyhenasuihin, vilkkuvalohattuihin, korkokenkiin ja pinkkeihin hepeneihin pukeutuneita miehiä. Alueella oli myös ”for women only” -baareja sekä pikku putiikkeja, joissa jöpötti sangen miehisiä partikkeleita niin kuvissa kuin erilaisten muovisten figuurien muodossakin. Mutta ei täälläkään kukaan meihin neljään gaijiniin, muukalaiseen, kiinnittänyt isompaa huomiota.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä ihan tämän reissun alkuun, joka käynnistyi tiistaina iltapäivällä. Jos ei pitkille treenireisuille lähtö ollut helppoa ennenkään, niin ei nämä vuodet kyllä ole hommaa ainakaan helpommaksi muuttaneet. No, pakkaaminen ja muut valmistelut sujuvat nopeasti ja ilman suurempia pähkäilyjä, mikä on kyllä sinänsä oikein hyvä asia, kun yön pikkutunneillehan se pakkaaminen sitten taas jäi. En voinut mitenkään käyttää edeltävää iltaa, enkä lähtöpäivän aamua oman reissuni valmisteluihin, kun Melinalle ajatus isin kahden viikon poissaolosta ottaa aika koville Ja ottaahan se koville isilläkin. Ikävä on perhettä jo ennenkuin olen edes päässyt kotiovea pidemmälle.

Kahden tunnin yöunien jälkeen olen tiistaina kuitenkin hyvissä ajoin kentällä, löydän ryhmämme muut jäsenet ja yhdessä saavumme oikealle lähtöportille juuri sopivasti boardingtimen alkaessa. Tai niin luulin!

Pyrkiessäni lähtöportista sisään minulle kerrotaan, että olen väärällä portilla
ja että minun lentoni lähtee puoli tuntia myöhemmin toiselta portilta. No niin, olin sitten ostanut vahingossa lipun eri lennolle kuin loppu ryhmämme. Heikille oli itse asiassa käynyt sama kömmähdys paluumatkan suhteen. No, onneksi kuitenkin ollaan matkalla samaan kaupunkiin ja maahan ja jopa samana päivänä! Että ei hätiä mitiä!

Huolimatta edellisyön valvomisesta, ei se uni oikein koneessakaan maita. Istuma-asennossa täpötäydessä matkustamossa nukkuminen ei vaan oikein ole mun juttu! Eli toinen yö peräjälkeen kitkutellaan kahden tunnin yöunilla!

Kymmenen tunnin suoran lennon, kahden ja puolen elokuvan ja yllättävän maittavien lentokoneruokailujen jälkeen saavun aamuyhdeksältä suomalaisittain ajateltuna sangen kesäiselle Naritan lentokentälle.

Kentältä löydän muu porukan, ostan itselleni puhelimeen viideksitoista päiväksi paikallisen sim-kortin, mikä helpottaa mm. navigointia huomattavasti täällä eksymisten luvatussa kaupungissa ja nostan automaatista hieman paikallista valuuttaa jenejä. Sen jälkeen etenemme kaikessa rauhassa puolentoista tunnin junamatkan kentältä Shinjukuun, jossa käymme maailman vilkkaimman juna-aseman yhteydessä olevan tavaratalon 13. kerroksessa ihmettelemässä suurkaupungin maisemia ja ruokailemassa. Ravintolassa opimme ainakin sen, että jos ruokalistassa lukee Hamburger, niin se ei välttämättä tarkoita hampurilaista vaan sitä, että lautaselle tuodaan pelkkä hampurilaisen pihviosa kasvisten ja riisin kera!

Navigaattorikin alkaa sekoilla pilvenpiirtäjien ja epäloogisen osoitejärjestelmän hämmentämänä, mutta pienen mutkittelun jälkeen löydämme kuitenkin hieman nuhjuiseen ja parhaat päivänsä nähneeseen hotelliimme.
Ihanaa kuitenkin päästä hetkeksi lepäämään ennenkuin suuntaamme iltatreeneihin lajin pääkallopaikalle Hombu Dojolle, jonne on vain noin vartin kävelymatka hotelliltamme.

Treenit vetää nuoremman polven kutosdan Ito-sensei. Olen ollut Ito-sensein treeneissä aiemminkin ja pidän kovasti hänen pehmeän kissamaisesta, mutta samaan aikaan Hombun tyylille uksollisena vahvasta tekniikastaan. Vauhtia, väkeä, paljon liikettä ja vielä enemmän hikoilua. Yllättävän siedettävältä tuntui matkustamisen ja valvomisen jälkeen treenaaminen kuitenkin!

