Puhelimeni kello soi aamulla klo 04.30. Kolmen tunnin yöunien jälkeen olen täysin pihalla, enkä muista alkuunkaan missä olen ja minne olen menossa, eikä minulla ole aikomustakaan nousta. Painan puhelimen hiljaiseksi ja jatkan unia. Puhelimen herätyskellossa on torkkuajastin päällä, joten kymmenen minuutin  päästä sama kuvio toistuu uudelleen. En todellakaan aio nousta sängystä!

Seuraavaksi havahdun siihen, että oveen koputetaan. Mitä ihmettä! Kuka nyt keskellä yötä koputtaisi ovelleni ja miksi! En edelleenkään näe mitään syytä nousta sängystä vaan olen sitä mieltä, että minulla on täysi oikeus nukkua niin pitkään kuin haluan!

Kun oveeni koputetaan kohta uudelleen ja kovemmalla voimalla, todellisuus jysähtää päähäni kuin salamanisku. Olen Japanissa Hashimotossa hotellissa ja meidän piti lähteä aikaisin aamulla  lentokentälle!! Ponnahdan ylös sängystä kuin vieteriukko ja silmät puoliummessa, unihiekkaa tulvillaan koetan käsikopelolla etsiä pimeästä huoneesta kalsareita jalkaani kun en kehtaa ihan ilkosillaan ovea mennä avaamaan.

Hotellin käytävällä on valot ja kun näen Heikin seisovan ovellani nahkatakki päällä reppu selässä vähän hermostuneen näköisenä, tajuan, että nyt tais tulla äkkilähtö! ”Meidän piti kirjautua ulos hotellista ja lähteä kentälle. Muut odottaa alhaalla!” ”Onko se jo niin paljon?” Vastaukseni kuulostaa omasta mielestänikin ihan idioottimaiselta. ”Tuun ihan pian!”, koetan vielä vakuuttaa Heikille, joka lähtee alas Mikan ja Marjan luo kertomaan todennäköisesti jotain sen suuntaista, että ”matkan johtaja näyttää olevan ihan pihalla, että mitäs tehdään!?”

Istuessani elektronisella vessanpöntöllä, lämmitetyn istuinrenkaan päällä, kirjoitan  samalla viestin Japanin matkan whatsup-ryhmäämme, että ”menkää vaan, tuun pian perässä!”.

Pikaisesti vaatteet päälle, tarkastus, että ne on suunnilleen oikeassa järjestyksessä puettu ja juoksujalkaa hissille. Uloskirjautumisessa ei onneksi ongelmia. Ja edelleen juoksujalkaa matkatavaroiden kanssa kohti Hashimoton asemaa. Sitten taas viesti whatsup-ryhmäämme: ”Minkä hintainen lippu?” ”790”, tulee Mikalta vastaus samantien. Mika on kyllä hienosti hoitanut navigointitehtäviä, kun matkanjohtajalta on välillä homma livennyt hanskasta. ”Mutta eihän tässä automaatissa myydä sen hintaisia lippuja!! Mitä ihmettä!!” ”Keio line lipunmyynti”, tulee Marjalta tarkentava viesti ennenkuin ehdin asiaa edes whatsup -ryhmämme kautta kysyä. Äh, niinpä tietenkin! Miksi minä tollo tästä JR-linen porteilta yritin lippua ostaa! Jatkan matkaa Keio -linen portille, josta löydänkin muun seurueemme. Huh, hikihän tässä ehti tulla jo het aamutuimaan!

Loppumatka kentälle sujuukin sitten Shinjukussa tehtävästä junan- ja asemanvaihdosta huolimatta suht ongelmitta. Kentältä heti Japaniin saapumisen yhteydessä puhelimiimme hankkimamme kaksi japanilaista sim-kortti ovat kyllä osoittautuneet loistohankinnaksi. Suosittelen! Googlemapsin reittipalvelu on sitä kautta ollut käytössämme koko reissun ajan ja monessa paikassa tuntuu, että olemme olleet paikallisväestöäkin paremmin perillä suunnista ja aikatauluista.

Saatamme Heikin aikaisempaan koneeseen, tuhlaamme kentällä loput jenit ja olemme Mikan ja Marjan kanssa ja tällä kertaa myös minä oikealla lähtöportilla ajoissa. Koneessa saan käytäväpaikan jonkun suomalaistytön ja englantilaismiehen vierestä.

Olen väsynyt, hyvin väsynyt, mutta onnellinen siitä, että olen koneessa matkalla kotiin Melinan ja Hannan luo. Nyt minulla on kymmenen tuntia aikaa katsella elokuvia ja koettaa vähän nukkuakin. Ah, omaa laatuaikaa kymmenentuhannen metrin korkeudessa.

Koneessa on pieniä tietoteknisiä ongelmia ja yhdeksän istumapaikan alueella monitori / viihdekeskus  on pimeänä, eikä niitä saada toimimaan vaikka koko matkustamon viihdelaitteisto buutataan pimeäksi ja käynnistetään uudelleen. No joko arvaatte, olenko minä juuri noiden yhdeksän onnettoman matkustajan joukossa kaikista koneen viidestäsadasta matkustajasta! Aivan oikein! Tietenkin olen! 😀

Mutta onni onnettomuudessa on, että koneessa on juuri sen verran vapaita paikkoja, että minutkin siirretään puolen tunnin jälkeen paikalle, jossa laitteisto toimii! Ja se paikka sattui vielä olemaan Mikan ja Marjan vieressä! Jee! Onni potkii onnetonta, kun saan vielä 20 euron etusetelinkin hyvitykseksi ja koneessa  tuhlattavaksi.

Kymmenen tunnin lento sujuu yllättävän mukavasti elokuvia katsellen, torkkuen ja ruokaillen sekä välillä pieniä vessa-, jaloittelu- ja venyttelytaukoja pitäen. Jos ei muusta, niin ainakin vessapaperin paksuudesta voi päätellä olevansa Finnairin koneessa matkalla Suomeen. Japanissa vessapaperi on ihan käsittämättömän epäkäytännöllisen ohutta. Toisaalta aika monissa vessanpytyissä, joita matkalla käytimme, oli alapään pesu ja kuivaustoiminto, joten paperia ei välttämättä juurikaan tarvittu.

Tiistaina iltapäivällä kolmen aikaan kone laskeutuu harmaalle ja kolealle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkatavarat löytyvät nopeasti. Heikin Naritasta ostamaa sakepulloa, jonka hän oli unohtanut matkatavaraliukuhihnan viereen, emme valitettavasti löydä.

Pikaiset kiitokset hyvästä matkaseurasta Mikalle ja Marjalle ja sitten suuntaan kentän juna-asemalle ja Tikkurilassa junan vaihdon jälkeen kohti Hämeenlinnaa. Puhelimesta on akku loppu, enkä löydä mistään suomalaista sim-korttiani, jonka laitoin johonkin ”varmaan talteen” alkureissusta. Pelkäänpä pahoin, että aamun kiireessä Hashimotossa heittäessäni hotellihuoneeni pöydältä roskia roskikseen, hävitin sim-korttini niiden mukana. Saan junassa kuitenkin sen verran ladattua puhelinta ja hyödynnettyä VR:n wifiä, että voin laittaa kotiin viestin: ”Suomessa ollaan!”

Hämeenlinnassa raahaan matkatavarani kuraiselle parkkipaikalle ja nostan ne kaksi viikkoa asemalla odottaneeseen autooni. Onpas kätevää päästä köröttelemään loppumatka kotiin omalla autolla ja ihan vielä oikeaa kaistaa ajellen! Vai onko sittenkään!

Mikäs ihmeen kolina ja tärinä edestä kuuluu ja miksi ratti vetää pahasti oikealle!? No voihan perkule, oikea eturengas on typötyhjä!! Mitäs nyt sitten! En voi soittaa sen enempää kotiin Hannalle kuin hinausautopalveluunkaan, kun mulla ei ole sitä sim-korttia, eikä edes virtaa puhelimessa. Tässä väsymystilassa ja flunssaisena ei kyllä yhtään innosta alkaa kaivelemaan ja vaihtamaan vararengasta pimeässä ja sateisessa lokakuisessa kelissä. Mut ei kait tässä muukaan auta!

Vaan eipä onnistu vararenkaan vaihtokaan! Kas kun autossani saa tällä hetkellä takakontin aukeamaan vain avaimen kauko-ohjauspainikkeella, mutta ei tällä vara-avaimella, jonka minä fiksusti otin mukaan reissuun, jottei se ”ykkösavain” vaan häviä minnekään! Mites mä nyt sit vararenkaan muka takakontista saan kaivettua! No en mitenkään! Nerokasta, kerrassaan nerokasta! Mikä kotiinpaluu!

Tässä mä nyt sit istun rengasrikkoisessa autossa sateisella parkkipaikalla rättiväsyneenä pienessä kuumeessa ilman toimivaa puhelinta. Hienoa olla kotona! 😀

No, ongelmat on aina suhteellisia ja eihän tämä oikeasti ole kovin kummoinenkaan haaste vaan kotimatkaani sopivasti värittävä hauska pikku episodi.

Kävelen Hämeenlinnan rautatieasemalle, löydän sieltä pistorasian, josta saan puhelimeeni hitusen virtaa ja aseman R-kioskin wifiä hyödyntäen onnistun soittamaan whatsup-puhelun kotiin. Ensin Hannalle. Ei vastausta. Sitten Melinalle. Ei vastausta. Sitten uudestaan Hannalle. Ei vastausta. Sitten uudestaan Melinalle. Ei vastausta.

Jälkeenpäin kuulin, että meille oli tullut juuri tuolloin joku taulukauppias myymään sikakalliita ilmakuvista tehtyjä tauluja, ja Hanna yritti vaan hankkiutua kauppiaasta eroon, kun heillä oli kiire Melinan rytmisen treeneihin, eivätkä siksi vastanneet puhelimeen. Ehdin juuri laittaa Hannalle viestin, että ”soita!”, kun puhelimeni akku simahtaa ja puhelin sammuu. Matkalla voimistelutreeneihin Melina oli sitten yrittänyt soittaa minulle kuulemma monta kertaa vaan eipä saanut yhteyttä ei!

Niin lähellä, mutta niin kaukana olemme toisistamme vielä!

On kulunut kahdeksantoista ja puoli tuntia siitä, kun lähdin liikkeelle aamulla Hashimotosta. Teen radikaalin ja itselleni hyvin poikkeuksellisen ratkaisun. Haen matkalaukkuni autosta ja otan taksin. Kyllä, ihan oikean suomalaisen taksin omassa kotikaupungissani!

