Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2016

Viimeinen blogipäivitys

Matka Suomeen on alkanut, mikä tuntuu osin ristiriitaiselta. On äärettömän mukavaa palata ikiomaan kotiin, oman järjestyksen ja omien asioiden luo. Toisaalta jäi haikea olo Japanista lähtemisen suhteen, sillä siellä oli niin kiva olla. Viime viikon lopulla minulla oli hetkittäin se olo, että haluan kotiin, koska olin niin kyllästynyt hotelli- ja matkalaukkuelämään. Pahin ärsytys tästä meni ohi, mutta mihinkään hotelliin ei vähään aikaan tee mieli mennä.

Rasitusta aiheutti myös pyykinpesu, mikä voi kuulostaa hullulta, mutta meidän piti reissun aikana pestä toistuvasti aikidopukujamme, sillä meillä oli vain yhdet puvut mukana. Toki muitakin vaatteita tuli samalla pestyä. Muissa paitsi Kioton hotellissa oli kolikoilla toimivia pyykinpesukoneita ja kuivausrumpuja, millä ei kuitenkaan ikinä saanut vaatteita täysin kuiviksi, vaikka kuinka olisi lisännyt aikaa ja jenejä, vaan niille piti keksiä hotellihuoneesta loppukuivauspaikkoja. Kiotossa jouduimme menemään pyykinpesulle parin korttelin päähän yleiseen 24/7 avoinna olevaan itsepalvelupesulaan. Oma operaationsa ja aikatauluttamisensa siinäkin sekä siinä, kuinka koneet toimivat. Siellä kun koneet olivat ”washdryereita”, joita ei ollut ollut aiemmin missään. Sinänsä kyllä käteviä koneita, koska ne pesivät ja kuivasivat pyykit oikeasti täysin kuiviksi tunnissa. Tulipas kirjoitettua hassusta ja arkisesta asiasta…

Toni kirjoitti edellisessä blogipäivityksessään japanin kielen puhumisesta. Toni kyllä oppi puhumaan reissun aikana kieltä suhteessa hyvin ajatellen, että takana on n.puoli vuotta kielen opiskelua. Parissa pienessä kaupassa oli mielenkiintoisia tilanteita, kun myyjä tai myyjät eivät puhuneet lainkaan englantia, vaan he puhuivat meillekin koko ajan vain japania. No, oikeita tuotteita onnistuttiin kuitenkin ostamaan yksittäisten japanin sanojen ja elekielen avulla. Japanissa on myös onneksi englannin kielestä johdettuja lainasanoja eli vähän muuntaen englannin sanojakin voi tulla paikoin toimeen. Muutamassa pienessä liikkeessä myyjä kysyi minulta mistä maasta olen kotoisin, ja he olivat aina myönteisesti yllättyneitä tai ilahtuneita siitä, kun vastasin olevani Suomesta.

Suunnittelimme jo Tonin kanssa seuraavaa Japanin matkaa ja missä paikoissa silloin kävisimme. Ajankohta on kyllä vielä täysin auki, koska näin pitkän – ja kalliin – reissun järjestäminen ei tapahdu tuosta noin vain. Aika näyttää. Minulla on suora paluu arkeen, kun menen jo huomenna töihin. Hei, hei loma ja Japani!

Tama center
Tama center
Tokio
Tokio
Puisto Tokiossa
Puisto Tokiossa
Puistossa Tama centerin läheisyydessä.
Puistossa Tama centerin läheisyydessä.
Shinkansen.
Shinkansen.
Kioto.
Kioto.
Haukka Kiotossa.
Haukka Kiotossa.
Gionin alue Kiotossa.
Gionin alue Kiotossa.
Kilpikonna temppelin lammessa.
Kilpikonna temppelin lammessa.
Arja ja temppelin portin pylväs.
Arja ja temppelin portin pylväs.
Kolikkopesula Kiotossa.
Kolikkopesula Kiotossa.

12th International Aikido Seminar

Torstai-iltana oli Okamoto-sensein kaksi harjoitusta, yhteensä kaksi tuntia. Treenit olivat melko rankat. Hiki tuli ja kunto oli koetuksella. 30-asteen lämpotilalla ja korkealla ilmankosteudella oli varmasti vaikutusta asiaan, mutta suurin syy oli aika kova tempo tekniikoissa. Okamoton salilla on tähän mennessä ollut eniten tilaa, joten tekniikoita pystyi tekemään vauhdikkaammin.

Alunperin matkaa sunnitellessamme, ajattelimme käydä Aikido Kyoton viikkoharjoituksissa. Mutta kävi ilmi että Kiotossa järjestetään aikidoseminaari juuri samaan aikaan kun olemme kaupungissa. Päätin osallistua myös leirille.

Leiri järjestettiin Kyoto Butokudenissa, joka on Japanin vanhin kamppailulajisali. Ulkoisesti sali muistuttaa temppeliä ja on upean näköinen sekä ulkoa että sisältä. Butokuden on tuttu edelliseltä matkaltamme. Kobayashi-sensein juhlan aikidonäytös järjestettiin siellä.

Leirillä opetti kolme opettajaa. Miyamoto Tsuruso, 8.dan shihan, Horii Etsuji, 7 dan shihan ja Okamoto Yoko, 6. dan shihan. Perjantaina yhdet treenit veti Okamoto. Okamoto veti aikalailla samoja tekniikoita kuin omalla dojollaan. Antoisinta oli tietenkin taas päästä harjoittelemaan uusien ihmisten kanssa. Pääosa harjoittelijoista oli japanilaisia, mutta mukana oli myös ulkomaalaisia ympäri maailmaa.

Lauantaina Ensimmäiset treenit veti Miyamoto-sensei. Miyamoto puhui ennen treeniä. Mitä ymmärsin hänen japanistaan, hän puhui perustekniikasta. Ilmeisesti hän sanoi, että nyt hän ei opeta perustekniikkaa, koska tekniikat olivat hyvin soveltavia. Aloitimme harjoittelun taino tenkan ho:lla. Siitä siirryimme kokyu ho:hon ja muihin tekniikoihin. Miyamoto näytti edessä samalla kertaa useita tekniikoita, riippuen siitä, miten uke reagoi. Ja meidän piti sitten tutkia itse näitä eri mahdollisuuksia. Usein olinkin hieman epävarma siitä, mitä meidän tulisi milläkin hetkellä harjoitella. Treenin teema oli katateryotedori, eli uke pitää kaksin käsin nagen yhdestä kädestä kiinni. Sensei pyrki leikkaamaan kiinni pidetyllä kädellään uken keskilinjaa niin, että uke kaatui taakse. Jos uke taas pystyi vastustamaan leikkausta, sensei vaihtoi tekniikkaa esimerkiksi kokyonageen,kokyo ho:hon tai iriminageen

Lauantain toiset harjoitukset veti Etsuji Horii -shihan. Horii-senseillä on dojo Osakassa. Miyamotoon verrattuna Horii-sensein opetus oli selkeämpää. Tekniikat eivät olleet perustekniikoita, mutta opettaja näytti tekniikat selkeästi ja yhden muodon kerrallaan.

Horii-sensein jälkeen lauantain viimeiset treenit veti taas Miyamoto-sensei. Hän opetti samalla teemalla kuin ensimmäisissä treeneissäkin. Viimeisissä treeneissä teimme jiyu wazaa, eli vapaatekniikkaa. Vaikka Butokudenin tatami on iso, oli harjoittelijoita niin paljon että tatamilla oli ahdasta. Opettaja käskikin jiyuwazan aikana toisen puolen harjoittelijoiden siirtyvän tatamin reunalle sivuun, että toisen puolen harjoittelijoilla olisi enemmän tilaa tehdä. Sitten jonkin ajan päästä vaihdettiin osia ja toinen puoli treenaajista siirtyi harjoittelemaan.

Launataina treeniä tuli yhteensä 4 tuntia ja 15 minuuttia. Päätin jättää sunnuntain treenit väliin. Olimme sopineet menevämme Arashiyamaan sunnuntaina. Lisäksi polveni alkoivat olla jo sen verran rasittuneet treeneistä ja päivittäisistä pitkistä kävelyretkistä, että ajattelin antaa jalkojen levätä loppuloman ajan.

Okamoton treeneissä.
Okamoton treeneissä.
Keikon tapasimme edellisellä kerralla Kiotossa. Hän on vieraillut Suomessa muun muassa Tampereella.
Keikon tapasimme edellisellä kerralla Kiotossa. Hän on vieraillut Suomessa muun muassa Tampereella.
Butokuden on vaikuttavan näköinen.
Butokuden on vaikuttavan näköinen.
Harjoittelijoita Butokudenilla odottamassa harjoitusten alkua.
Harjoittelijoita Butokudenilla odottamassa harjoitusten alkua.
Butokudenin shomen.
Butokudenin shomen.
Butokuden sisältä.
Butokuden sisältä.