Iltapalan ja suihkussa käynnin jälkeen olin varma, että nukahdan suunnilleen pystyyn. Vaan eipä se uni sitten maistukaan. Jotenkin kuitenkin keho on tottunut oman aikavyöhykkeen rytmiin ja + kuuden tunnin aikaero vaikeuttaa ajallaan nukahtamista.

Kun havahdun sängystäni hereille aamulla klo 04.45, varttia ennekuin Heikin puhelimen herätys pirahtaa soimaan, huomaan nukkuneeni peräti neljä tuntia. Kehon olotila kertoo, että se on aivan liian vähän, mutta on se kuitenkin tuplaten edellisiin öihin verrattuna.

Ihan hirmu hyvältä ei tunnu lähteä talsimaan Hombulle waka-sensein aamutreeneihin klo 05.50 aamulla, mutta ei auta, treenaamaanhan tänne on tultu!

Tuttua vahvaa ja suht vauhdikasta takuuvarmaa waka-sensein tekniikkaa. Ei täällä paljon selitellä ja analysoida vaan tehdään toistoja ja lisää toistoja ja vielä kerran toistoja.

Hiestä likomärkä keikogi reppuun ja hotellille lepäilemään ja muutamia rästiin jääneitä työhommia hoitelemaan. Paitsi, että lämpimän suihkun jälkeen koneella hetken istuttuani silmäluomet alkaa pahasti lumpsahdella. Ajattelen, että oikaisen hetkeksi sängylle lepäämään ja ennenkuin huomaankaan olen umpiunessa. Uneton Tokiossa on vihdoinkin unessa!

Heräämme Heikin kanssa molemmat vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Pikaisesti läheiseen kauppaan hakemaan jotain syötävää, ettei energiahukka ihan vie jalkoja alta iltapäivän treeneissä.

Ja energiaahan niissä treeneissä kyllä kului! Nuori Suzuki-sensei piti treeneissä sellaisen tahdin yllä, että hitaimmat ehtivät hädin tuskin istahtaa seizaan, kun opettaja oli jo edessä näyttönsä tehnyt ja taas jatkui harjoittelu. Täällä ei kyllä turhaa seisoskelua kesken treenien harrasteta!

Niin ne vaan kaksi ensimmäistä päivää täällä ovat hurahtaneet melkein yhtä vauhdikkaasti kuin tekniikat herra Suzukin treeneissä ja nyt kun lopettelen tämän reissun ensimmäistä blogipäivitystäni, niin huomaan, että vähiin jää yöunet tälläkin kertaa.

Kello on nyt 01.30 paikallista aikaa ja Heikin puhelin pärähtää soimaan viideltä eli neljän ja puolen tunnin päästä, mutta olishan siinä taas puoli tuntia petrausta edelliseen yöhön verrattuna!

Huomisaamun treeneistä ei muuten sovi myöhästyä (jos nyt ei muistakaan), sillä huomisaamun treenit vetää itse lajin päämies Doshu (tiennäyttäjä) Moriteru Ueshiba.

Hyvää yötä Tokio, haudassa sitten levätään!

Kustaa

Viimeinen blogipäivitys

Matka Suomeen on alkanut, mikä tuntuu osin ristiriitaiselta. On äärettömän mukavaa palata ikiomaan kotiin, oman järjestyksen ja omien asioiden luo. Toisaalta jäi haikea olo Japanista lähtemisen suhteen, sillä siellä oli niin kiva olla. Viime viikon lopulla minulla oli hetkittäin se olo, että haluan kotiin, koska olin niin kyllästynyt hotelli- ja matkalaukkuelämään. Pahin ärsytys tästä meni ohi, mutta mihinkään hotelliin ei vähään aikaan tee mieli mennä.

Rasitusta aiheutti myös pyykinpesu, mikä voi kuulostaa hullulta, mutta meidän piti reissun aikana pestä toistuvasti aikidopukujamme, sillä meillä oli vain yhdet puvut mukana. Toki muitakin vaatteita tuli samalla pestyä. Muissa paitsi Kioton hotellissa oli kolikoilla toimivia pyykinpesukoneita ja kuivausrumpuja, millä ei kuitenkaan ikinä saanut vaatteita täysin kuiviksi, vaikka kuinka olisi lisännyt aikaa ja jenejä, vaan niille piti keksiä hotellihuoneesta loppukuivauspaikkoja. Kiotossa jouduimme menemään pyykinpesulle parin korttelin päähän yleiseen 24/7 avoinna olevaan itsepalvelupesulaan. Oma operaationsa ja aikatauluttamisensa siinäkin sekä siinä, kuinka koneet toimivat. Siellä kun koneet olivat ”washdryereita”, joita ei ollut ollut aiemmin missään. Sinänsä kyllä käteviä koneita, koska ne pesivät ja kuivasivat pyykit oikeasti täysin kuiviksi tunnissa. Tulipas kirjoitettua hassusta ja arkisesta asiasta…