Nuori taksikuski on innoissaan kun kuulee, että olen saapunut juuri Japanista. Minustakin on mukava jutella suomeksi ja ihan hämäläisittäin vielä. Pyydän kuskia ajamaan kaupungin toiselle puolelle Tawastia Areenalle, jossa Melinan treenit on. Saavun kimpsuineni kampsuineni varmaan ihan räjähtäneen ja krapulaisen näköisenä muutamien kummastelevien katseiden saattelemana voimistelusalille. Kapuan toisen kerroksen katsomoon, jossa Hanna juttelee Melinan treenikavereiden vanhempien kanssa. Minut nähtyään Hanna hyökkää iloisena ja ehkä hivenen yllättyneenä kaulaani ja suukottaa minua. Ei hullumpi vastaanotto! Pieni selitys muille paikalla olijoille lienee paikallaan, kun vähän hämmästelevät näin ylenpalttisen lämmintä kohtaamista. ”Eikö teidän puolisot rervehdi teitä aina näin?” Eivät kuulemma tervehdi, ei! 😀

Painaudun katsomon kaidetta vasten ja näen Melinan alhaalla treenaamassa. Ja Melina näkee minut. Katseemme kohtaavat. Vilkutan Melinalle iloisesti ja lähetän lentosuukon. Mikä hymy! Voi miten onnellinen leveä hymy! Melina on seuraavat harjoitteet yhtä aurinkoista sädehtivää hymyä koko tyttö. Ja aina kun mahdollista, hän katsoo ylös minuun ja hymyilee entistä leveämmin. Väsymys, kivut ja säryt, kadonnut sim-kortti, puhjennut auton rengas, aamun pommiin nukkuminen, kaikki matkan rasitukset ja haasteet häviävät taivaan tuuliin. Melina on tuossa. Minä tässä. Olen kotona.

Parhaat matkat eivät ole useinkaan helpoimpia. Jos helppoa elämää kaipaa, niin budon harjoittelu ja treenimatka budon alkulähteille kannattaa unohtaa. Mutta jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaa, oppia lisää itsestä ja muista ja saada muisteltavaa siihen kuuluisaan kiikkustuoliin, niin suosittelen treenimatkaa kaukoitään samuraiden saarelle ehdottomasti. Kuten Mika minulle kentällä totesi ”Hieno, mutta raskas reissu!”.

Kiitos Heikki, Mika ja Marja huippuhyvästä matkaseurasta! Kiitos Igarashi-sensei, Kobayashi- ja Hiroaki -sensei, Arai -sensei, Kosuke Arai -sensei, Doshu ja waka-sensei sekä kaikki treeniparit antoisista treeneistä! Erityiskiitos Arai-senseille ja hänen huippuavuliaalle pojalleen Kosukelle luottamuksesta ja mahdollisuudesta ohjata treenit yhdessä maailman kauneimmista dojoista! Ja tietenkin kaikkein suurin kiitos perheelleni, että antavat minun tyydyttää treeni- ja seikkailunjanoani tällaisten matkojen muodossa säännöllisin väliajoin!

Ja kiitos myös teille arvoisat lukijat mukana olostanne! Toivottavasti olette viihtyneet! Seuraavaa reissua odotellessa!

Kustaa

Pohdimme tänään viimeisen illan kunniaksi, että mitä kaikkea outoa tällä reissulla tuli vastaan. Listasin kymmenen mielestäni kiinnostavinta outoutta tähän alle sekalaisessa järjestyksessä:

1. Suomi on kylmä maa. Lähes poikkeuksetta, kun joku japanilainen kuuli, että olemme Suomesta, työnsi hän kämmenet kainaloihinsa, värisytti ruumistaan ja totesi että ”oooooo, veryyy cooooold!”

2. Anteeksi aamiaisesta! Takasakissa majatalossa saimme puhelun huoneemme retropuhelimeen, jossa meiltä pyydettiin anteeksi saamaamme meidän mielestä upeaa, mutta hivenen aamutuimaan turhan eksoottista japanilaisperinteen mukaista aamiaista ja sanottiin, että huomenaamulla on luvassa ”diferent breakfast”. No ainoa oleellinen ero, jonka huomasimme, oli se, että seuraavan aamun aamiaismunakkaassa, jonka jokainen siis paistoi itse pienen ”kynttilälyhdyn” päällä, oli kinkun sijaan pelkkiä kasviksia ja sieniä.

3. Ohjaa ne suomalaiset luolaan ja soita minulle! Kun kävelimme ihan randomina Arai -sensein Dojon lähellä Takasakissa ja satuimme sattumalta parkkialueelle, jossa oli kahvilakioski, joku luolan suuaukko ja rappuset kohti kukkulan lakea, tuli kioskista muuan vanha mies kysymään, että olemmeko me ne suomalaiset. Kun vastasimme myöntävästi, ohjasi hän meidät sisälle lukuisia buddhalaisia veistoksia sisältävään tunneli-luolaverkostoon ja kehotti kävelemään sen läpi. Kun saavuimme luolan toiselta suuaukolta lopulta ulos, oli Kosuke -sensei meitä vastassa ja kysyi kuinka voimme, onko kaikki hyvin ja ohjasi meidät sitten jatkamaan ylös kukkulan laella olevalle valkoiselle jättibuddhapatsaalle. Vähän tuli sellainen isoveli valvoo fiilis.

4. Venäläiset on paskoja -ukkeli. Sakea jo aamutuimaan nauttinut vanhempi mies pysäytti meidät laskeutuessamme alas buddha-kukkulalta ja kyyneleet silmissä, ääni väristen ja lopuksi asentoa meille tehden hän totesi moneen kertaan, että venäjä on paska ja venäläiset pahoja. Ja lopuksi tietenkin todettiin, että Suomessa on kylmä.

5. Kumarruskuja tavaratalossa. Mika ja Marja kohtasivat Shinjukussa Isetan tavaratalossa liikkuessaan valtavien hyllyrivien / käytävien varrella kymenien myyjien muodostaman aaltona heille kumartavan ketjun, jota ei päässyt pakoon edes siirtymällä toiselle käytävälle, koska siellä odotti samanlainen joukko kumartelevia myyjiä odottamassa sitä onnetonta asiakasta, joka noille käytäville sattui eksymään.

6. Ketsuppia väärässä paikassa. Mäkkärissä ketsuppia ei ole tarjolla, paitsi jos sitä osaa erikseen tiskin alta kysyä. Sen sijaan munakas pilataan lähes poikkeuksetta laittamalla sen päälle loraus ketsuppia valmiiksi.

7.”Mitä mie näillä teen?”, kysyi Heikki. Heikki osti Hashimotosta paikalliselta ”Tokmannilta” itselleen niskatyynyn paluumatkaa varten sekä termosmukin. Kaupan päälle myyjä ojensi ilman ymmärrettäviä selityksiä Heikille kuuden munan kananmunakennon, jossa oli viisi raakaa kananmunaa ja yksi tyhjä paikka.

8. Äänetön kamera on rikos. Kun otimme yhteiskuvaa treenaajista Hashimoto Dojolla minun puhelimellani, herätti äänetön kuvaustoiminto kummastusta paikallisissa treenaajissa. Sensei sanoi, että Japanissa kamerasta pitää kuvattaessa aina kuulua ääni. Muuten poliisi voi pidättää minut salakuvaamisesta ja takavarikoida puhelimeni. No, nyt on äänet päällä!

9. Party is over – shomen rei! Kaikki juhlat ja illanvietot ja illalliset, joihin olemme osallistuneet ovat päättyneet aina kuin veitsellä leikaten sensein ilmoittaessa, että nyt on aika lopettaa. Normaalin kumartelun ja kiittelyn lisäksi Yamatoku Dojolla illanvietto päätettiin Arai-sensein johdolla yhteiseen shomen rei -kumarrukseen (salin keskustaa, / pyhättöä kohti).

10. Miksi tää huone pyörii? Kuka juotti Kustaalle taas liikaa sakea ja olutta?!! Enhän mä koskaan ole humalassa! Paitsi Japanissa kerran kahdessa vuodessa.

Listalle ei mahtunut tällä kertaa digitaaliset vessanpöntöt, englanninkielisten sanojen oudot kirjoitusasut, julkisten roskisten vähäisyys, ruuantilausautomaatit, se, että hotellilla pyydettiin meitä odottamaan kymmenen minuuttia sisäänkirjautumista, koska olimme kymmenen minuuttia ennen virallista checkin -aikaa paikalla tai mauttomat tv-viihdeohjelmat.

Matka Shinjukusta Takasakiin kestää noin kaksi tuntia kun valitsee edullisimman junayhteyden. Takasaki on Gunman prefektuurissa Kanton alueella sijaitseva ”pikkukaupunki”. Asukkaita siellä on noin 370 000 eli suunnilleen viisi kertaa enemmän kuin kotikaupungissani Hämeenlinnassa. Silti pilvenpiirtäjien ja neonvalojen täyttämän ja miljoonan ihmisen päivittäisenä läpikulkupaikkana toimivan Shinjukun jälkeen Takasakin asema tuntuu hyvin rauhalliselta, lähes autiolta. Olemme tulleet Takasakiin tapaamaan 82-vuotiasta Toshiyuki Arai -senseitä, joka on Gunman alueen korkea-arvoisin opettaja ja ainakin itselleni yksi aikidomaailman suurista elossa olevista nimistä.

Sain omalta opettajaltani Igarashi-senseiltä Arai-sensein pojan Kosuke Arain yhteystiedot ja kehotuksen olla yhteydessä häneen ennen matkalle lähtöä. Olemme kirjoitelleet Kosuke Arain kanssa useita sähköposteja etukäteen toisillemme ja minua alkoi jo hirvittää, miten paljon hän on oikein nähnyt vuoksemme vaivaa. Päivää ennen Takasakiin lähtöä häneltä tulee vielä vierailumme tarkka aikataulu ja muita yksityiskohtia sekä pyyntö kertoa Takasakiin saapumisaikamme, jotta hän osaa olla meitä oikeaan aikaan vastassa.

Takasakin aseman lippuportille meitä vastaanottamaan saapuu japanilaiseksi pitkä, melko hyvin englantia puhuva, valkoiseen paitaan ja farkkuihin pukeutunut tyylikäs ja hyvin kohtelias herrasmies, joka ohjaa meidät aseman ulkopuolella odottavaan komeaan wolkswagenin maasturiin ja lähtee ajamaan kaupungin ulkopuolelle valkoisen yli 30 metriä korkean buddhapatsaan hallitsemille kukkuloille. Ensivaikutelma Arai-sensein pojasta on todella miellyttävä.