Vierailulla Tozandossa

Monet suomalaiset aikidoharjoittelijat tuntevat Tozandon. Tozando on kamppailulajikauppa, joka myy harjoitusspukuja, puisia ja oikeita miekkoja ja muita aseita, kendopanssareita ja muuta kamppailulajeihin liittyvää tarviketta. Tozandolla on Kiotossa usemapi myymälä. Edellisen reissumme yksi kohokohdista oli tietysti vierailu liikkeeseen, josta olen netin kautta tilannut pari hakamaa. Voit lukea edellisestä vierailustamme Tozandoon tästä.

Yksi Tozandon liike on hyvin lähellä hotelliamme. Päätimmekin käydä kaupassa vierailulla. Ajattelin ostaa itselleni uuden aikidopuvun, koska olin ottanut suomesta mukaani vain yhden puvun. Varsinkin Kioton aikidoleirillä toinen puku tulee tarpeeseen.

Kävelimme liikkeeseen sisään ja sanoin myyjälle haluavani ostaa aikidopuvun. Myyjä esittelikin meille eri vaihtoehtoja ja etsi sopivaa kokoa. Myös Arja päätti ostaa itselleen uuden puvun.

Maksaessamme ostoksiamme, toinen myyjä sanoi että olemme käyneet kaupassa aiemmin ja hän muistaa meidät. Muistin myyjän. Edellisellä matkallamme hän soitti meille taksit ja tuli ulos vilkuttamaan lähtiessämme pois.

Myyjä nimeltään Haruko, kertoi että Suomesta on käynyt myös toinen henkilö, joka on ammatiltaan näyttelijä. Hän kaivoi tietokoneeltaan sähköposteista viestin tältä Näyttelijältä. Näyttelijä oli nimeltään Mikko Kouki.

Haruko antoi meille vielä lahjaksi postikortit ja kyseli, milloin tulemme seuraavan kerran vierailulle? Totesimme että siihen voi mennä useampi vuosi. Sanoimme sayonara, ja hyvästelimme Tozandon ja myyjät. Oli mukavaa että myyjä muisti meidät. Pitää vierailla Tozandossa taas seuraavallakin kerralla.

Samuraihaarniskoita Tozandon näyteikkunassa.
Samuraihaarniskoita Tozandon näyteikkunassa.

日本語を話します – puhutaan japania.

Kuten aiemmin kirjoitin, tulimme tänne aikidon lisäksi harjoittelemaan japaninkieltä. Nyt olemme olleet Japanissa kaksi viikkoa. Tässä on kokemuksiani, miten olemme osanneet asioida japaninkielellä.

Japaniin tullessa alku oli hankalaa. Teki mieli vaihtaa englantiin melkein samana tien, koska olin unohtanut paljon japanintunneilta, vaikka kurssin loppumisesta oli vain kuukausi. Lisäksi jos onnistuin kysymään jotain japaniksi, en ymmärtänyt vastausta. Esimerkiksi kaupoissa monesti japanilaiset vastasivat englanniksi, vaikka olin kysynyt japaniksi.

Ensimmäisen kerran pääsimme keskustelemaan kunnolla japaniksi, kun asioimme Tama centerin päivittäistavarakaupassa. Kassalla oli vanhempi myyjä, joka ei osannut englantia. Hän kysyi, löytyisikö meiltä tasarahaa ja sitten yhdessä yritimme löytää lompakoistamme sopivat kolikot.

Japanintunnilla kävimme läpi numeroita tuhansiin asti. Mutta kun myyjät sanovat kaupassa summan, en ensin ymmärtänyt sitä lainkaan. Nyt ymmärrän paremmin, mutta yhä se ymmärrys tulee melkoisella viiveellä. Myyjän lausuma summa pitää toistaa mielessä ja purkaa se luvuiksi. Koska se vie aikaa, yleensä katson summan kassakoneen näytöstä.

Ensimmäinen viikko Japanissa siis meni japaninkielen osalta pitkälti kuin aiempikin reissumme tänne: käytetty sanasto on ollut lähinnä arigatô (kiitos), ohaiyô gozaimasu (hyvää huomenta), sumimasen (anteeksi) ja konnichiwa/konbanwa (hyvää päivää/hyvää iltaa).

Aikidotreeneissä pääsi paremmin kosketukseen japaninkielen kanssa. Itse treeneissä ei juuri puhuta, mutta harjoitusten opettajat puhuivat japaniksi. Muutamissa harjoituksissa oli tulkki mukana, mutta esimerkiksi Yamanakalla useampi harjoitus oli ihan puhtaasti japaniksi.

Itselle ensimmäinen keskustelu japaniksi oli Yamanaka-leirin illanvietossa. Ihmiset kiersivät pöydästä toiseen ja viereen sattui tulemaan yksi japanilainen minua vanhempi mies, jonka kanssa olin harjoitellut treeneissä. Hän osasi (onnekseni) vain vähän paremmin englantia, mitä itse osaan japania. Keskustelu käytiin siis pääosin japaniksi, välillä englantiin tukeutuen. Kyselimme toisiltamme, kuinka kauan olemme aikidoa harjoitelleet? Hapuillen sain sanottua että olen harjoitellut lähes 20 vuotta. Mies kertoi harjoitelleensa jo 50 vuotta. Hän kysyi myös, harjoitteleeko vaimoni aikidoa? En aluksi tajunnut kysymystä, koska hän käytti vaimolle toista, minulle vieraampaa sanaa. Englannin ja japanin yhdistelmällä päästiin taas samalle taajuudelle ja kerroin että kyllä, vaimoni harrastaa myös aikidoa. Tämä oli matkan ensimmäinen kerta, jossa jouduin oikeasti miettimään japanintunnilla opittuja asioita

Oikeastaan vasta Kiotossa aloin onnistua asioimaan kaupoissa japaniksi. Menimme Arjan kanssa käymään Kioton museoissa. Museon alakerrassa oli matkamuistomyymälä, josta ostimme postikortteja, sekä pienen ja ison liinan. Myyjän esitellessä liinaa Arjalle, totesin liinan olevan hieno (きれいですね。kirei desu ne.) Kassalla toinen myyjä kehui lompakkoani. Ostin lompakon edellisellä Japanin matkalla, kun hukkasin omani taksin takapenkille. Sanoin myyjälle että ostin lompakon v.2014 Japanista. He myös kiinnostuivat t-paidastani, jossa on japanilaista kirjoitusta. Sanoin että paita ei ole japanilainen, vaan englantilainen. Vaikka japanimme oli kaukana täydellisestä teimme vaikutuksen, koska he antoivat meille molemmille vielä lahjaksi pienet kirjaillut kangaspussit.

Museon kaupan jälkeen olen onnistunut asioimaan useimmissa kaupoissa lähes kokonaan japaniksi, kunhan ei tapahdu mitään yllättäviä käänteitä. Tällaisissa tapauksissa osaan kysyä, mutta en ymmärrä vastausta. Sitten pitää ottaa englanti tueksi. Japaninkielinen ulosantimme on ilmeisesti kuitenkin parantunut, koska yhä harvemmin myyjät vastasivat suoraan englanniksi. Erään vaatekaupan myyjä totesikin minulle, että olette ilmeisesti opiskelleet japania, ja tämän hän sanoi japaniksi.

Japaninkielen opiskelusta on ollut kuitenkin hyötyä, vaikka emme vielä kovin hyvin kieltä osaakaan. Kaupoissa asionti on helpompaa, kun ymmärtää tavumerkit. Pystyy ainakin osasta elintarvikkeista lukemaan, mitä niissä mahtaa olla. Oikeasti lukeakseen, tavumerkit eivät kuitenkaan riitä. Pitää osata kanjeja myös. Mutta matkan aikana olen itse ainakin oppinut jo useamman kanjin. Esimerkiksi tunnistan Tokion junapysäkkien nimet japaninkielisistä ilmoitustauluista. Ja junakuulutuksista saa myös paremmin selvää.

Aikidon osalta tällaiset matkat antavat paljon inspiraatiota ja innostusta treeneihin Lahdessa. Sama vaikutus tällä matkalla on japanininkielen opiskeluun. Odotan jo innolla syksyn japaninkurssin jatkoa.

Nämä koululaiset opiskelivat myös vieraita kieliä. Heille oli ilmeisesti annettu tehtäväksi mennä keskustelemaan englanniksi turistien kanssa.
Nämä koululaiset opiskelivat myös vieraita kieliä. Heille oli ilmeisesti annettu tehtäväksi mennä keskustelemaan englanniksi turistien kanssa.