Toni kirjoitti edellisessä blogipäivityksessään japanin kielen puhumisesta. Toni kyllä oppi puhumaan reissun aikana kieltä suhteessa hyvin ajatellen, että takana on n.puoli vuotta kielen opiskelua. Parissa pienessä kaupassa oli mielenkiintoisia tilanteita, kun myyjä tai myyjät eivät puhuneet lainkaan englantia, vaan he puhuivat meillekin koko ajan vain japania. No, oikeita tuotteita onnistuttiin kuitenkin ostamaan yksittäisten japanin sanojen ja elekielen avulla. Japanissa on myös onneksi englannin kielestä johdettuja lainasanoja eli vähän muuntaen englannin sanojakin voi tulla paikoin toimeen. Muutamassa pienessä liikkeessä myyjä kysyi minulta mistä maasta olen kotoisin, ja he olivat aina myönteisesti yllättyneitä tai ilahtuneita siitä, kun vastasin olevani Suomesta.

Suunnittelimme jo Tonin kanssa seuraavaa Japanin matkaa ja missä paikoissa silloin kävisimme. Ajankohta on kyllä vielä täysin auki, koska näin pitkän – ja kalliin – reissun järjestäminen ei tapahdu tuosta noin vain. Aika näyttää. Minulla on suora paluu arkeen, kun menen jo huomenna töihin. Hei, hei loma ja Japani!

Tama center
Tama center
Tokio
Tokio
Puisto Tokiossa
Puisto Tokiossa
Puistossa Tama centerin läheisyydessä.
Puistossa Tama centerin läheisyydessä.
Shinkansen.
Shinkansen.
Kioto.
Kioto.
Haukka Kiotossa.
Haukka Kiotossa.
Gionin alue Kiotossa.
Gionin alue Kiotossa.
Kilpikonna temppelin lammessa.
Kilpikonna temppelin lammessa.
Arja ja temppelin portin pylväs.
Arja ja temppelin portin pylväs.
Kolikkopesula Kiotossa.
Kolikkopesula Kiotossa.

12th International Aikido Seminar

Torstai-iltana oli Okamoto-sensein kaksi harjoitusta, yhteensä kaksi tuntia. Treenit olivat melko rankat. Hiki tuli ja kunto oli koetuksella. 30-asteen lämpotilalla ja korkealla ilmankosteudella oli varmasti vaikutusta asiaan, mutta suurin syy oli aika kova tempo tekniikoissa. Okamoton salilla on tähän mennessä ollut eniten tilaa, joten tekniikoita pystyi tekemään vauhdikkaammin.

Alunperin matkaa sunnitellessamme, ajattelimme käydä Aikido Kyoton viikkoharjoituksissa. Mutta kävi ilmi että Kiotossa järjestetään aikidoseminaari juuri samaan aikaan kun olemme kaupungissa. Päätin osallistua myös leirille.

Leiri järjestettiin Kyoto Butokudenissa, joka on Japanin vanhin kamppailulajisali. Ulkoisesti sali muistuttaa temppeliä ja on upean näköinen sekä ulkoa että sisältä. Butokuden on tuttu edelliseltä matkaltamme. Kobayashi-sensein juhlan aikidonäytös järjestettiin siellä.

Leirillä opetti kolme opettajaa. Miyamoto Tsuruso, 8.dan shihan, Horii Etsuji, 7 dan shihan ja Okamoto Yoko, 6. dan shihan. Perjantaina yhdet treenit veti Okamoto. Okamoto veti aikalailla samoja tekniikoita kuin omalla dojollaan. Antoisinta oli tietenkin taas päästä harjoittelemaan uusien ihmisten kanssa. Pääosa harjoittelijoista oli japanilaisia, mutta mukana oli myös ulkomaalaisia ympäri maailmaa.

Lauantaina Ensimmäiset treenit veti Miyamoto-sensei. Miyamoto puhui ennen treeniä. Mitä ymmärsin hänen japanistaan, hän puhui perustekniikasta. Ilmeisesti hän sanoi, että nyt hän ei opeta perustekniikkaa, koska tekniikat olivat hyvin soveltavia. Aloitimme harjoittelun taino tenkan ho:lla. Siitä siirryimme kokyu ho:hon ja muihin tekniikoihin. Miyamoto näytti edessä samalla kertaa useita tekniikoita, riippuen siitä, miten uke reagoi. Ja meidän piti sitten tutkia itse näitä eri mahdollisuuksia. Usein olinkin hieman epävarma siitä, mitä meidän tulisi milläkin hetkellä harjoitella. Treenin teema oli katateryotedori, eli uke pitää kaksin käsin nagen yhdestä kädestä kiinni. Sensei pyrki leikkaamaan kiinni pidetyllä kädellään uken keskilinjaa niin, että uke kaatui taakse. Jos uke taas pystyi vastustamaan leikkausta, sensei vaihtoi tekniikkaa esimerkiksi kokyonageen,kokyo ho:hon tai iriminageen

Lauantain toiset harjoitukset veti Etsuji Horii -shihan. Horii-senseillä on dojo Osakassa. Miyamotoon verrattuna Horii-sensein opetus oli selkeämpää. Tekniikat eivät olleet perustekniikoita, mutta opettaja näytti tekniikat selkeästi ja yhden muodon kerrallaan.