Kosuke Arai ajaa bambupuiden ja muun kasvillisuuden täyttämän metsän keskellä ylhäällä kukkulan rinteessä sijaitsevaan ryokaniin, perinteiseen japanilaiseen majataloon, josta hän on varannut meille etukäteen majoituksen. Hän huolehtii, että meillä on kaikki hyvin, kertaa vielä illan aikataulun ja sanoo tulevansa noutamaan meidät treeneihin.

Olen haltioissani tästä paikasta ja äärimmäisen lämpimästä vastaanotosta. Shinjukun jälkeen tämä hiljainen majatalo metsän keskellä tuntuu paratiisilta. Mutta parempaa on vielä tulossa.

Sokkeloiset käytävät, natisevat puuportaat, paperisermejä ja liukuovia, numerotaulukiekolla varustettu retropuhelin, olkitatamit ja niiden päällä futonit valmiiksi pedattuina. Tämä on sellaista Japania, josta minä pidän. Ja kaiken kruunaa majatalon yläkerrasta löytyvä pieni onsen, japanilainen kylpylä. Jos nyt jotain valittamista oikein etsimällä etsii, niin Heikin ja minun futonit oli kyllä pedattu vähän turhan vierekkäin. Ihan niin läheisiä meistä ei toisillemme ole tällä reissulla vielä tullut, että kylki kyljessä haluaisimme nukkua! 😀

Sovittuun kellonaikaan Kosuke -sensei, jolla on muuten viides dan aikidossa kuten minullakin, saapuu noutamaan meitä ryokanin parkkipaikalta. Ehdimme hädin tuskin istua autoon, kun olemme jo perillä.  Arai-sensein Yamatoku Dojo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä majapaikastamme. Ja millainen dojo ja millainen dojon ympäristö meitä siellä odottaakaan!!

Treenikaverini Anu, joka on vieraillut täällä kertaalleen, varoitti minua etukäteen, että dojo on niin kaunis, että hän ja Jenny olivat vain itkeneet siellä ollessaan. Helppo uskoa. Huikean japanilaisen puutarhan keskellä on kaunis sata vuotta vanha puinen, paperisin liukuovin varustettu rakennus, joka yhdessä ympäristönsä kanssa huokuu rauhaa, tasapainoa ja zeniläistä tyyneyttä. Olemme yhtä mieltä siitä, että tämä on kaunein dojo, jonka olemme koskaan nähneet ja etteihän tällaisia näe kuin elokuvissa tai unissa, jos sielläkään. Huikeaa päästä treenaamaan tänne!

Dojon ja sitä ympäröivän puutarhan ihailu saa minut jopa hetkeksi unohtamaan minua odottavan suuren mutta sanalla sanoen hermostuttavan ”kunnian”. Kosuke Arai esitti minulle etukäteen useaan kertaan toiveen, että ohjaisin keskiviikon junnutreenit ”kids class” sekä alempien vöiden treenit ”beginners class”. Kohta kolmenkymmenen vuoden ja tuhansien treeninvetokertojen aikidokokemuksesta huolimatta jännitän näiden tulevien treenien vetämistä aika lailla. Onneksi minulla on kolme tuttua suomalaista treenikaveria mukana ja turvana tässä hivenen erikoisessa tilanteessa. Tietty vähän käy heitä sääliksi, kun ovat lähteneet kauas kauko-itään asti yhdelle maailman hienoimmista dojoista ja päätyvät minun treeneihini, joita ovat kyllä nähneet Suomessakin jo varmaan ihan kylliksi! 😀 Gomen Mika-, Marja- ja Heikki-san!

Kosuke -sensei on mainostanut näitä treenejä täällä omiensa joukossa ”Special training with Kustaa Ylitalo -sensei” -nimikkeellä ja kun junnutreenaajia ja heidän vanhempiaan alkaa hiljalleen valua iltavalaistuksessa lähes satumaiselta näyttävälle dojolle, huomaan, että me olemme jonkin sortin special -nähtävyys paikallisille. Paljastuu, että joukossa on harjoittelijoita, jotka eivät ole tavanneet ”valkoista eurooppalaista” saatikka suomalaista koskaan ennen. Joten jos on tämä huikean kaunis japanilainen puutarha ja dojo eksoottinen kokemus meille, niin sitä olemme mekin ja ohjaamani harjoitukset paikallisille.

Pienimmät nelivuotiaat harjoittelijat katselevat meitä silmät ymmyrkäisinä hieman kauhuissaan mutta kuitenkin uteliaan kiinnostuneina ja kiltisti kaikki yrittävät parhaansa harjoituksissani. Pyrin rakentamaan treenit mahdollisimman selkeiksi ja liikunnan riemua budohengessä toteuttaviksi.Ja kaiketi siinä jotenkin onnistuinkin kun liikettä oli mukavasti ja osa uskalsi treenien loppuvaiheessa jo hymyillä ja vähän nauraakin.

Junnutreenien jälkeen Kosuke -sensei tuo meille välipalaksi hankkimiaan leipiä ja tarjoaa tietenkin palan painikkeeksi vihreää teetä. Olen aivan mykistynyt tästä vieraanvaraisuudesta!

Sitten on vuorossa aikuisten aloittelijatreenit, joissa on kyllä mukana vähän kaikentasoisia treenaajia ihan aloittelijasta aina vitosdaniin asti. Mielestäni onnistun molempien treenien vetämisessä kohtuullisen hyvin ja treenaajat tuntuvat ihan vilpittömästi kiinnostuneilta ja innostuneilta harjoituksistani. Kosuke -sensei napsii paljon kuvia ja vaikuttaa myös hyvin tyytyväiseltä, kiittelee kovasti ja treenin päätteeksi vielä puhuu omille treenaajilleen siitä, miten toin treeneissäni esiin tärkeitä perusasioita ja miten hienoa on tehdä tällaista kansainvälistä yhteistyötä. Olen hyvin hämmentynyt, mutta onnellinen tästä hienosta ja opettavaisesta kokemuksesta ja mahdollisuudesta ohjata treenit tällaisessa paikassa.

Siivottuamme dojon ja juotuamme teet, huomaan jonkun vanhan lippalakkipäisen miehen hiippailevan puutarhaan avautuvan avonaisen  seinän ulkopuolella puutarhan hämärässä. Muut porukastamme luulevat miestä puutarhuriksi, mutta minä tunnistan herran kyllä heti, Toshiyuki Arai -sensei 8.dan, on saapunut hakemaan meitä kanssaan illalliselle. Paljastuu myös, että hänen poikansa Kosuke, ei lähde kanssamme vaan menemme pelkästään keskenämme sensein kanssa. No niin, pieni lisähaaste taas, koska Arai-sensein englanninkielen taito on vähän niin ja näin. Vaan eipä mitään, onhan se hienoa päästä itsensä mestarin kanssa illastamaan!

Noin puolen tunnin ylimääräisen kurvailun ja eksymisen ja anteeksipyytelyn  jälkeen sensei kurvaa autonsa lopulta etsimänsä ravintolan pihaan. Sensei hoitaa tilaukset privaattiloossiimme ja nyt tulee sitten eteen se hetki reissusta, jolloin minäkin joudun nauttimaan sakea ja olutta sen verran että varsinkin näin treenien jälkeisessä nestehukassa ne kihahtaa päähän aika tehokkaasti ja huone alkaa oudosti pyöriä ympärillä. Mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, meillä on oikein mukava ja rento ilta vanhan mestarin, jonka taisin tavata ensimmäisen kerran 21 vuotta sitten, kanssa.

Hoidamme tietenkin laskun, sensei tilaa meille taksin ja toivottelemme hyvät yöt. Saavuttuamme illalla myöhään majataloomme, päätämme katsastaa vielä yläkerran onsenin, kylpyläosaston. Ja onhan se huikeaa, täällä me olemme muutoin autiossa ryokanissa privaattikylpylässä viidakon keskellä kuumassa altaassa rentoutumassa. Niin ja Marja on sitten ihan ypöyksin naisten puolella, kun täällähän miehet ja naiset pidetään visusti erillä toisistaan tällaisissa paikoissa!

TäTämän hienon ja tapahtumarikkaan päivän ja illan jälkeen on ihme, jos uni ei maistu!

Aamiainen ryokanissa on perinteistäkin perinteisempi, kauniisti kymmeniin eri kippoihin katettu, eksoottisia makuelämyksiä ja arvoituksellisia ainesosia sisältävä perijapanilainen kokonaisuus. Pienen aamiaislevon jälkeen lähdemme kävelylle ja päädymme dojon lähellä olevalle veistosluolan parkkipaikalle, jossa pientä kioskia pitävä vanhempi mies heti tietää, että olemme Suomesta ja ohjaa meidät sisälle luolaan, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa meitä ja ikäänkuin hänen olisi käsketty tehdä niin. Pari sataa metriä pitkässä luolassa tai oikeammin tunnelissa on käsin kivestä veistettyjä lukuisia buddhalaisuuteen liittyviä patsaita, ja olisko osa ollut myös shintolaisia. Erikoinen paikka!

Kun tulemme ulos tunnelista, on Koskue -sensei meitä vastassa. Aina vaan kummallisempaa! Taitaa sana kiiriä täällä eteenpäin niin että meistä tietää jo ainakin koko kukkulan tämän puolen väki. Kosuke kertoo, että kaikki luolaston patsaat ovat yhden ja saman taiteilijan veistämiä, ja että miehellä meni 20 vuotta niiden tekemiseen.

Noniin, nyt alkaa tämä blogi paisua kuin pullataikina! Koetetaanpa vähän tiivistää!

Kävelyretkemme jatkuu ylös mäelle ja sen aikana kohtaamme mm. lukemattoman määrän kohtuu kookkaita hämähäkkejä yllättävän vahvoine verkkoineen, yli 30 metriä korkean valkoisen buddhapatsaan, turistikojuja, humalaisen miehen, joka kyyneleet silmissä kertoo meille venäläisten olevan pahoja, vanhemman turistikojua pitävän rouvan, joka innostuu palvelemaan meitä ylenpalttisen ystävällisesti kahvi- ja teehetkemme aikana kun kuulee, että olemme Suomesta, johon muuten kaikkien ensireaktio on, että veryyyy cold ja siihen päälle sitten hytisevää liikettä kädet kainaloissa. Tämä viimeksi mainittu rouva ei meinaa pysyä nahoissaan kun näytän hänelle kojunsa myyntipöydän kylkeen teipattua paikallista aikidomainosflyeria ja kerron, että olemme täällä ”for Arai -senseis aikido keiko”. Tästä innostuneena nainen etsii puhelimellaan youtubesta Arai-sensein näytösvideoita ja esittelee niitä minulle!

Ja tästä voimmekin sitten hienon aasinsillan kautta hypätä suoraan Arai-sensein iltatreeneihin!