Viikko Kiotossa

…on mennyt erittäin nopeasti. Kirjoitin viimeksi siitä, kun olimme lähdössä Kiotoon, ja nyt taas olemme lähdössä Kiotosta takaisin Tokioon. Olemme Tokiossa vielä yhden yön ja keskiviikkona lennämme takaisin kotimaahan.

Viime reissulla koin Kiotossa olemisen mukavampana ja mielenkiintoisempana kuin Tokiossa olemisen, mutta nyt on ollut osin toisinpäin. Hetkittäin tähän on vaikuttanut turistien suuri määrä Kiotossa tai se, että pienemmässä kaupungissa turistit ovat pienemmällä alalla ja näkyvät näin enemmän. Mielestäni kaksi vuotta sitten turisteja ei ollut näin paljoa kuin nyt ja samaa ovat sanoneet paikalliset ihmisetkin. Itsekin tietysti olen yhtenä samassa turistivirrassa. Toisaalta muita turisteja ei juurikaan ole näkynyt pikku kujilla kulkemassa ja paikoissa, mitkä eivät ole mitään tiettyjä nähtävyyksiä. Juuri nuo pienet kujat hauskoine taloineen ovat minusta viehättävintä Kiotoa, kuten myös joka puolelta kaupunkia ympäröivät vuoret.

Täällä on ollut lämpimämpää kuin Tokiossa ja myös täällä vähän pohjoisempana päivä on pidempi. Pikkukaupunkitunnelmaa tulee auringon laskettua, sillä katujen valaistus on vähäinen verrattuna Suomeen ja usein olen ajatellut, että pitäisi olla heijastin, jotta näkyisi autoilijoille. Heijastimiahan täällä ei tunneta. Kioto on helppo paikka liikkua jalkaisin ja pyörällä, mutta tällä kertaa olemme kulkeneet myös junilla ja metroilla. Vaikka olemme menneet täällä varta vasten joihinkin tiettyihin nähtävyyksiin, niin joinakin päivinä olemme vain lähteneet kulkemaan johonkin suuntaan ja katsoneet mitä tulee vastaan. Ja aina kyllä riittää ihmeteltävää sinänsä ihan arkisissakin asioissa, mitkä ovat erilaisia kuin meillä.

Olen käynyt Kiotossa kaksissa Okamoto-sensein aikidotreeneissä, ja siihen ne minulla täällä jäivätkin. Ajattelin reissun yhdeksäntien treenien jälkeen, että saavat olla viimeiset ja katselen jotain muutakin kuin pelkkiä tatameita ja hikisiä ihmisiä. Ne viimeiset treenit vasta hikiset olivatkin! Tuskinpa olen koskaan ollut niin rankoissa treeneissä…Lämpötila oli lähellä +30 ja ilmankosteus ehkä 80%, ja ilmastointi dojolla oli mitä nyt oli, sekä tiukkatahtista treenausta kahden tunnin ajan. Yhdessä välissä ajattelin, että tämä on täysin järjetöntä viettää lomaansa näin, kun voisi vaikka maata rannalla tämän rääkin sijasta. Tuossa kohdassa sanoin harjoitusparilleni, että minun on pakko tasata sykettäni parin minuutin ajan ja istua tatamin laidalla. En ollut treenien aikana tosiaankaan ainoa, joka joutui puhaltelemaan laidalla! Joskin ainut ulkomaalainen taisin olla, muut olivat paikallisia harjoittelijoita. Se oli siinä mielessä lohdullista, että he ovat kuitenkin tottuneet treenaamaan näissä lämpötiloissa ja kosteudesa. Alunperin olin suunnitellut osallistuvani 1-2 treeneihin Aikido Kyoton viikonloppuleirille, mutta päätin, etten mene sinne lainkaan.

Tonin ollessa lauantaina koko päivän leirillä, niin lähdin itsekseni läheiseen Kuraman kylään. Kuramaan pääsee helposti yhdellä junanvaihdolla Kioton keskustasta. Olin lukenut Kuramasta, mutta en ollut etukäteen tarkkaan selvittänyt paikan karttoja tai nähtävyyksiä. Tiesin sen olevan perinteinen kylä, jossa on iso temppeli ja hieno onsen (japanilainen kylpylä). Kuraman asemalla olikin kartta alueesta ja sen nähtävyyksistä, mikä ohjasi reittiäni. Puolen kilometrin päässä asemasta alkoi temppelialue. Kuraman vuoren päällä on suuri temppeli, jonne kuljetaan merkittyä vaellusreittiä pitkin vuoren päälle kiiveten. Vuoren laelta lähtee toista puolta pitkin reitti Kibuneen, mikä on lähes samaa kylää Kuraman kanssa, mutta sillä on oma junaseisakkeensa. Oli kyllä tavattoman kaunis reitti kävellä ja hulppeat näkymät! Hikistä, ja kuntoa sekä hyviä kenkiä vaativaa tämäkin oli, vaikka joillakin paikallisilla naisilla oli korkokengät – en ymmärrä miten he eivät taittaneet nilkkojaan noilla rinteillä. Suosittelen käymään tuolla, niin hieno paikka se oli! Menin Kuramaan aamupäivällä, mikä oli fiksu valinta, koska silloin junassa ei ollut yhtä ainutta muuta länsimaalaista kuin minä. Paluumatkalla Kibunen puolella oli puolestaan useampi turistibussi täynnä kiinalaisia. Tosin heidän vaatetuksestaan päätellen en usko, että he kiipesivät vuorelle.

Samana päivänä menin vielä Hanazonen kaupunginosaan, jonne mennessä hyppäsinkin paikallisjunan sijasta johonkin express -junaan ja päädyin taas johonkin vuoristoon. No, jälleen uskomattoman hienot maisemat jyrkkine vuorineen, rotkoissa olevine jokineen ja riisipeltoineen. Jäin junasta pois ensimmäisellä asemalla – onneksi juna edes pysähtyi johonkin ennen päätepysäkkiään, niin vinhaa vauhtia se ajoi – ja palasin seuraavalla Kiotoon menevällä junalla takaisin. Tulipahan junailtua tuona päivänä.

Vaikka kirjoitin aiemmin miettineeni, mitä järkeä on lomalla rääkätä itseään aikidotreeneissä, niin olen kuitenkin tykännyt kovasti kaikista treeneistä. Aikidon harjoittelun lisäksi ne ovat oiva tapa päästä kosketuksiin japanilaiseen elämään, tapoihin ja ennen kaikkea ihmisiin. Jos olisi pelkästään turistimatkalla Japanissa, niin käsitys paikallisista ihmisistä jäisi huomattavasti ohuemmaksi. Aikido on tässä mielessä aika jännä harrastus.

Pääsimme tutustumaan japanilaiseen elämänmenoon myös käymällä japanilaisessa kodissa, mikä on harvinaista. Käsittääkseni japanilaisille koti on hyvin yksityistä aluetta, eikä toisten kodeissa juuri vierailla. Kävimme sunnuntaina Kioton länsiosissa Arashiyamassa, jossa on hieno bambumetsikkö ja vuoret aivan vieressä. Lisäksi siellä on apinapuisto, jossa voi ihmetellä luonnonvaraisia tai ainakin lähes luonnonvaraisia, pienehköjä apinoita ihan lähietäisyydeltä. Meidät oli kutsunut Arashiyamaan Tonin kaveri Antti, joka asuu tyttöystävänsä Hiromin kanssa siellä. Retkeilyn jälkeen saimme kutsun heidän kotiinsa, joka oli erittäin kauniilla paikalla kylää halkovan kanaalin vieressä.

Hiromi antaa apinalle pähkinän.
Hiromi antaa apinalle pähkinän.
Kuramavuoren alkupään portaat.
Kuramavuoren alkupään portaat.
Kuramavuoren huipulla.
Kuramavuoren huipulla.
Kuraman vuoren temppelin lyhdyt.
Kuraman vuoren temppelin lyhdyt.
Portaat Kuramanssa.
Portaat Kuramanssa.
Joki ja vuoria Arashiyamassa.
Joki ja vuoria Arashiyamassa.
Katunäkymä Kiotosta.
Katunäkymä Kiotosta.
Lumpeiden kasvatusta.
Lumpeiden kasvatusta.
Lampi Chion-in temppelillä.
Lampi Chion-in temppelillä.
Temppeleitä ja pyhäkköjä on Kiotossa lähes joka kadunkulmassa.
Temppeleitä ja pyhäkköjä on Kiotossa lähes joka kadunkulmassa.
Kurki temppelin lammessa pyydystämässä kaloja.
Kurki temppelin lammessa pyydystämässä kaloja.
Arashiyaman bambumetsä.
Arashiyaman bambumetsä.
IMG_3700
Pikkupuutarha talon edustalla. Huomaa robotit, Totorot ja muut hahmot kasvien seassa.