Horii-sensein jälkeen lauantain viimeiset treenit veti taas Miyamoto-sensei. Hän opetti samalla teemalla kuin ensimmäisissä treeneissäkin. Viimeisissä treeneissä teimme jiyu wazaa, eli vapaatekniikkaa. Vaikka Butokudenin tatami on iso, oli harjoittelijoita niin paljon että tatamilla oli ahdasta. Opettaja käskikin jiyuwazan aikana toisen puolen harjoittelijoiden siirtyvän tatamin reunalle sivuun, että toisen puolen harjoittelijoilla olisi enemmän tilaa tehdä. Sitten jonkin ajan päästä vaihdettiin osia ja toinen puoli treenaajista siirtyi harjoittelemaan.

Launataina treeniä tuli yhteensä 4 tuntia ja 15 minuuttia. Päätin jättää sunnuntain treenit väliin. Olimme sopineet menevämme Arashiyamaan sunnuntaina. Lisäksi polveni alkoivat olla jo sen verran rasittuneet treeneistä ja päivittäisistä pitkistä kävelyretkistä, että ajattelin antaa jalkojen levätä loppuloman ajan.

Okamoton treeneissä.
Okamoton treeneissä.
Keikon tapasimme edellisellä kerralla Kiotossa. Hän on vieraillut Suomessa muun muassa Tampereella.
Keikon tapasimme edellisellä kerralla Kiotossa. Hän on vieraillut Suomessa muun muassa Tampereella.
Butokuden on vaikuttavan näköinen.
Butokuden on vaikuttavan näköinen.
Harjoittelijoita Butokudenilla odottamassa harjoitusten alkua.
Harjoittelijoita Butokudenilla odottamassa harjoitusten alkua.
Butokudenin shomen.
Butokudenin shomen.
Butokuden sisältä.
Butokuden sisältä.

Vierailulla Tozandossa

Monet suomalaiset aikidoharjoittelijat tuntevat Tozandon. Tozando on kamppailulajikauppa, joka myy harjoitusspukuja, puisia ja oikeita miekkoja ja muita aseita, kendopanssareita ja muuta kamppailulajeihin liittyvää tarviketta. Tozandolla on Kiotossa usemapi myymälä. Edellisen reissumme yksi kohokohdista oli tietysti vierailu liikkeeseen, josta olen netin kautta tilannut pari hakamaa. Voit lukea edellisestä vierailustamme Tozandoon tästä.

Yksi Tozandon liike on hyvin lähellä hotelliamme. Päätimmekin käydä kaupassa vierailulla. Ajattelin ostaa itselleni uuden aikidopuvun, koska olin ottanut suomesta mukaani vain yhden puvun. Varsinkin Kioton aikidoleirillä toinen puku tulee tarpeeseen.

Kävelimme liikkeeseen sisään ja sanoin myyjälle haluavani ostaa aikidopuvun. Myyjä esittelikin meille eri vaihtoehtoja ja etsi sopivaa kokoa. Myös Arja päätti ostaa itselleen uuden puvun.

Maksaessamme ostoksiamme, toinen myyjä sanoi että olemme käyneet kaupassa aiemmin ja hän muistaa meidät. Muistin myyjän. Edellisellä matkallamme hän soitti meille taksit ja tuli ulos vilkuttamaan lähtiessämme pois.

Myyjä nimeltään Haruko, kertoi että Suomesta on käynyt myös toinen henkilö, joka on ammatiltaan näyttelijä. Hän kaivoi tietokoneeltaan sähköposteista viestin tältä Näyttelijältä. Näyttelijä oli nimeltään Mikko Kouki.

Haruko antoi meille vielä lahjaksi postikortit ja kyseli, milloin tulemme seuraavan kerran vierailulle? Totesimme että siihen voi mennä useampi vuosi. Sanoimme sayonara, ja hyvästelimme Tozandon ja myyjät. Oli mukavaa että myyjä muisti meidät. Pitää vierailla Tozandossa taas seuraavallakin kerralla.

Samuraihaarniskoita Tozandon näyteikkunassa.
Samuraihaarniskoita Tozandon näyteikkunassa.