Sensei on paikalla hyvissä ajoin. Hän vaihtaa keikogin päälleen tatamilla shomenin vieressä hetken aikaa pelkät alushousut jalassa vilkkuen. Sitten noin 10-15 minuuttia ennen treenien alkua sensei istuu silmät puoliummessa seizaan (polvi-istuntaan) ja alkaa hiljalleen keinutella itseään eteen ja taakse ja sivulle ja sen jälkeen liikkeen pysähdyttyä hän vain istuu hiljaa paikallaan rauhallisesti hengitellen.

Vaikea kuvitella tälle dojolle ja tähän ympäristöön paremmin sopivaa tapaa aloittaa harjoitus. Sensein meditatiivinen olemus saa hiljalleen myös muut salille tipoittain saapuvat harjoittelijat imettyä mukaansa, liike dojolla hiljenee ja yhtäkkiä ja jotenkin huomaamatta olemme kaikki asettuneet istumaan hiljaa paikalleen ja olemme valmiina ja keskittyneinä harjoituksiin.

Kumarrukset, alkujumppa ja sen jälkeen mielenkiintoiset, hyvin mielenkiintoiset, keskittyneet ja hyvät harjoitukset. Täällä kukaan ei ala opettamaan tai pätemään osaamisellaan, kaikki vaikuttavat hyvin keskittyneiltä tekemiseen, tekniikat tehdään pehmeästi ja ukena ollessa liikutaan hyvin mukana. Sensein tekniikka on pehmeää, mutta atemilyönnit ja koko olemus huokuu sellaista suoraselkäistä samuraispirittiä, että jotenkin sitä tuntee, että tässä kannattaa kyllä olla hereillä ja vähän varpaillaan. Sensei käyttää mukavasti ukena meitä kaikkia, että saamme kokemuksen siitä, miltä tekniikan pitäisi tuntua ja jos ukena hölmöilet niin senkin hän kyllä hyvin pian ja selkeästi osoittaa, että miksi niin ei kannata tehdä. Jokainen dojon treenaaja haluaa harjoitella meidän kanssamme ja kaikenkaikkiaan tunnelma ja treenitapa on minulle hyvin mieluisa. Minua on aina kiehtonut Arai-sensein suoraselkäinen ja leikkaava tekniikka, jossa yin ja yang ovat läsnä yhtäaikaa. On hienoa päästä lopulta näkemään sensei hänen omalla dojollaan ja tavata myös hänen poikansa.

Treenit päättyvät polviltaan tehtävään suwari kokyu-ho -harjoitukseen, kuten niin usein Japanissa.

Treenien jälkeen pikainen tatamin siivous, sininen pressu tatamin suojaksi, matalat pöydät siihen päälle ja pöydille tarjolle jos jonkinlaista purtavaa. Vuorossa on siis meidän vierailumme kunniaksi järjestetty tatamiparty yhdessä dojon paikallisten treenaajien kanssa.

Todella hieno elämys ja kokemus. Tämän koko matkan teemaksi tuntuu yhä vahvemmin nousevan jonkinlainen ”ystävyyttä ja yhdessä treenaamista yli kansallisten, tyylillisten, etnisten tai minkään muidenkaan rajojen”. Näin lämmintä ja huolehtivaa vastaanottoa, avuliaisuutta, kohteliaisuutta, vieraanvaraisuutta ja aitoa kiinnostusta ja positiivista uteliaisuutta ei kovin usein pääse kokemaan.

Eikä tällaista dojoa!! Dojo ja sen puutarha ovat jo itsessään hyvin inspiroiva ja näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka. Sanoisimpa, että siellä ovat fengshuit kohdallaan. Ainoa haaste oli oikeastaan se, että kun dojon etuseinä avattiin isoksi osaksi treenien ajaksi, niin huomasin aina välillä unohtavani uken ja hänen hyökkäyksensä kokonaan, kun jäin vaan katselemaan ja hengittelemään puutarhaa. Kosuke sanoi, että hänelle käy usein niin. Jotenkin minusta tuntuikin, että vaikka aikido on hänelle tärkeä juttu ja osittain ammatti myös ja hän tekee mielestäni erittäin hyvää tekniikkaa, niin loppujen lopuksi hän on kuitenkin kiinnostuneempi puutarhan hoidosta. Mutta niinhän se vanha kiinalainen sananlasku kuuluu, että ”mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään edes niin kovin tärkeää”.

Tuomamme tuliaiset tuntuvat aika vaatimattomilta kaiken sen rinnalla, mitä meidän eteemme täällä Yamatoku Dojolla tehtiin. Varsinkin kun vielä seuraavana aamuna sensein aamutreenien jälkeen Kosuke pakkaa meille mukaan varta vasten hankkimansa lounasboksit, joissa on muuten hieno samuraihenkinen paperikuosi. Ja kaiken huipuksi, kun kysyn Koskuelta, että annanko käymistämme treeneistä ja saamastamme opetuksesta hänelle maksun vai kenelle, niin hän sanoo, että ”it’s free, no need to pay”. Sanon, että eihän se nyt käy, että tottakai me maksamme, me haluamme maksaa! Mutta Kosuke sanoo, että hänen isänsä ilmoitti hänelle, että meiltä ei peritä maksua. Jos Arai-sensei 8.dan on kerran näin ilmoittanut niin ei siinä sitten varmaan auta jäädä kiistelemään. Pahasti nyt kyllä jäätiin velkaa tähän suuntaan!

Sydän täynnä kiitollisuutta suuntaamme ryokanin kylpyläosaston kautta kohti Takasakin juna-asemaa ja Tokiota. Haikein mielin jätän tämän aikidon zenparatiisin taakseni.

Päivä on jo kääntynyt illaksi ja sirkat sirittävät äänekkäästi ryokania ympäröivässä viidakossa. Kohta lähdemme Arai-sensein treeneihin Yamatoku -dojolle vajaan 10 minuutin kävelymatkan päähän. Sitä ennen minulla on lopultakin hetki aikaa kirjoittaa lyhyesti viime viikonlopun Kobayashi Dojon 50-vuotis juhlaleiristä tai oikeastaan ennemminkin Kobayashi-senseistä.

Olen jo aiempien matkablogieni yhteydessä käyttänyt suurimman osan superlatiiveistä kehuessani Kobayashi-senseitä, joten en enää lähde toistamaan samoja asioita kovin pitkästi uudelleen. Mutta sen haluan vielä kerran sanoa, että minulle Kobayashi -sensein hyväntuulinen olemus ja treenien välitön ja iloinen tunnelma edustavat sitä kaikkein tärkeintä asiaa aikidossa – treenaajista, oppilaista, harjoituskavereista ja ylipäätään ihmisistä välittämistä. Mitä merkitystä on vahvalla tai näyttävällä tekniikalla, teknisellä taituruudella tai korkealla vyöarvolla, jos olet egoistinen diiva tai muita ihmisiä huonosti ja epäkunnioittavasti kohteleva kiukutteleva kyykyttäjä! Ei minun mielestäni mitään! Tai ainakaan itse en ole kiinnostunut sellaisen opettajan opetuksesta.

Kobayashi -sensei sen sijaan luo nallekarhumaisella, hyväntuulisella ja jopa hivenen koomisella hahmollaan ympärilleen hyvää fiilistä ja vakauden ja harmonian tunnetta. Lyhyesti sanottuna Kobayashi-sensein lähellä on ihmisen hyvä olla!

Ei siis ole ihme, että vielä näin lokakuun puolenvälin kieppeilläkin Kobayashi Dojon juhlaleirille Fuji-vuoren lähelle Yamanakako-järvelle on saapunut noin kolmesataa leiriläistä eri puolilta maailmaa. Kobayashi -sensein aikido yhdistää ihmisiä yli kansallisten ja etnisten rajojen. Leirin juhlanäytös, jossa saamme nauttia yllättävän monipuolisista esityksistä, osoittaa, että myös tyylilliset raja-aidat ovat voitettavavissa jos vain tahtoa ja avarakatseisuutta löytyy. Tekniset detaljit ovat vain teknisiä detaljeja ja eroavaisuuksien sijaan voikin olla hedelmällisempää pohtia eri tavoin harjoittelevien yhtäläisyyksiä!

Leiri huipentuu 82-vuotiaan shoshihanin eli itsensä Kobayashi-sensein, tämän pojan Hiroaki-sensein, joka toimii Kobayashi Dojon johtajana (dojo cho) sekä Hiroakin tyttären Kaorin yhteisnäytökseen. Kolme Kobayashi- sukupolvea tatamilla yhdessä kuvaa hyvin Kobayashi Dojon ideologiaa, Kobayashi Dojo on kuin yhtä suurta perhettä.

Olen onnellinen, että olimme mukana sensein juhlaleirillä, jotta Suomi ja suomalainen aikidokin oli edes jotenkin kunnioittamassa sitä työtä, mitä Kobayashi-sensei on tehnyt aikidon ja myös suomalaisen aikidon eteen. Suomen aikidoyhteisöhän suoraan sanottuna mokasi pahemman kerran ja päätti tämän vuosikymmeniä kestäneen hienon yhteistyön todella tyylittömästi muutama vuosi sitten. Olen hyvin pettynyt siihen ja myös itseeni etten tajunnut enkä kyennyt silloin toimimaan mitenkään asian hyväksi. Tästä suomalaisten sössimisestä olen saanut kuulla muutamaankin kertaan tällä reissulla. En siis missään nimessä keneltäkään japanilaiselta saatikka senseiltä itseltään vaan muilta eurooppalaisilta treenaajilta. Tiedän, ettei Suomessa asioita hoidettu tahallisesti sillä tavalla ja että mukana oli myös väärinymmärryksiä, mutta asiat nyt vaan tuppaavat usein noudattavan vanhaa politiikan sanontaa, että ”asiat ovat siten kuin miltä ne näyttävät olevan”!

Mouliko -sensei 7.dan Norjasta tuli leirin illanvietossa juttelemaan minulle ja kertoi ajasta, jolloin Kobayashi-sensei saapui Suomeen ja pohjoismaihin: ”It was year 1977 when Kobayashi-sensei came to Finland first time and he changed the fucking thing, he changed the fucking aikidoworld in nordic countries!” En epäile Moulikon sanoja hetkeäkään.

Domo arigato gozaimasta Kobayashi -sensei!

Ennen kuin palaan viikonlopun leiritunnelmiin, haluan jakaa tämän aamuisen kokemukseni.

Kohta kolmenkymmenen treenivuoden, satojen leirien ja viiden danin vyöarvon turvin tulee treeneissä ja leireillä välillä sellainen harhakäsitys, että mähän oon aika hyvä tässä ja pärjään tatamilla ongelmitta tuli vastaan kuka tai mitä tahansa. Jos tunnet joskus samoin, arvoisa lukija, niin suosittelen lämpimästi menemään jonkun itselle vieraan opettajan ja aikidosuuntauksen treeneihin ja valitsemaan pariksi sensein jälkeen tatamin ykköstyypin.