Aikido Kyoto & kenkävaras

Ennen matkaa olin lähettänyt sähköpostia Aikido Kyoto dojolle, että olemme tulossa vierailemaan heidän dojolleen. Kävimme heidän luona harjoittelemassa myös edellisellä matkallamme Japaniin.

Sovimme, että tulemme tiistaiaamun harjoituksiin. Lähdimme hotellilta hyvissä ajoin, koska sovitusta aikataulusta ei ole hyvä myöhästyä. Menimme metrolla Imadegawan asemalle, josta on parin kilometrin kävelymatka dojolle. Aamu oli sateinen, mutta onneksi ei satanut kuitenkaan kovin rankasti. Dojo on pienten katujen sokkelossa, mutta onneksi paikat ovat meille jo tutut. Saavumme dojolle hyvissä ajoin ennen harjoituksia. Okamoto-sensein oppilaat ottavat meidät vastaan ja teemme rekisteröinnit ja maksamme harjoitusmaksut.

Aikido Kyoto dojo on hyvin kansainvälinen. Dojolla olevista ihmisistä noin puolet on japanin ulkopuolelta. Asetumme riviin istumaan ja harjoitukset alkavat seinällä roikkuvan puupalikan kolahdukseen. Sensei vetää aluksi alkuverryttelyn. ALoitimme harjoittelun jo muistakin reissun treeeneistä tutulla taino tenkan ho:lla. Siitä siirryimme sitten gyakuhanmi katatedori ikkyoon, jonka teimme tenkanin kautta. Muita tekniikoita olivat gyakuhanmi katatedori shihonage pyöreällä vastaanotolla, katadori menuchi ikkyo ja suwariwaza ryotedori kokyo ho.

Okamoto-sensei oli oma tiukka itsensä. Hän tuli korjaamaan heti, jos teki väärin, tai hieman erilailla kuin hän oli näyttänyt. Edessä hän opetti japaniksi. Meille hän puhui englantia, mutta mutta muutaman kerran hän ohjeisti minua japaniksi myös henkilökohtaisesti. Ja hyvä niin, sainpahan myös harjoitusta japaninkielessä.

Tekniikat olivat itselleni tuttua perustekniikka. Ja koska tilaa oli hyvin, pääsi treeneissä tekemään vähän nopeammin verrattuna Tokion ja Yamanakakon treeneihin.

Aikido Kyoton dojolla on treenien loputtua tapana kumartaa ja kiittää kaikkia, joiden kanssa olet harjoitellut. Lisäksi tatami lakastiaan, imuroidaan ja pyyhitään joka treenien päätteeksi. Edelliseltä kerralta kopioimmekin tämän siivousrutiinin kotidojollemme Lahteen.

Siivouksen jälkeen annoimme Okamoto-senseille lahksi tuomamme Marimekon pyhkeet ja annoimme suomalaista suklaata ja muumikarkkeja jaettavaksi treenaajille.

Vaihdoimme vaatteet ja olimme lähdössä jo dojolta pois, kun huomasin hämmästyksekseni että kenkätelineessä ei missään näkynyt kenkiäni. Kyselin muilta treenaajilta että mihin kengät ovat hävinneet? Niitä ei löytynyt mistään. Okamotokin tuli ihmettelemään. Hän totesi että tämä on naurettavaa. Ei Japanissa koskaan kukaan vie toisen kenkiä. Dojon oppilaat selvittivät, ketä kyseisissä treeneissä on ollut. Kaikki ulkopuoliset merkitsevät yhteystietonsa rekisteröinnin yhteydessä. Kyseisissä treeneissä oli ollut joitakin harjoittelijoita Englannista. Lisäksi kenkätelineessä oli yhdet kengät, joita kukaan paikallaolija ei tunnistanut omakseen. Ne olivat melko samannäköiset kuin minun kengät, mutta ei niitä silti pitäisi pystyä sekottamaan toisiinsa. Yksi oppilas lähetti sähöpostia englantilaisille, että tietävätkö he mitään kengistä. Sain lainaski sandaalit, jotta pääsen takaisin hotellille. Minulla on onneksi mukana toisetkin kengät.

Kun tulimme hotellille, minulla odottikin jo sähköpostissa viesti, että kengät oavt löytyneet. Yksi muista vierailijoista oli kuin olikin sekoittanut omat kenkänsä minun kenkiin. Sovin että haen kengät torstaina, kun muutenkin tulemme silloin harjoituksiin.

Täälläkin kertaa saimme onneksi hukkuneet tavarat takaisin.

Aikido Kyoton tatami treenien jälkeen.
Aikido Kyoton tatami treenien jälkeen.

Yamanakako-leirin aikidotreenit

Matkustimme eilen Tokiosta shinkansenilla Kiotoon.
Kustaa ja Arja ovatkin jo kirjoittaneet Yamanaka-järven leiristä ja treeneistä. Kommentoin nyt myös omalta osaltani kokemuksiani leiristä ja treeneistä.

Osallistuimme Kustaan ja Arjan kanssa samojen opettajien harjoituksiin. Lisäksi Kustaa osallistui yksiin Igarashi-sensein harjoituksiin.

En ollut aiemmin osallistunut yhdenkään opettajan harjoituksiin, joiden treeneissä nyt kävimme. Opettajia olivat Seizo Takimoto -sensei, Katsutoshi Shirakawa -sensei, Hiroyuki Sakurai -sensei ja Toshiyuki Arai -sensei.

Ensimmäisenä lauantain treenit veti Takimoto-sensei. Tekkniikoista tehtiin ainakin gyakuhanmi katatedori ikkyo omotea ja uraa, iriminagea ja shihonagea. Takimoto-sensein tekniikkassa yksi ominaispiirre oli, että hän liikkui niin että uke ei välttämätättä ehtinyt saada kuunnon otetta ranteesta kiinni. Hän myös horjutti ukea niin että uke joutui kurottamaan kädellään horjuen tasapainosta. Takimoto-sensei kävi yhden kerran näyttämässä minulle iriminagea. Tässä sensei horjutti minua eteenpäin samalla kun liikkui minun taakse.

Toisissa treeneissä opetti Shirakawa-sensei. Ensimmäisenä tehtiin taino tenkan ho:ta. Shiriakawa teki tenkanin juuri samalla hetkellä kun uke tarttui kiinni ranteesta. Opettaja opetti että on helpompi liikuttaa toista, kun hän on vielä liikkeessä. Teimme aluksi gyakuhanmi katatedori kaiten nagea. Tästä jatkoimme sitten niin, että uke pyörähtää ennen heittoa takaisin pystyyn, ja tähän nage tekee käsivarsiheiton. Samasta tehtiin myös variaatiota, jossa uke tekeekin ylösnoustessaan vastatekniikkana sankyon.

Treeniin puolessa välissä Shriakawa alkoi puhua, että emme ole koskaan tasa-arvoisia. Jo se, mihin satumme syntymään, tekee meistä eri-arvoisia. Tästä sensei päätyi selittämään japanilaisessa kulttuurissa oikean ja vasemman eroa. Vasen puoli on tärkeämpi (muistaakseni shomenista päin katsottaessa). Opettaja riisui tämän jälkeen hakamansa ja kysyi meiltä, että jos vyöhömme on kirjailtu nimi ja dojon nimi, minkä puoleisessa päässä vyötä niiden tulee olla? Vasemmalla puolella tulee olla tärkeämpi, eli dojon nimi. Oma nimi tulee oikealle. Jos taas vyössä on vain oma nimi, sen tulee olla vasemmalla puolella. Opettaja myös kertoi että kun alkukumarruksissa hän taputti käsiään, tulisi oikean käden liikkua hieman hitaammin kuin vasemman käden. Näin tulee hyvä ääni taputuksesta. Lopulta Sensei kysyi, käyttääkö teistä joku kimonoa? Muutama japanilainen nainen nosti varovasti käden pystyyn. Opettaja otti vyönäkin pois ja kysyi, miten päin takin liepeiden tulisi olla. Aikidopuvussa vasen puoli tulee päällimmäiseksi, mutta opettajan mukaan ennen korkea-arvoisen henkilöt pitivä takin liepeitä toisin päin, jotta erottuivat tavallisesta kansasta. Tämän jälkeen päästiin taas jatkamaan harjoituksia. Tämän puheen tarkoitus jäi minulle hieman epäselväksi.

Lauantain viimeiset treenit veti Arai-sensei. Arai alaoitti treenit etuajassa, emmekä Arjan kanssa nähneet Kustaan kertomaa sumeaa treenien aloitusta.

Aloitimme harjoitukset tekemällä ikkyo omotea jatkuvana liikkeenä vuoronperään. Jossain vaiheessa toinen teki sitten nikyon, iriminagen tai shihonagen. Tätä samaa jatkettiin oikeastaan koko treenin ajan.

Kuten kustaa kirjoitti, Arai-sensein opetusta oli vaikea seurata. Opettaja teki edessä vaihtelevasti eri tekniikoita. Monet, minä mukaanlukien, jäivät ihmettelemeään että mitä tekniikkaa meidän nyt tulisi tehdä itse?

Vaikka nämä treenit olivat aika vaikeaselkoiset, oli silti innostavaa katsoa senseitä tekemässä tekniikkaa edessä. Tekeminen oli yhdessä hetkessä hyvin pehmeää ja joustavaa, joka toisessa hetkessä muuttui räjähtäväksi ja tiukaksi.

Sunnuntaina osallistuimme Sakurai-sensein treeneihin. Sakurai-senseille oli ominaista vahva lantion käyttö, sekä räväkät ja piiskamaiset horjutukset. Tekniikoista teimme katateryotedori (morotedori) kokyo ho:ta, shihonagea ja iriminagea.

Arai-senseitä lukuunottamatta kaikkien opettajien tekniikat olivat pääosin selkeää perustekniikkaa. Treeni aloitettiin lähes aina katatedori kokyo ho:lla, josta sitte edettiin muihin tekniikoihin. Tämä kaava on toistunut viime aikoina useiden japanilaisten opettajien harjoituksissa. Hombulla Waka-senseinkin treenit aloitettiin kokyo ho:lla myös.

Tällaisilla leireillä ei juurikaan tapahdu oppimista tai keehittymistä. Enemmän näistä saa uusia näkokulmia ja ideoita, joita voi sitten työstää kotidojolla. Tärkeämpää oli päästä harjoittelemaan muiden treenaajien kanssa. Kun kumarran jollekin vieraalle harjoittelijalle, en tiedä hänen vyöarvoaan, tai kuinka kauan hän on harjoitellut. Ja tämä pari saattaa liikkua ihan eri tavalla, mihin olen tottunut. Tämä on hyvä tilaisuus testata, miten oma tekniikka toimii tällaisessa uudessa tilanteessa. Esimerkiksi Takimoto-sensein treeneissä harjoittelin yhden itseäni vanhemman parin kanssa, jolla oli hyvin vahva tekniikka. Lisäksi huomasin, että en saanut häntä kovin hyvin liikkumaan. Iltajuhlassa sitten hänen kanssa jutellessani kävi ilmi, että hän on harjoitellut aikidoa jo 50 vuotta.

Kauaksi taakse jäi samuraiden saari

Ilta APA-hotellissa

Ilta hämärtyy yöksi Hashimotossa ja edessä on pitkä matka Hong Kongin ja Amsterdamin kautta kotiin.

Tämä reissu oli totaalisen erilainen kuin edellinen. Vaikka suomalaisia oli kokoontunut Igarashin synttäreille ja sen oheistapahtumiin kolmekymmentä, joista Arjan ja Tonin lisäksi monet muutkin olivat minulle entuudestaan hyvinkin tuttuja, niin silti vietin suurimman osan aikaa yksikseni omissa oloissani. Tämä reissu jätti paljon enemmän aikaa omille ajatuksille ja mahdollisuuden tutkailla omaa suhdettaan aikidoon, omiin opettajiin ja tähän omituiseen maahan syvällisemmin.

Intensiivinen vähintään kuukauden uchideshi-jakso (kotioppilas) jonkun opettajan dojolla on erittäin tehokas tapa oppia lajista paljon lisää lyhyessä ajassa ja ennen kaikkea vahvistaa ja karaista omaa kehoa ja spirittiä. Mutta siinä vaiheessa, kun on keski-ikää lähentelevä (vai jo sen ylittänyt?) perheenisä, joka tekee aikidoa puoliammatikseen, ei  uchideshi-elämä enää ole oikea tapa kehittää omaa aikidoa. Ei ainakaan minun kohdallani.

Suomesta ja Euroopasta löytyy teknistä osaamista ja kokemusta ja erittäin hyviä jopa huipputason aikido-opettajia niin paljon, että oppiakseen aikidoa ei ole mitään pakottavaa syytä lähteä enää kaukoitään kuten joskus vuosikymmeniä sitten.

Silti suosittelen kaikille niille, jotka aikidoa vähänkään vakavammin harjoittelevat, treenimatkaa Japaniin lämpimästi jossain vaiheessa. Vaikka tekninen kehittyminen ja oppi tulisikin omalta dojolta ja oman dojon pääopettajalta sekä leireiltä, niin matka aikidon kotimaahan, sen synnyinsijoille ja Aikikai Aikidon päämajaan Hombu Dojolle syventää suhdetta lajiin ja lisää ymmärrystä siitä, millaista lajia oikeastaan harjoittelemme. Vaikka aikidon tekniikat ja humaanit periaatteet ovat monessa mielessä yleismaailmallisia, on aikido kuitenkin samalla myös osa Japanissa syntynyttä budoa, japanilaista kulttuurihistoriallista traditiota ja käsite- ja uskomusmaailmaa. Jos aikidon irrottaa kokonaan tästä kontekstista, mitä jää jäljelle? En tiedä, mutta ei sitä enää voi ainakaan aikidoksi kutsua.

Suomessa ja muualla Euroopassa on kehittynyt omanlaisiaan tapoja harjoitella aikidoa. Meillä on myös paljon sellaista osaamista ja sellaisia vahvuuksia, jotka japanilaisilta puuttuvat. Esimerkiksi pedagokisessa mielessä monien länsimaalaisten opettajien opetustyyli sopii länsimaalaiseen tapaan oppia ja omaksua asioita paremmin kuin japanilaisten opettajien opetustapa. Länsimaalaiset myös kaipaavat enemmän perusteluja ja analysoivat tekemistään enemmän, mikä voi nopeuttaa teknistä kehittymistä.

Mutta myös Japanissa on paljon asioita, joista meidän kannattaa ottaa opiksi tai ainakin asioita, jotka on hyvä tiedostaa. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin se, että japanilaiset ovat huomattavasti kärsivällisempiä harjoittelemaan perusteet kuntoon, ennen kuin lähtevät harjoittelemaan omaan osaamistasoon nähden turhan vaativia tekniikkavariaatioita.

Toinen asia, josta Stadiuksen Karin kanssa juttelimme Tokorazawa Dojolla Hiroakin treenien jälkeen on se, että  täällä on selkeämpi ero siinä, miten eri ikäisten odotetaan harjoittelevan ja esimerkiksi liikkuvan ukena. Siksi japanilaisilla dojoilla harjoittelijoiden ikärakenne on yleisesti ottaen laajempi kuin meillä.

Ehkä kaikkein isoin huomio itselläni kiinnittyi tällä reissulla siihen, miten vakavasti monet opettajat aikidoon täällä suhtautuvat. Japanissa aikido onkin mielestäni usein kokonaisvaltaisempaa kuin meillä, ei siis pelkän tekniikan vaan myös hengen, spiritin kehittämistä sekä asioiden tekemistä yhteisen edun vuoksi. Tähän sisältyy esimerkiksi dojosta huolehtiminen yhdessä muiden kanssa.

Japanilaisessa aikidossa ei ole pekyse lkästään hauskasta liikuntaharrastuksesta, tekniikoiden oppimisesta tai vyöarvoissa edistymisestä vaan jostain paljon isommasta. Aikido on opettajille elämäntapa, elämänkatsomus, johon suhtaudutaan hyvin syvällisesti ja vakavasti vaikka treeneissä sinänsä olisikin pääosin iloinen ja välitön tunnelma. Aikido on heille lähes uskonnollista vakaumusta edustava henkinen harjoitusmenetelmä, jonka mukana kulkee vuosisatojen kulttuuritraditio, filosofia ja ikivanhat uskomukset ja jonka tehtävänä on kultivoida harjoittelijaa ja tuoda hänet osaksi isompaa kokonaisuutta. Opettajat  kokevat velvollisuudekseen viedä O-sensein, suuren opettajan oppia eteenpäin uusille sukupolville.

En koe olevani millään muotoa uskonnollinen, mutta silti tästä matkasta tuli itselleni enemmän henkinen kuin fyysinen matka, joka syvensi omaa suhdettani aikidoon entisestään, mutta jätti samalla tukun kysymyksiä ilmaan roikkumaan ilman vastauksia. No, onneksi minulla on aikaa ratkoa niitä koko loppuikä.

Suuri kiitos vielä senseille, Machikolle, Irielle, Jennylle ja kaikille muille, jotka osallistuivat juhlien ja siihen liittyvien oheishässäköiden järjestämiseen!