Tätä kohtaamista kannattaa tietenkin pohjustaa lyhyillä yöunilla ja karmeilla painajaisilla, joissa puolisosi kanssa murhaat kaksi ihmistä ampumalla ja sitten viet vanhan isäsi katsomaan ruumiita  ennenkuin pyydät häntä soittamaan poliisit paikalle. Voin vakuuttaa, että tällaisen yön jälkeen on jo saavutus sinänsä, että selviää tatamille jotenkin järjissään.

Tänään päätimme mennä Hombu Dojolle katsastamaan Yasuno -sensein 8.dan treenejä. Olen aiemmin käynyt Kiotossa Yasunon naispuolisen oppilaan, Okamoto -sensein (nainen budo-opettajana on muuten melkoinen harvinaisuus Japanissa) treeneissä. Siitä asti olen oikeastaan vain odottanut sopivaa hetkeä päästä tekemään lähempää tuttavuutta Yasuno-sensein kanssa. Ja tänä pahan onnen aamuna se hetki nyt sitten koitti.

Treeneissä oli Hombun treeneiksi selkeästi keskivertoa vähemmän porukkaa, mikä ennusti suht intensiivisen vauhdikasta tekemistä, kun ei tarvitse etsiskellä kovin pitkään tilaa, jonne uken voisi tipauttaa.

Mainittakoon muuten tässä välissä, että pukkarissa törmäsin kemiläislähtöiseen Sami Postiin, joka on jo vuoden verran hengaillut, treenaillut ja työskennellyt Tokion alueella.

Treenin alkuun tehtiin pari hengitysharjoitusta ja se oli opettajan mielestä ilmeisesti riittävä alkulämmittelyksi, sillä sen jälkeen siirryttiin suoraan tekniikkaharjoitteluun lyhyen pareittain tehtävän taino-tenkan-ho -käännösharjoitteen kautta. Siitä eteenpäin harjoittelussa keskityttiin muodon sijaan leikkaamaan vahvasti uken keskustaan ja horjuttamaan ja kyykyttämään ukea tätä kautta. Yasuno-sensein tekniikka on vakuuttavaa ja taitotaso korkea. Tekemisessä näkyy vahvasti yhteys miekan käyttöön ja Yamaguchi-sensein aikidoon. Yasuno -sensei on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen opettaja, joka ainakin näissä treeneissä vaikutti teknisesti lempeämmältä ja pehmeämmältä kuin mitä youtube-videot antoivat odottaa.

Aloitan treenit jonkun itseäni selkeästi nuoremman ihan taitavan oloisen ja selvästi Yasuno-sensein opissa aiemminkin treenanneen länkkärin kanssa. Luulenpa, että olen nähnyt ko kaverin uken roolissa sensein näytösvideoilla, kun jotenkin vaikuttaa tutun oloiselta. Muutaman tekniikan jälkeen tulee komento vaihtaa paria.

Seuraavaksi pariksi saan arviolta noin kuuskymppisen oikein miellyttävän japanilaisherrasmiehen. Hän hymyilee ystävällisesti ja kehottaa minua aloittamaan tekniikan tekemisen. Jo hänen ukena olemisesta aistin, että kyseessä ei ole ihan eilisen teeren poika näissä karkeloissa. Ja kun tulee hänen vuoronsa tehdä tekniikkaa, niin asia varmistuu. Sen vaan tuntee ja tajuaa heti, kun treenaa itseään selvästi paremman kanssa. Parini ei mitenkään pyri osoittamaan omaa paremmuuttaan, ei päde, ei ryhdy opettamaan, ei neuvomaan, ei estele, eikä ole hankala ukena, eikä varsinkaan ylimielinen tai töykeä, kuten jotkut korkeammat danit tai omassa pätevyyden tunteessaan liihottelevat kokeneemmat treenaajat joskus saattavat olla. Periaatteessa treenaamme täysin tasa-arvoisina ja samalta viivalta lähtien. Mutta silti tunnen joka hetki, että minulla ei ole mitään jakoa tässä vaan homma on koko ajan täysin harjoitusparini hallinnassa.

Oman lisähaasteensa treenaamiseen levottoman yön lisäksi tuo kokoero sekä opettajan hyvin matalat asennot ja horjutukset, joissa uken painopiste viedään todella syvälle alas. Kun harjoitusparini on minua päätä lyhyempi ja parikymmentä kiloa kevyempi, on minun mentävä jaloista suhteessa aina huomattavasti alemmas ja kyettävä sitten aikamoisen leveästä syväkyykystä ponnahtamaan nopeasti ylös. Lisäksi kun Yasuno-sensein melko luova tekniikka on minulle koko lailla uutta, joutuvat aivotkin vielä askartelemaan ja ponnistelemaan normaalia enemmän.

Kun treeniparini huomaa muutaman tekniikan kohdalla, että olen pihalla kuin lumiukko, hän antaa hyvin hienovaraisia sanattomia vinkkejä ja vihjeitä, että mihin suuntaan ja miten minun tulisi voimaa ohjata. Ja kun onnistun tekemään tekniikkaa edes jotenkin sinnepäin, hän nyökkää hyväksyvästi. Todella miellyttävä tapa auttaa toista oppimaan!

Vain puolen tunnin treenaamisen jälkeen, olen niin puhki, poikki ja väsynyt, etten meinaa päästä enää tatamista ylös. Maitohappotasot reisissä nousseet pilviin, jalat hädin tuskin kantavat, hengitys puuskuttaa kuin höyryjuna ja vatsa kramppaa silkasta väsymyksestä. Tästä eteenpäin kyse ei ole enää mistään muusta kuin selviämisestä. Joudun jo miettimään, miten toteutan poistumisen kesken treenin jos joudun kiirehtimään vessaan oksentamaan.

Harjoitusparini huomaa ilmeisesti väsymykseni ja kuin hidastetusta elokuvasta peräisin olevat ylösnousuni ja hiljentää selvästi tahtia. Vaan se on oikeastaan vähän myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut ja voimien palautuminen tämän harjoituksen aikana ei enää onnistu.

Ei tässä nyt ihan hämärän rajamailla menty, mutta ei siitä paljon kyllä jäätykään. Tällaista fyysisen kunnon romahdusta treeneissä en omalta kohdaltani ihan äkkiä muista!

Kun treeneistä on jäljellä vajaat kymmenen minuuttia, komentaa opettaja vaihtamaan paria. Kumarran syvään ja kiitän minut uuvuttanutta harjoituspariani ikimuistoisesta treenisessiosta. Sen jälkeen käännyn ympäri ja bongaan itselleni nopeasti ”turva-autoksi” isokokoisen hivenen ylipainoisen valkovöisen länkkärin. Jalat on niin puhki, että alkavat täristä heti, kun vähän koetan laskea painopistettä alas. Koko lailla suorin polvin saan rämmittyä treenit jotenkin loppuun ja selviän kuin selviänkin tästä koettelemuksesta vaikka jo puolen tunnin kohdalla ajattelin, että ”Another half an hour and I’ll be fucking dead!”.

Nyt on jo tankattu nestettä, peseydytty, syöty ja käyty Heikin kanssa pesemässä pyykit. Illaksi mennään Tokorazawa Dojolle Hiroaki-sensein treeneihin. Siihen mennessä yritän psyykata itselleni väsähtäneen keski-ikäisen ylipainoisen perheenisän sijaan karaistuneen samurain ja elämäbtapabudokan identiteetin.

On se vaan ihanaa, kun tuntuu pahalta!

Heti alkuunsa on taas syytä päivittää unettomuus-tilasto. Torstain ja perjantain välisenä yönä tuli nimittäin uusi ennätys. Mutta ei suinkaan reissun nukkumisen pituusennätys kuten edellisessä blogipäivityksessä toiveikkaasti kirjoitin vaan lyhyysennätys: Yksi tunti yöunta! Ja se on kyllä kertakaikkiaan ihan liian vähän se!  No, ei auta itku markkinoilla, eikä selittelyt tatamilla eli ei muuta kuin reippaana kohti Hombu Dojoa ja Doshun treenejä.

Kun saavumme vähän aamukuuden jälkeen Hombulle, saamme huomata, että aika monelle muullekin on tullut mieleen lähteä aikidon päämiehen treeneihin näin aamutuimaan. Tatamilla on arviolta noin 120 treenaajaa, mikä on suunnilleen puolet enemmän kuin keskiviikon iltatreeneissä, joissa sielläkin tuntui vähän ahtaalta. Toisaalta tilanahtauden ja doshun hieman nuorempia opettajia rauhallisemman tekniikan ansiosta tahti pysyy jotenkin siedettävänä ja minäkin selviän treeneistä yllättävän hengissä ja melkein elossa.

Aamun treeneissä suomi-tiimiämme ilmaantuu ilahduttavasti täydentämään liittovalmentajakollegani Tom Granström, joka on työreissussa Tokiossa. Myös Tompan vaimo on herännyt aikaisin ja on mukana seuraamassa harjoituksia.

Treenien jälkeen käymme aamiaisella hotellin lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa, jossa matkaseurueen muut jäsenet saavat akuuttia apua kofeiinin puutostilaansa. Itse yritän tilata kuumaa vihreää teetä, mutta lopulta pienen neuvonpidon jälkeen saan omituisen makean macha-latte -juoman. Ei jatkoon!

Nyt on kyllä pakko päästä hotellille lepäämään! Keho ja mieli alkavat olla niin vakavassa väsymyksen tilassa, että alan pian nähdä hallusinaatioita ja saada rajatilakokemuksia, joihin en nyt olisi ihan valmis.

Pari tuntia unta hotellihuoneessa, sitten kaupasta vähän nuudelia ja lämmin kanan file välipalaksi, jonka jälkeen en voi väittää, että olo olisi kuin uudestisyntyneellä, mutta sen verran kohentunut kuitenkin, että kykenen lähtemään taas takaisin kohti Hombua ja waka-sensein iltatreenejä.

Ei tässä parin ekan päivän aikana ole paljon muuta kerennyt  tai jaksanut kuin syödä, levätä ja treenata. Vaan mikäpä sen antoisampaa!

Lämmin ja kostea sää, waka-sensein varsin vauhdikas ja vahvasti perustekniikoihin keskittyvä opetus sekä tasokkaat treenikaverit imevät kyllä loputkin mehut väsyneestä kropastani sangen tehokkaasti.