Aina joskus olen haaveillut siitä, että voisin jäädä pidemmäksi aikaa Japaniin treenaamaan ja perehtymään vielä syvällisemmin aikidoon ja budokulttuurin sen syntysijoilla. Mutta tässä elämäntilanteessa kaksi viikkoa alkaa olla aika lailla maksimi olla reissussa poissa kotoa. Sillä minua odottaa kotona maailmankaikkeuden paras syy palata takaisin!

Melina

Kyyneleet kimaltelevat jo silmänurkassa, kun mietin, miten kohta viisivuotias kovaa isi-ikävää potenut tyttö hyppää kaulaani ja puristaa itsensä minua vasten koko hennon vartensa voimalla.

Goodbay ja sayonara!

Nähdään taas!

 

Maassa maan tavalla vaikka v…ttaisikin

Niinhän siinä taas käy kuten aina jossain vaiheessa reissua, kun väsymys alkaa tarpeeksi painaa päälle. Japanilaisten ylimuodollinen käyttäytymisprotokolla ja monissa paikoissa kovin turhalta ja vaikealta tuntuva pakonomainen halu organisoida ihan kaikki asiat suomalaisittain katsottuna turhan vaikeasti on aluksi hyvinkin kiinnostavaa, sitten huvittavaa kunnes jossain vaiheessa se alkaa ärsyttää ja sitten v…ttaa.

Muta asia menee myös toisinpäin. Kyllä mekin herätämme kummastusta, pahennusta ja hyvin usein hämmennystä kun käyttäydymme japanilaisten mielestä vähintäänkin kummallisesti. Japanilaiset lienevät yksi maailman rasistisimpia kansoja, mutta he toteuttavat rasismiaan todella ystävällisesti. Hieman kärjistäen me eurooppalaiset olemme japanilaisille kuin isoja lapsia; hieman yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta emme varsinaisesti pahoja kuitenkaan. Siksi he myös jaksavat kärsivällisesti auttaa meitä kärsivällisesti ja ystävällisesti.

Japanilainen tapakuluttuuri on niin täynnä sääntöjä ja erilaisia muodollisia kommervenkkeja, että siellä on lähes mahdoton olla mokaamatta joka reissulla useita kertoja. Mutta onneksi meidän muukalaisten tekeminä nuo virheet saavat aikaan lähinnä hämmästyneitä ilmeitä, tosin lievää paniikkiakin joskus jos erehtyy kysymään asiakaspalvelutehtävässä olevalta japanilaiselta jotain odottamatonta (kuten esim. Arjan ja Tonin syömäpuikkoepisodi todisti), huvittunutta ja hyväntahtoista naurua ja ystävällistä avunantoa.

Tämä sääntö ei kuitenkaan päde dojolla, eikä varsinkaan meihin kauemmin budoa harjoitelleisiin. Opettajat olettavat meiltä jo aika paljon ja saattavat suuttua, joskus aika kovastikin, jos mokaamme. He myös odottavat, että me opetamme omille mukana kulkeville nuoremmille harjoittelijoille, miten dojolla tulee käyttäytyä. Jos esimerkiksi viime reissulla joku meidän dojon kymmenen treenaajan joukosta olisi mokannut pahemmin, niin sensein näkökulmasta vastuu olisi ollut minulla vaikkei minulla olisi osaa eikä arpaa koko tapahtumaan.

Samalla tavalla homma meni myös, kun Igarashi-sensei järjesti synttärijuhlavierailleen spesiaalitreenin Hombulle viime viikolla. Jos joku meistä olisi mokannut, siis lähes kaikkihan me varmaan jollain tavalla mokailimme, mutta mokaillut pahemmin, niin hän olisi siitä viime kädessä vastannut waka-senseille. Eli aikamoisen riskin sensei otti, kun uskalsi viedä tällaisen lähes kymmenestä eri kansallisuudesta koostuvan sekailaisen seurakunnan Hombulle trenaamaan! Kiitos senseille luottamuksesta! Helmisen Jukalta kuulinkin jälkeenpäin, että waka-sensei oli ollut hyvin tyytyväinen tapahtumaan, joten mitään isompia kardinaalimunauksia emme onnistuneet ilmeisesti tekemään!

Hombulla säänntö lienevät yhdet tiukimmista ja myös treenejä seuraaville on omat tarkat sääntönsä. Erityisen tiukkoja näiden sääntöjen noudattamisesta ollaan silloin kun doshu tai waka-sensei opettavat. Hombun säännöt löytyvät onneki englanninkielisinä Hombun nettisivuilta ja niihin kannattaa perehtyä hyvin, ennen kuin lähtee sinne treenaamaan.

Yksi tärkeimpiä neuvoja niille, jotka suuntaavat varsinkin ensimmäistä kertaa Japaniin treenaamaan on se, että pitäkää tuntosarvet ylhäällä ja seuratkaa tarkasti, miten dojon paikalliset treenaajat toimivat. Mutta samalla on hyvä muistaa, että japanilainen yhteiskunta, myös aikidodojo, on hyvin hierarkkinen järjestelmä. Joten se, mikä on sallittua yhdelle, ei välttämättä ole sallittua toiselle.

Mutta esim. minne kumarretaan ja milloin, minne päin aikitaisoliikkeitä tehdään suhteessa opettajaan, mihin ylimääräiset tavarat laitetaan, miten kakarigeiko- ja ukemiharjoittelu toteutetaan, miten siivous hoidetaan jne selviää parhaiten kun liikkuu muutaman sekunnin kymmenyksen muiden dojon harjoittelijoiden perässä heitä matkien. Niin ja tietenkin kannattaa kysellä jo etukäteen kokeneemmilta Japanintreenimatkalaisilta vinkkejä ja ohjeita.

Harjoittelija, joka ilmestyy dojolle ilmoittamatta etukäteen ja toimii ihan eri tavalla kuin dojolla on tapana, ei herätä luottamusta eikä arvostusta japanilaisissa, enkä tiedä herättääkö se sitä, missään maassa. ”Dojossa dojon tavalla” onkin yksi aikidokan kultainen sääntö, minne päin maailmaa hän sitten lähteekin treenaamaan. Sitä paitsi, dojokohtaisen etiketin seuraaminen käy erinomaisesta zanshin- eli valppausharjoituksesta.

Tässä vielä tiivistettynä ja pelkistettynä Igarashi Dojon etiketti muutamalla kuvalla höystettynä.

Etsi dojo hyvissä ajoin etukäteen, jotta olet paikalla ajoissa. Tästä olen itse livennyt monta kertaa erinäisten eksymisten seurauksena, mutta vain tuttujen opettajien treeneistä. Usein ei kuitenkaan ole suotavaa mennä liian ajoissa häiritsemään dojon rauhaa.
Opaskyltti Igarashi Dojolle .Etsi dojo hyvissä ajoin etukäteen, jotta olet paikalla ajoissa. Tästä olen itse livennyt monta kertaa erinäisten eksymisten seurauksena, mutta vain tuttujen opettajien treeneistä. Usein ei kuitenkaan ole suotavaa mennä liian ajoissa häiritsemään dojon rauhaa.
Seitokain ja Aalto Aikikain väki jonottamassa treeneihin. Jätä ulkokengät niille tarkoitettuun paikkaan oven viereen! Sisäsandaaleita ei dojoilla yleensä käytetä.
Seitokain ja Aalto Aikikain väki jonottamassa treeneihin. Jätä ulkokengät niille tarkoitettuun paikkaan oven viereen! Sisäsandaaleita ei dojoilla yleensä käytetä. Ovella tervehdi paikalla olijoita ”ohaio gozaimasta, konnichi wa tai komban wa!” vuorokaudenajan mukaan.
Siirtyessäsi tatamllle kumalla shomeniin ja tervehdi paikalla olijoita sanomalla "onegai shimasu!", johon muut vastaavat samoilla sanoilla. Sitten treenipuku päälle pukkarissa, jonne myös tavarat jätetään pieniin koreihin. Tuo mukanasi mahdollisimman vähän tavaraa ja jos asut lähistöllä, vaihda treenipuku jo majapaikassa. Normaalien alkukumarrusten jälkeen on vuorossa aikitaiso ja sitten treenataan!
Siirtyessäsi tatamillle kumalla shomeniin ja tervehdi paikalla olijoita sanomalla ”onegai shimasu!”, johon muut vastaavat samoilla sanoilla. Sitten treenipuku päälle pukkarissa, jonne myös tavarat jätetään pieniin koreihin. Tuo mukanasi mahdollisimman vähän tavaraa ja jos asut lähistöllä, vaihda treenipuku jo majapaikassa. Normaalien alkukumarrusten jälkeen on vuorossa aikitaiso ja sitten treenataan!
Tee parhaasi mukaan opettajan näyttöjen ja ohjeiden mukaan! Igarashi Dojolla vaihdetaan yleensä paria joka tekniikassa, päinvastoin kuin Hombulla. Yleensä yempivöinen aloittaa tekniikan tekemsien ensin.
Tee parhaasi mukaan opettajan näyttöjen ja ohjeiden mukaan! Igarashi Dojolla vaihdetaan yleensä paria joka tekniikassa, päinvastoin kuin Hombulla. Yleensä yempivöinen aloittaa tekniikan tekemisen ensin.
Treenien jälkeen tatami harjataan ja yksi imuroi roskat keskeltä
Treenien jälkeen tatami harjataan ja yksi imuroi roskat keskeltä
Ja sitten tatami ja tatamin reunat pyyhitään kosteilla räteillä, paitsi aamutreenien jälkeen.
Ja sitten tatami ja tatamin reunat pyyhitään kosteilla räteillä, paitsi aamutreenien jälkeen.
Ja lopuksi asetellaan kaikki valmiiksi pientä teehetkeä varten! Kun poistut dojolta, muista tehdä kumarrukset ja kittää "arigatoo gozaimasta!"!
Ja lopuksi asetellaan kaikki valmiiksi pientä teehetkeä varten! Suihkussa voi käydä, jos opettaja antaa luvan. Jos dojolla on paljon porukkaa, niin on suositeltavaa käydä suihkussa vasta majapaikassa. Useimmat japanlaiset eivät käy dojoila suihkussa.
Kun poistut dojolta, muista tehdä kumarrukset ja kittää ”arigatoo gozaimasta!”!