Hombu Dojon treeneissä ei paljon selitellä eikä hienostella vaan huolehditaan siitä, että perusasiat ja liike pysyvät yllä. Tällainen treenitapa vahvistaa omaa perustekniikkaa, pakottaa keskittymään tärkeisiin perusasioihin ja toimii mainiosti fyysisen aikidokunnon ylläpitäjänä. Erityisesti Hombun nuoret uchideshi -oppilaat ovat aika koneita (ei kuitenkaan aikakoneita, toim.huom.). Kuntoa tuntuu riittävän loputtomasti. Hombun nopeuskestävyys-tyyliset treenit suosivatkin hyvin juuri tuollaisia kevytrakenteisia kovan fysiikan omaavia ja hyvin liikkuvia treenaajia. Joskus tosin vauhtia on hivenen liikaakiin kuten eilisissä nuoren herra Suzukin vetämissä treeneissä, jolloin pakka ei niin sanotusti aina pysynyt ihan kasassa.

Treenien jälkeen luvassa pakkaamista ja pyykinpesua. Pyykinpesyu sujuu todella kätevästi itsepalvelupesulassa, joita täällä riittää vähän joka kadunkulmassa. Ainiin mainittakoon vielä se, että Hombulla emme käy koskaan pesulla, koska jääkylmä suihku ei houkuta vaan nautimme mieluummin hotellin lämpimästä vedestä. Että ei me ihan kunnon karaisuhenkisiä samuraita olla!

Huomenna onkin sitten luvassa treeniä ihan toisenlaisessa ympäristössä, kun siirrymme Kobayashi Dojon 50- vuotis juhlaleirille Fuji-vuoren maisemiin Yamanakako-järven rannalle.

Siitä lisää ehkä jo huomenna!

Yö on saapumassa Shinjukuun, maailman yhden suurimman kaupungin vilkkaimpaan keskukseen. Yllätyn aina sitä, miten hiljaista ja rauhallista, siistiä ja turvallista täällä loppujen lopuksi on. Autot lipuvat lähes äänettömästi ja sangen harvalukuisina eteenpäin, ihmiset eivät juurikaan remua eivätkä metelöi, kukaan ei tarraa käsivarresta kiinni ja ala kerjätä tai myydä sinulle jotain ja muutenkin ihmiset ovat kohteliaita ja antavat toinen toisilleen tilaa kulkea rauhassa.

Kun äsken kävelimme paikalliseen pikaruokalaan, jossa annokset tilataan aulassa olevasta automaatista ja valmis ruoka tuodaan eteesi heti kohta pöytään istuttuasi, ihmettelimme yhdessä matkakumppaneitteni kirkkonummelaisten Mikan ja Marjan sekä Kotkan pojan Heikin kanssa sitä, miten rauhassa näillä sivukujilla saa kulkea.

Paluumatkalla takaisin hotellille eksyimme tosin vahingossa mielenkiintoiselle vähän vilkkaammalle korttelialueelle, jossa seisoskeli jos jonkinlaisiin erikoisiin höyhenasuihin, vilkkuvalohattuihin, korkokenkiin ja pinkkeihin hepeneihin pukeutuneita miehiä. Alueella oli myös ”for women only” -baareja sekä pikku putiikkeja, joissa jöpötti sangen miehisiä partikkeleita niin kuvissa kuin erilaisten muovisten figuurien muodossakin. Mutta ei täälläkään kukaan meihin neljään gaijiniin, muukalaiseen, kiinnittänyt isompaa huomiota.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä ihan tämän reissun alkuun, joka käynnistyi tiistaina iltapäivällä. Jos ei pitkille treenireisuille lähtö ollut helppoa ennenkään, niin ei nämä vuodet kyllä ole hommaa ainakaan helpommaksi muuttaneet. No, pakkaaminen ja muut valmistelut sujuvat nopeasti ja ilman suurempia pähkäilyjä, mikä on kyllä sinänsä oikein hyvä asia, kun yön pikkutunneillehan se pakkaaminen sitten taas jäi. En voinut mitenkään käyttää edeltävää iltaa, enkä lähtöpäivän aamua oman reissuni valmisteluihin, kun Melinalle ajatus isin kahden viikon poissaolosta ottaa aika koville Ja ottaahan se koville isilläkin. Ikävä on perhettä jo ennenkuin olen edes päässyt kotiovea pidemmälle.

Kahden tunnin yöunien jälkeen olen tiistaina kuitenkin hyvissä ajoin kentällä, löydän ryhmämme muut jäsenet ja yhdessä saavumme oikealle lähtöportille juuri sopivasti boardingtimen alkaessa. Tai niin luulin!

Pyrkiessäni lähtöportista sisään minulle kerrotaan, että olen väärällä portilla
ja että minun lentoni lähtee puoli tuntia myöhemmin toiselta portilta. No niin, olin sitten ostanut vahingossa lipun eri lennolle kuin loppu ryhmämme. Heikille oli itse asiassa käynyt sama kömmähdys paluumatkan suhteen. No, onneksi kuitenkin ollaan matkalla samaan kaupunkiin ja maahan ja jopa samana päivänä! Että ei hätiä mitiä!

Huolimatta edellisyön valvomisesta, ei se uni oikein koneessakaan maita. Istuma-asennossa täpötäydessä matkustamossa nukkuminen ei vaan oikein ole mun juttu! Eli toinen yö peräjälkeen kitkutellaan kahden tunnin yöunilla!

Kymmenen tunnin suoran lennon, kahden ja puolen elokuvan ja yllättävän maittavien lentokoneruokailujen jälkeen saavun aamuyhdeksältä suomalaisittain ajateltuna sangen kesäiselle Naritan lentokentälle.

Kentältä löydän muu porukan, ostan itselleni puhelimeen viideksitoista päiväksi paikallisen sim-kortin, mikä helpottaa mm. navigointia huomattavasti täällä eksymisten luvatussa kaupungissa ja nostan automaatista hieman paikallista valuuttaa jenejä. Sen jälkeen etenemme kaikessa rauhassa puolentoista tunnin junamatkan kentältä Shinjukuun, jossa käymme maailman vilkkaimman juna-aseman yhteydessä olevan tavaratalon 13. kerroksessa ihmettelemässä suurkaupungin maisemia ja ruokailemassa. Ravintolassa opimme ainakin sen, että jos ruokalistassa lukee Hamburger, niin se ei välttämättä tarkoita hampurilaista vaan sitä, että lautaselle tuodaan pelkkä hampurilaisen pihviosa kasvisten ja riisin kera!

Navigaattorikin alkaa sekoilla pilvenpiirtäjien ja epäloogisen osoitejärjestelmän hämmentämänä, mutta pienen mutkittelun jälkeen löydämme kuitenkin hieman nuhjuiseen ja parhaat päivänsä nähneeseen hotelliimme.
Ihanaa kuitenkin päästä hetkeksi lepäämään ennenkuin suuntaamme iltatreeneihin lajin pääkallopaikalle Hombu Dojolle, jonne on vain noin vartin kävelymatka hotelliltamme.

Treenit vetää nuoremman polven kutosdan Ito-sensei. Olen ollut Ito-sensein treeneissä aiemminkin ja pidän kovasti hänen pehmeän kissamaisesta, mutta samaan aikaan Hombun tyylille uksollisena vahvasta tekniikastaan. Vauhtia, väkeä, paljon liikettä ja vielä enemmän hikoilua. Yllättävän siedettävältä tuntui matkustamisen ja valvomisen jälkeen treenaaminen kuitenkin!

Iltapalan ja suihkussa käynnin jälkeen olin varma, että nukahdan suunnilleen pystyyn. Vaan eipä se uni sitten maistukaan. Jotenkin kuitenkin keho on tottunut oman aikavyöhykkeen rytmiin ja + kuuden tunnin aikaero vaikeuttaa ajallaan nukahtamista.

Kun havahdun sängystäni hereille aamulla klo 04.45, varttia ennekuin Heikin puhelimen herätys pirahtaa soimaan, huomaan nukkuneeni peräti neljä tuntia. Kehon olotila kertoo, että se on aivan liian vähän, mutta on se kuitenkin tuplaten edellisiin öihin verrattuna.

Ihan hirmu hyvältä ei tunnu lähteä talsimaan Hombulle waka-sensein aamutreeneihin klo 05.50 aamulla, mutta ei auta, treenaamaanhan tänne on tultu!

Tuttua vahvaa ja suht vauhdikasta takuuvarmaa waka-sensein tekniikkaa. Ei täällä paljon selitellä ja analysoida vaan tehdään toistoja ja lisää toistoja ja vielä kerran toistoja.

Hiestä likomärkä keikogi reppuun ja hotellille lepäilemään ja muutamia rästiin jääneitä työhommia hoitelemaan. Paitsi, että lämpimän suihkun jälkeen koneella hetken istuttuani silmäluomet alkaa pahasti lumpsahdella. Ajattelen, että oikaisen hetkeksi sängylle lepäämään ja ennenkuin huomaankaan olen umpiunessa. Uneton Tokiossa on vihdoinkin unessa!

Heräämme Heikin kanssa molemmat vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Pikaisesti läheiseen kauppaan hakemaan jotain syötävää, ettei energiahukka ihan vie jalkoja alta iltapäivän treeneissä.

Ja energiaahan niissä treeneissä kyllä kului! Nuori Suzuki-sensei piti treeneissä sellaisen tahdin yllä, että hitaimmat ehtivät hädin tuskin istahtaa seizaan, kun opettaja oli jo edessä näyttönsä tehnyt ja taas jatkui harjoittelu. Täällä ei kyllä turhaa seisoskelua kesken treenien harrasteta!

Niin ne vaan kaksi ensimmäistä päivää täällä ovat hurahtaneet melkein yhtä vauhdikkaasti kuin tekniikat herra Suzukin treeneissä ja nyt kun lopettelen tämän reissun ensimmäistä blogipäivitystäni, niin huomaan, että vähiin jää yöunet tälläkin kertaa.

Kello on nyt 01.30 paikallista aikaa ja Heikin puhelin pärähtää soimaan viideltä eli neljän ja puolen tunnin päästä, mutta olishan siinä taas puoli tuntia petrausta edelliseen yöhön verrattuna!

Huomisaamun treeneistä ei muuten sovi myöhästyä (jos nyt ei muistakaan), sillä huomisaamun treenit vetää itse lajin päämies Doshu (tiennäyttäjä) Moriteru Ueshiba.

Hyvää yötä Tokio, haudassa sitten levätään!

Kustaa

Ilta hämärtyy yöksi Hashimotossa ja edessä on pitkä matka Hong Kongin ja Amsterdamin kautta kotiin.