 

 

The Last Camp

Hashimotosta oli järjestetty yhteiskuljetus kolmella eri bussilla Igarashi Dojon perinteiselle ja samalla viimeiselle  Yamanaka -järven leirille. Leirillä juhlistettiin sekä Arai-sensein 80- että Igarashi-sensein 70-vuotissynttäreitä.

Japanilaiseen tyyliin kaikki oli tietenkin ennalta hyvin tarkkaan suunniteltua ja määrättyä. Tuntuu siltä, että japanilainen ihminen on sitä onnellisempi, mitä vähemmän elämässä on jätetty mahdollisuuksia sattumalle ja mahdollisuuksille soveltaa.

Itse olisin kaivannut leirille hieman väljempää aikataulua, joka olisi mahdollistanut esimerkiksi omatoimisen tutustumisen lähiseudun maisemiltaan kauniiseen luontoon. Mutta ei! Sellaiseen ylellisyyteen ei ollut aikaa vaan kaikki oli tarkkaan aikataulutettu alusta loppuun.

Oikeastaan ainoa hetki, jolloin aikataulusta livettiin oikein selvästi oli iltajuhlien jatkot. Varsinaiset juhlat alkoivat ja päättyivät tietenkin kuten oli etukäteen ilmoitettu. Juhlaväki ajettiin aikataulun mukaisesti ulos juhlasalista vajaaksi puoleksi tunniksi odottamaan, juhlien jatkoja, joita vietettiin samassa paikassa kuin itse pääjuhlaakin.

Mutta jatkot, joita jo etukäteen mainostettiin sanomalla, että siellä ei tarjoilla olutta vaan pelkkiä kirkkaita, ei sitten enää loppunutkaan aikataulun mukaan. Igarashi-sensei lähti nukkumaan jo hyvissä ajoin. Arai-sensei ja taisi siinä olla joku toinenkin isommista senseistä, jatkoi juhlintaa hillitysti, mutta huomattavasti pidempään. Isojen herrojen poistuttua salista yritti Igarashin ykkösmies Suwa-sensei epätoivoisesti saada juhlia loppumaan ja ajaa ihmisiä ulos salista. Mutta sekä juhlaväki että Suwa-sensei itse olivat siinä vaiheessa jo sen verran hyvässä tuiskeessa että juhlien päättäminen ajallaan ei onnistunut ja lopulta Suwa-sensei heilautti turhautuneena kättään ja hoiperteli puhisten nukkumaan.

Ai niin, treeneistähän minun piti lähinnä kertoa! Mitenkäs tämä nyt tälle juhlaosastolle lipsahti!

Treeneistä ja leiristä kokonaisuutena ei itselleni jäänyt ihan paras mahdollinen fiilis. Ensinnäkin paikka oli ehkä pienoinen pettymys. Siis ympäristö, johon ei ollut aikaa tutustua oikeastaan ollenkaan, oli kyllä hieno. Yamanaka–Lake sijaitsee ihan Mount Fujin jalkojen juuressa ja yläkerran tatamilta olikin komeat maisemat Fujin suuntaan, silloin kun se pilvien välistä suostui muutaman kerran pilkahtamaan.

Mutta itse rakennus oli parhaat päivänsä nähnyt homeinen koulurakennus, jonka pinttyneet kokolattiamatot, kostean viileä sisäilma, romua täynnä oleva takapiha ja ankea kouluruokala yhdistettynä sateiseen harmaaseen säähän eivät väsyneen matkaajaa mieltä mitenkään erityisesti piristäneet.

Suurin syy omaan hieman alakuloiseen mielialaan oli kuitenkin yhä paheneva polviongelma, joka teki niin treenaamisen, tatamitasossa juhlissa istumisen, nukkumisen kuin kävelemisenkin varsin kivuliaaksi ja hankalaksi. Hombun opettaja Sakurai shihanin tehdessä minulle tekniikkaa erittäin tiukalla ja vahvalla tyylillä jouduin tekemään ukemia tavalla, jonne hajonnut polveni ei taivu. Siinä tekniikan tiimellyksessä minusta tuntui, että polvesta repeilee loputkin nivelsiteen rippeet, mitä jäljellä ehkä vielä oli. Huomatkaa, että opettajan syy tämä ei millään muotoa ollut. Hän ei voinut tietää vaivoistani ja normaali kunnossa olisin kyennyt ihan mainiosti toimimaan ukena ko. tekniikassa.

Olin tuolloin aivan hilkulla lopettaa treenaamisen ja keskeyttää leirin omalta osaltani. Mutta, hitto soikoon, jos tänne asti on matkustettu, niin ei anna luonto periksi tehdä järkevää ratkaisua vaan väkisin runnon kaikki treenit läpi. Sunnuntaina jätän lopulta kuitenkin näytöksen omalta osaltani väliin, koska jalka on yksi liikkumaton jäykkä pölkky, jolla pystyy hädin tuskin enää seisomaan.

Pahoitteluni tästä vuodatuksesta, mutta tämä oli yksi oman aikidourani vaikeimpia leirejä ja varmasti ainakin kivuliain. Mutta silti olen onnellinen, että sain olla mukana Igarashi Dojon viimeisellä leirillä, The Last Camp of Yamanake-Lake.

Jos unohtaa kivut, väsymyksen, hivenen ankean kelin ja homeisen koulurakennuksen, niin itse treenien sisältö oli todella hieno. Kävin neljän eri opettajan treeneissä, joista kaksi oli minulle entuudestaan tuttuja eli  Toshiyuki Arai shihan 8. dan sekä tietenkin oma opettajani Igarashi-sensei ja kaksi ihan vierasta eli Sakurai shihan ja Takimoto shihan. Näiden lisäksi leirillä opettivat Shirakawa shihan, Suwa shihan, Urban shihan sekä ainoana naispuolisena opettajana Kinoshita shihan.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Hombun opettaja Sakurai shihan, eikä suinkaan sen takia, että hänen tekniikkansa aikana polveni vääntyi entisestään vaan sen takia, että hänellä oli hyvin mielenkiintoinen samaan aikaan hyvin joustava ja vahva tekniikka ja kehon käyttö. Veikkaanpa että hän on toiminut opettajana Ito-senseile, jonka tapasimme Hombulla viime reissullamme, koska molempien liikekieli oli hyvin samanlaista, sanoisinko että kissamaisen sulavaa. Hänellä oli myös selkeä ulosanti ja logikkaa opetuksessaan, jota oli helppo seurata.

Mutta samaa ei voi kyllä sanoa leirin kokeneimmasta ja korkea-arvoisimmasta opettajasta Arai-senseistä, jonka aivoituksia on usein aika vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampaa häntä on miellyttää ukena. Yleensä aina saa moitteet ja epäselvät ohjeet, siitä minne ja miksi pitäisi liikkua. Hänen tekniikkansa on myös hyvin arvaamatonta. Se vaihtelee ultrapehmeän no-tachi tekniikan ja kivikovan runnomisen välillä täysin ennalta-arvaamatta, mikä tekee ukena olosta pääosin pelottavaa.