Tämä reissu oli totaalisen erilainen kuin edellinen. Vaikka suomalaisia oli kokoontunut Igarashin synttäreille ja sen oheistapahtumiin kolmekymmentä, joista Arjan ja Tonin lisäksi monet muutkin olivat minulle entuudestaan hyvinkin tuttuja, niin silti vietin suurimman osan aikaa yksikseni omissa oloissani. Tämä reissu jätti paljon enemmän aikaa omille ajatuksille ja mahdollisuuden tutkailla omaa suhdettaan aikidoon, omiin opettajiin ja tähän omituiseen maahan syvällisemmin.

Intensiivinen vähintään kuukauden uchideshi-jakso (kotioppilas) jonkun opettajan dojolla on erittäin tehokas tapa oppia lajista paljon lisää lyhyessä ajassa ja ennen kaikkea vahvistaa ja karaista omaa kehoa ja spirittiä. Mutta siinä vaiheessa, kun on keski-ikää lähentelevä (vai jo sen ylittänyt?) perheenisä, joka tekee aikidoa puoliammatikseen, ei  uchideshi-elämä enää ole oikea tapa kehittää omaa aikidoa. Ei ainakaan minun kohdallani.

Suomesta ja Euroopasta löytyy teknistä osaamista ja kokemusta ja erittäin hyviä jopa huipputason aikido-opettajia niin paljon, että oppiakseen aikidoa ei ole mitään pakottavaa syytä lähteä enää kaukoitään kuten joskus vuosikymmeniä sitten.

Silti suosittelen kaikille niille, jotka aikidoa vähänkään vakavammin harjoittelevat, treenimatkaa Japaniin lämpimästi jossain vaiheessa. Vaikka tekninen kehittyminen ja oppi tulisikin omalta dojolta ja oman dojon pääopettajalta sekä leireiltä, niin matka aikidon kotimaahan, sen synnyinsijoille ja Aikikai Aikidon päämajaan Hombu Dojolle syventää suhdetta lajiin ja lisää ymmärrystä siitä, millaista lajia oikeastaan harjoittelemme. Vaikka aikidon tekniikat ja humaanit periaatteet ovat monessa mielessä yleismaailmallisia, on aikido kuitenkin samalla myös osa Japanissa syntynyttä budoa, japanilaista kulttuurihistoriallista traditiota ja käsite- ja uskomusmaailmaa. Jos aikidon irrottaa kokonaan tästä kontekstista, mitä jää jäljelle? En tiedä, mutta ei sitä enää voi ainakaan aikidoksi kutsua.

Suomessa ja muualla Euroopassa on kehittynyt omanlaisiaan tapoja harjoitella aikidoa. Meillä on myös paljon sellaista osaamista ja sellaisia vahvuuksia, jotka japanilaisilta puuttuvat. Esimerkiksi pedagokisessa mielessä monien länsimaalaisten opettajien opetustyyli sopii länsimaalaiseen tapaan oppia ja omaksua asioita paremmin kuin japanilaisten opettajien opetustapa. Länsimaalaiset myös kaipaavat enemmän perusteluja ja analysoivat tekemistään enemmän, mikä voi nopeuttaa teknistä kehittymistä.

Mutta myös Japanissa on paljon asioita, joista meidän kannattaa ottaa opiksi tai ainakin asioita, jotka on hyvä tiedostaa. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin se, että japanilaiset ovat huomattavasti kärsivällisempiä harjoittelemaan perusteet kuntoon, ennen kuin lähtevät harjoittelemaan omaan osaamistasoon nähden turhan vaativia tekniikkavariaatioita.

Toinen asia, josta Stadiuksen Karin kanssa juttelimme Tokorazawa Dojolla Hiroakin treenien jälkeen on se, että  täällä on selkeämpi ero siinä, miten eri ikäisten odotetaan harjoittelevan ja esimerkiksi liikkuvan ukena. Siksi japanilaisilla dojoilla harjoittelijoiden ikärakenne on yleisesti ottaen laajempi kuin meillä.

Ehkä kaikkein isoin huomio itselläni kiinnittyi tällä reissulla siihen, miten vakavasti monet opettajat aikidoon täällä suhtautuvat. Japanissa aikido onkin mielestäni usein kokonaisvaltaisempaa kuin meillä, ei siis pelkän tekniikan vaan myös hengen, spiritin kehittämistä sekä asioiden tekemistä yhteisen edun vuoksi. Tähän sisältyy esimerkiksi dojosta huolehtiminen yhdessä muiden kanssa.

Japanilaisessa aikidossa ei ole pekyse lkästään hauskasta liikuntaharrastuksesta, tekniikoiden oppimisesta tai vyöarvoissa edistymisestä vaan jostain paljon isommasta. Aikido on opettajille elämäntapa, elämänkatsomus, johon suhtaudutaan hyvin syvällisesti ja vakavasti vaikka treeneissä sinänsä olisikin pääosin iloinen ja välitön tunnelma. Aikido on heille lähes uskonnollista vakaumusta edustava henkinen harjoitusmenetelmä, jonka mukana kulkee vuosisatojen kulttuuritraditio, filosofia ja ikivanhat uskomukset ja jonka tehtävänä on kultivoida harjoittelijaa ja tuoda hänet osaksi isompaa kokonaisuutta. Opettajat  kokevat velvollisuudekseen viedä O-sensein, suuren opettajan oppia eteenpäin uusille sukupolville.

En koe olevani millään muotoa uskonnollinen, mutta silti tästä matkasta tuli itselleni enemmän henkinen kuin fyysinen matka, joka syvensi omaa suhdettani aikidoon entisestään, mutta jätti samalla tukun kysymyksiä ilmaan roikkumaan ilman vastauksia. No, onneksi minulla on aikaa ratkoa niitä koko loppuikä.

Suuri kiitos vielä senseille, Machikolle, Irielle, Jennylle ja kaikille muille, jotka osallistuivat juhlien ja siihen liittyvien oheishässäköiden järjestämiseen!

Aina joskus olen haaveillut siitä, että voisin jäädä pidemmäksi aikaa Japaniin treenaamaan ja perehtymään vielä syvällisemmin aikidoon ja budokulttuurin sen syntysijoilla. Mutta tässä elämäntilanteessa kaksi viikkoa alkaa olla aika lailla maksimi olla reissussa poissa kotoa. Sillä minua odottaa kotona maailmankaikkeuden paras syy palata takaisin!

Kyyneleet kimaltelevat jo silmänurkassa, kun mietin, miten kohta viisivuotias kovaa isi-ikävää potenut tyttö hyppää kaulaani ja puristaa itsensä minua vasten koko hennon vartensa voimalla.

Goodbay ja sayonara!

Nähdään taas!

Niinhän siinä taas käy kuten aina jossain vaiheessa reissua, kun väsymys alkaa tarpeeksi painaa päälle. Japanilaisten ylimuodollinen käyttäytymisprotokolla ja monissa paikoissa kovin turhalta ja vaikealta tuntuva pakonomainen halu organisoida ihan kaikki asiat suomalaisittain katsottuna turhan vaikeasti on aluksi hyvinkin kiinnostavaa, sitten huvittavaa kunnes jossain vaiheessa se alkaa ärsyttää ja sitten v…ttaa.

Muta asia menee myös toisinpäin. Kyllä mekin herätämme kummastusta, pahennusta ja hyvin usein hämmennystä kun käyttäydymme japanilaisten mielestä vähintäänkin kummallisesti. Japanilaiset lienevät yksi maailman rasistisimpia kansoja, mutta he toteuttavat rasismiaan todella ystävällisesti. Hieman kärjistäen me eurooppalaiset olemme japanilaisille kuin isoja lapsia; hieman yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta emme varsinaisesti pahoja kuitenkaan. Siksi he myös jaksavat kärsivällisesti auttaa meitä kärsivällisesti ja ystävällisesti.

Japanilainen tapakuluttuuri on niin täynnä sääntöjä ja erilaisia muodollisia kommervenkkeja, että siellä on lähes mahdoton olla mokaamatta joka reissulla useita kertoja. Mutta onneksi meidän muukalaisten tekeminä nuo virheet saavat aikaan lähinnä hämmästyneitä ilmeitä, tosin lievää paniikkiakin joskus jos erehtyy kysymään asiakaspalvelutehtävässä olevalta japanilaiselta jotain odottamatonta (kuten esim. Arjan ja Tonin syömäpuikkoepisodi todisti), huvittunutta ja hyväntahtoista naurua ja ystävällistä avunantoa.

Tämä sääntö ei kuitenkaan päde dojolla, eikä varsinkaan meihin kauemmin budoa harjoitelleisiin. Opettajat olettavat meiltä jo aika paljon ja saattavat suuttua, joskus aika kovastikin, jos mokaamme. He myös odottavat, että me opetamme omille mukana kulkeville nuoremmille harjoittelijoille, miten dojolla tulee käyttäytyä. Jos esimerkiksi viime reissulla joku meidän dojon kymmenen treenaajan joukosta olisi mokannut pahemmin, niin sensein näkökulmasta vastuu olisi ollut minulla vaikkei minulla olisi osaa eikä arpaa koko tapahtumaan.

Samalla tavalla homma meni myös, kun Igarashi-sensei järjesti synttärijuhlavierailleen spesiaalitreenin Hombulle viime viikolla. Jos joku meistä olisi mokannut, siis lähes kaikkihan me varmaan jollain tavalla mokailimme, mutta mokaillut pahemmin, niin hän olisi siitä viime kädessä vastannut waka-senseille. Eli aikamoisen riskin sensei otti, kun uskalsi viedä tällaisen lähes kymmenestä eri kansallisuudesta koostuvan sekailaisen seurakunnan Hombulle trenaamaan! Kiitos senseille luottamuksesta! Helmisen Jukalta kuulinkin jälkeenpäin, että waka-sensei oli ollut hyvin tyytyväinen tapahtumaan, joten mitään isompia kardinaalimunauksia emme onnistuneet ilmeisesti tekemään!

Hombulla säänntö lienevät yhdet tiukimmista ja myös treenejä seuraaville on omat tarkat sääntönsä. Erityisen tiukkoja näiden sääntöjen noudattamisesta ollaan silloin kun doshu tai waka-sensei opettavat. Hombun säännöt löytyvät onneki englanninkielisinä Hombun nettisivuilta ja niihin kannattaa perehtyä hyvin, ennen kuin lähtee sinne treenaamaan.

Yksi tärkeimpiä neuvoja niille, jotka suuntaavat varsinkin ensimmäistä kertaa Japaniin treenaamaan on se, että pitäkää tuntosarvet ylhäällä ja seuratkaa tarkasti, miten dojon paikalliset treenaajat toimivat. Mutta samalla on hyvä muistaa, että japanilainen yhteiskunta, myös aikidodojo, on hyvin hierarkkinen järjestelmä. Joten se, mikä on sallittua yhdelle, ei välttämättä ole sallittua toiselle.