Mutta silti Arai-senseissä on jotain, joka kiehtoo minua kovasti. Ehkä se on Kurosawan samurai-elokuvista tuttu Toshiro Mifunemainen olemus. Ehkä se on juuri tuo tietynlainen arvaamattomuus. Tai ehkä se on vain hänen parhaimmillaan täydellisyyttä hipova ajoituksensa ja vahva keskutan käyttönsä. En tiedä, mutta joka tapauksessa siinä vaiheessa kun tämä suoraryhtinen japanilaiseksi pitkä 80-vuotias herra kävelee rivin eteen, niin minulla tulee tunne, että yksin tämän takia tänne kannatti tulla.

Arai ottaa kaksi isoa mustavalkoista valokuvaa esiin ja kertoo meille niiden avulla lyhystei omasta aikidon alkuajastaan Hombulla lähes kuusikymmentä vuotta sitten. Hän myös kertoo, että aikido on ”most important thing in his life”.  No, eipä tuohon ole paljoa lisättävää!

Sensei pyytää yhtäkkiä Iranilaisen karvaisen jykeväkokoisen oppilaansa eteen ja paiskaa hänet pari kertaa tatamiin niin että koko sali kaikuu. Heti perään sensei toteaa, että vaikka uke on nuori ja vahva ja hän on itse näin vanha, niin silti hän pystyy tekemään näin.

Ja sitten hän alkaa hyppiä paikallaan ja vetämään alkujumppaa. Aivan sumea treenien aloitus! Tuollaista sisääntuloa tatamille en muistakaan ihan heti nähneeni. Hetkeksi unohtuva minulta jopa polvivaivat.

Arai-sensein treenit ovat hieno päätös lauantain treeneille.

Ja sitten on vielä edessä todella tuskalliset iltajuhlat tatamitasossa. Ruoka on kyllä oikein hyvää ja sitä on riittävästi. Tosin yksi ohikulkija törmää pöytäämme ja kaataa vielä pienessä pöytägrillissä kuumenevassa olevan liha-annoksen pöydälle, mutta kuin ihmeen kaupalla, pisaraakaan ei kaadu minun syliini eikä grillin polttimena toimiva kynttilä onnistu polttamaan ketään.

Puheita, ruokaa, olutta, lahjojen jakamista, jutustelua ja tuskaisia ilmeitä ja omituisia asentoja. Niin kuluvat ensimmäiset juhlat, jotka myös päättyvät sovittuun aikaan.

Jatkoilla on sitten jo onneksi vähän enemmän tilaa ja muutenkin rennompi meininki. Itse vietän jatkoista kuitenkin suuren osan aulassa seisten vaikka sekin tekee tällä hetkellä kipeää, mutta ei niin pahasti kuin seizassa tai risti-istunnassa oleminen. Meillä on mielestäni aulassa ihan hauska ilta muutaman puolalaisen sekä Kaitsun ja Anun kanssa. Taitaa siinä aina välillä muunkin maalaisia juhlijoita käydä pyörähtelemässä ja Suwa-sensei pyörittelemässä päätään kun ei saa juhlia loppumaan.

Kömmin joskus kahden aikaan yöllä huoneeseeni, jonka jaan kahdeksan muun suomalaismiehen kanssa. Lakana futonin päällä tuntuu kostealt aja kylmältä. Jalkoja särkee vietävästi ja lisäksi varpaissa on inhottavia halkeamia, joita polttelee. Nukun luokattoman huonosti ja vähän. Lopulisesti herään vähän ennen kuutta outoon huutamiseen. Majoitumme aivan isoimman treenitatamin vieressä ja sieltä kuuluu kovaäänisessä kuorossa funakogiundon kiahuutoja ”ei-hoo, ei-saa, ei-ei” -ja jotain oudompia shintolaisia hymnejä. Ai niin tänäänhän piti olla aamulenkki klo 5.45 alkaen järven ympäri. Kovan sateen takia lenkki oli vaihdettu shintolaiseen aamujumppaan.

Valitettavasti minulta se jäi kyllä väliin. Olo on niin kurja kuin olla ja voi. Eikä se minun kohdallani johdu juurikaan sen enempää sakesta kuin oluestakaan vaan ihan muista tekijöistä. No, uskokoon ken tahtoo!

Arja taisi olla yksi niistä harvoista suomalaisista, jollei peräti ainoa, joka kykeni mukaan aamujumppaan.

Sitten on aamupala jälleen tatamiruokasalissa, joka minun kohdallani jää hyvin lyhyeksi. Jalkani eivät tahdo millään taipua sen vertaa koukkuun että pystyisin istumaan tatamilla. Niinpä hotkaisen aamiaisen nopeasti suihini ja häivyn sitten vaivihkaa huoneeseen vaihtamaan kosteaa treenipukua päälleni.

Ennen treenejä pitää myös pakata tavarat, tyhjentää ja siistiä huonen ja viedä matkatavarat aamiaissaliin odottamaan.

Aamutreeneiksi valitsen tutuimman ja turvallisimman vaihtoehdon eli Igarashi-sensein osittain taktisista syistä. Tässä kunnossa en nimittäin selviäisi enää toisia Sakurai-sensein treenejä, mutta Igarashin treeneissä selviämismahdollisuudet ovat paremmat. Ja toiveeni käykin toteen kun sensei aloittaa harjoituksen bokkenin kanssa. Keskitymme ensin pelkkään miekan ulosvetoharjoitteluun hieman iaido-tyyliin ja muutenkin sensei opettaa hyvin rauhallisesti ja puhuu poikkeuksellisen paljon. Tämä sopii minulle tällä ketaa paremmin kuin hyvin ja saan kyllä treeneistä kosolti mietittävää ja kotiin vietävää vaikkei mitkään hikitreenit olleetkaan. Arigatoo gozaimasta sensei!

Juhlaleiri huipentuu näytökseen, jossa esiintyvät paitsi kaikki shihanit niin myös jokaisesta maan edustus kukin vuorollaan. Tässä vaiheessa minä liukenen vaihtamaan keikogin siviileihin ja seuraan näytöksen nurkassa seisten ja kuvaten.

Mielenkiintoinen kokonaisuus vaikkei näin juhlien jälkeisenä aamuna kukaan taida ihan parhaimmillaan ollakaan. Mutta tuo se leirin loppuun kivan lisäsäväyksen kuitenkin.

Näytöksen jälkeen on vielä vähemmän onnistunut barbeque-ruokailu, pikainen vierailu onsenissa, japanilaisessa kylpylässä, jonka lämpimistä ulkoaltaista on suora näköyhteys Mount Fujille. Sitten hurauttelemme bussilla mutkaista maisemareittiä takaisin Hashimotoon. Ehdin nukahtaa matkan aikana varmaan noin viisitoista kertaa ja nähdä jos jonkinlaisia sekavia unia.

Olipahan reissu! Tällaista se matkailun pitää olla. Sopivasti haasteita, vähän tuskaakin, hienoja huippuhetkiä, omituisia elämyksiä, kummallisia maan tapoja, paljon uusia tuttavuuksia, sopiva annos koti-ikävää ja lopuksi hotellille nukkumaan koko vuoden pisimmät yöunet!

WP_20160604_09_45_55_Pro
Matkalla maaseudulla

 

WP_20160604_11_18_46_Pro
Yhdeksän hengen huoneemme leirillä
WP_20160604_19_10_58_Pro
Anu näyttää mallia, kuinka suomalainen syö sivistyneesti
Meijin yliopiston opiskelijat huolehtivat, että juhlavieraiden käyttämät sisäsandaalit pysyvät siisteissä riveissä
Meijin yliopiston opiskelijat huolehtivat, että juhlavieraiden käyttämät sisäsandaalit pysyvät siisteissä riveissä
Kaitsu, Kristian ja sakepullo juhlien jatkoilla
Kaitsu, Kristian ja sakepullo juhlien jatkoilla
Suomalaisten ryhmä esiintyy leirin päättävässä näytöksessä
Suomalaisten ryhmä esiintyy leirin päättävässä näytöksessä
Jenny taitaa olla helpottunut, kun leiri on ohi. Jenny suoritti kaiken organisoinnin keskellä 4. danin leirillä. Aikamoinen suoritus!
Jenny taitaa olla helpottunut, kun leiri on ohi. Jenny suoritti kaiken organisoinnin keskellä 4. danin leirillä. Aikamoinen suoritus!
Yamanake-Lake ja Mount Fuji
Yamanake-Lake ja Mount Fuji
Muutkin halusivat kuvata sitä!
Muutkin halusivat kuvata sitä!
Paluumatkan vehreitä maisemia
Paluumatkan vehreitä maisemia