Mutta esim. minne kumarretaan ja milloin, minne päin aikitaisoliikkeitä tehdään suhteessa opettajaan, mihin ylimääräiset tavarat laitetaan, miten kakarigeiko- ja ukemiharjoittelu toteutetaan, miten siivous hoidetaan jne selviää parhaiten kun liikkuu muutaman sekunnin kymmenyksen muiden dojon harjoittelijoiden perässä heitä matkien. Niin ja tietenkin kannattaa kysellä jo etukäteen kokeneemmilta Japanintreenimatkalaisilta vinkkejä ja ohjeita.

Harjoittelija, joka ilmestyy dojolle ilmoittamatta etukäteen ja toimii ihan eri tavalla kuin dojolla on tapana, ei herätä luottamusta eikä arvostusta japanilaisissa, enkä tiedä herättääkö se sitä, missään maassa. ”Dojossa dojon tavalla” onkin yksi aikidokan kultainen sääntö, minne päin maailmaa hän sitten lähteekin treenaamaan. Sitä paitsi, dojokohtaisen etiketin seuraaminen käy erinomaisesta zanshin- eli valppausharjoituksesta.

Tässä vielä tiivistettynä ja pelkistettynä Igarashi Dojon etiketti muutamalla kuvalla höystettynä.

Hashimotosta oli järjestetty yhteiskuljetus kolmella eri bussilla Igarashi Dojon perinteiselle ja samalla viimeiselle  Yamanaka -järven leirille. Leirillä juhlistettiin sekä Arai-sensein 80- että Igarashi-sensein 70-vuotissynttäreitä.

Japanilaiseen tyyliin kaikki oli tietenkin ennalta hyvin tarkkaan suunniteltua ja määrättyä. Tuntuu siltä, että japanilainen ihminen on sitä onnellisempi, mitä vähemmän elämässä on jätetty mahdollisuuksia sattumalle ja mahdollisuuksille soveltaa.

Itse olisin kaivannut leirille hieman väljempää aikataulua, joka olisi mahdollistanut esimerkiksi omatoimisen tutustumisen lähiseudun maisemiltaan kauniiseen luontoon. Mutta ei! Sellaiseen ylellisyyteen ei ollut aikaa vaan kaikki oli tarkkaan aikataulutettu alusta loppuun.

Oikeastaan ainoa hetki, jolloin aikataulusta livettiin oikein selvästi oli iltajuhlien jatkot. Varsinaiset juhlat alkoivat ja päättyivät tietenkin kuten oli etukäteen ilmoitettu. Juhlaväki ajettiin aikataulun mukaisesti ulos juhlasalista vajaaksi puoleksi tunniksi odottamaan, juhlien jatkoja, joita vietettiin samassa paikassa kuin itse pääjuhlaakin.

Mutta jatkot, joita jo etukäteen mainostettiin sanomalla, että siellä ei tarjoilla olutta vaan pelkkiä kirkkaita, ei sitten enää loppunutkaan aikataulun mukaan. Igarashi-sensei lähti nukkumaan jo hyvissä ajoin. Arai-sensei ja taisi siinä olla joku toinenkin isommista senseistä, jatkoi juhlintaa hillitysti, mutta huomattavasti pidempään. Isojen herrojen poistuttua salista yritti Igarashin ykkösmies Suwa-sensei epätoivoisesti saada juhlia loppumaan ja ajaa ihmisiä ulos salista. Mutta sekä juhlaväki että Suwa-sensei itse olivat siinä vaiheessa jo sen verran hyvässä tuiskeessa että juhlien päättäminen ajallaan ei onnistunut ja lopulta Suwa-sensei heilautti turhautuneena kättään ja hoiperteli puhisten nukkumaan.

Ai niin, treeneistähän minun piti lähinnä kertoa! Mitenkäs tämä nyt tälle juhlaosastolle lipsahti!

Treeneistä ja leiristä kokonaisuutena ei itselleni jäänyt ihan paras mahdollinen fiilis. Ensinnäkin paikka oli ehkä pienoinen pettymys. Siis ympäristö, johon ei ollut aikaa tutustua oikeastaan ollenkaan, oli kyllä hieno. Yamanaka–Lake sijaitsee ihan Mount Fujin jalkojen juuressa ja yläkerran tatamilta olikin komeat maisemat Fujin suuntaan, silloin kun se pilvien välistä suostui muutaman kerran pilkahtamaan.

Mutta itse rakennus oli parhaat päivänsä nähnyt homeinen koulurakennus, jonka pinttyneet kokolattiamatot, kostean viileä sisäilma, romua täynnä oleva takapiha ja ankea kouluruokala yhdistettynä sateiseen harmaaseen säähän eivät väsyneen matkaajaa mieltä mitenkään erityisesti piristäneet.

Suurin syy omaan hieman alakuloiseen mielialaan oli kuitenkin yhä paheneva polviongelma, joka teki niin treenaamisen, tatamitasossa juhlissa istumisen, nukkumisen kuin kävelemisenkin varsin kivuliaaksi ja hankalaksi. Hombun opettaja Sakurai shihanin tehdessä minulle tekniikkaa erittäin tiukalla ja vahvalla tyylillä jouduin tekemään ukemia tavalla, jonne hajonnut polveni ei taivu. Siinä tekniikan tiimellyksessä minusta tuntui, että polvesta repeilee loputkin nivelsiteen rippeet, mitä jäljellä ehkä vielä oli. Huomatkaa, että opettajan syy tämä ei millään muotoa ollut. Hän ei voinut tietää vaivoistani ja normaali kunnossa olisin kyennyt ihan mainiosti toimimaan ukena ko. tekniikassa.

Olin tuolloin aivan hilkulla lopettaa treenaamisen ja keskeyttää leirin omalta osaltani. Mutta, hitto soikoon, jos tänne asti on matkustettu, niin ei anna luonto periksi tehdä järkevää ratkaisua vaan väkisin runnon kaikki treenit läpi. Sunnuntaina jätän lopulta kuitenkin näytöksen omalta osaltani väliin, koska jalka on yksi liikkumaton jäykkä pölkky, jolla pystyy hädin tuskin enää seisomaan.

Pahoitteluni tästä vuodatuksesta, mutta tämä oli yksi oman aikidourani vaikeimpia leirejä ja varmasti ainakin kivuliain. Mutta silti olen onnellinen, että sain olla mukana Igarashi Dojon viimeisellä leirillä, The Last Camp of Yamanake-Lake.

Jos unohtaa kivut, väsymyksen, hivenen ankean kelin ja homeisen koulurakennuksen, niin itse treenien sisältö oli todella hieno. Kävin neljän eri opettajan treeneissä, joista kaksi oli minulle entuudestaan tuttuja eli  Toshiyuki Arai shihan 8. dan sekä tietenkin oma opettajani Igarashi-sensei ja kaksi ihan vierasta eli Sakurai shihan ja Takimoto shihan. Näiden lisäksi leirillä opettivat Shirakawa shihan, Suwa shihan, Urban shihan sekä ainoana naispuolisena opettajana Kinoshita shihan.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Hombun opettaja Sakurai shihan, eikä suinkaan sen takia, että hänen tekniikkansa aikana polveni vääntyi entisestään vaan sen takia, että hänellä oli hyvin mielenkiintoinen samaan aikaan hyvin joustava ja vahva tekniikka ja kehon käyttö. Veikkaanpa että hän on toiminut opettajana Ito-senseile, jonka tapasimme Hombulla viime reissullamme, koska molempien liikekieli oli hyvin samanlaista, sanoisinko että kissamaisen sulavaa. Hänellä oli myös selkeä ulosanti ja logikkaa opetuksessaan, jota oli helppo seurata.

Mutta samaa ei voi kyllä sanoa leirin kokeneimmasta ja korkea-arvoisimmasta opettajasta Arai-senseistä, jonka aivoituksia on usein aika vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampaa häntä on miellyttää ukena. Yleensä aina saa moitteet ja epäselvät ohjeet, siitä minne ja miksi pitäisi liikkua. Hänen tekniikkansa on myös hyvin arvaamatonta. Se vaihtelee ultrapehmeän no-tachi tekniikan ja kivikovan runnomisen välillä täysin ennalta-arvaamatta, mikä tekee ukena olosta pääosin pelottavaa.

Mutta silti Arai-senseissä on jotain, joka kiehtoo minua kovasti. Ehkä se on Kurosawan samurai-elokuvista tuttu Toshiro Mifunemainen olemus. Ehkä se on juuri tuo tietynlainen arvaamattomuus. Tai ehkä se on vain hänen parhaimmillaan täydellisyyttä hipova ajoituksensa ja vahva keskutan käyttönsä. En tiedä, mutta joka tapauksessa siinä vaiheessa kun tämä suoraryhtinen japanilaiseksi pitkä 80-vuotias herra kävelee rivin eteen, niin minulla tulee tunne, että yksin tämän takia tänne kannatti tulla.

Arai ottaa kaksi isoa mustavalkoista valokuvaa esiin ja kertoo meille niiden avulla lyhystei omasta aikidon alkuajastaan Hombulla lähes kuusikymmentä vuotta sitten. Hän myös kertoo, että aikido on ”most important thing in his life”.  No, eipä tuohon ole paljoa lisättävää!

Sensei pyytää yhtäkkiä Iranilaisen karvaisen jykeväkokoisen oppilaansa eteen ja paiskaa hänet pari kertaa tatamiin niin että koko sali kaikuu. Heti perään sensei toteaa, että vaikka uke on nuori ja vahva ja hän on itse näin vanha, niin silti hän pystyy tekemään näin.

Ja sitten hän alkaa hyppiä paikallaan ja vetämään alkujumppaa. Aivan sumea treenien aloitus! Tuollaista sisääntuloa tatamille en muistakaan ihan heti nähneeni. Hetkeksi unohtuva minulta jopa polvivaivat.

Arai-sensein treenit ovat hieno päätös lauantain treeneille.

Ja sitten on vielä edessä todella tuskalliset iltajuhlat tatamitasossa. Ruoka on kyllä oikein hyvää ja sitä on riittävästi. Tosin yksi ohikulkija törmää pöytäämme ja kaataa vielä pienessä pöytägrillissä kuumenevassa olevan liha-annoksen pöydälle, mutta kuin ihmeen kaupalla, pisaraakaan ei kaadu minun syliini eikä grillin polttimena toimiva kynttilä onnistu polttamaan ketään.

Puheita, ruokaa, olutta, lahjojen jakamista, jutustelua ja tuskaisia ilmeitä ja omituisia asentoja. Niin kuluvat ensimmäiset juhlat, jotka myös päättyvät sovittuun aikaan.

Jatkoilla on sitten jo onneksi vähän enemmän tilaa ja muutenkin rennompi meininki. Itse vietän jatkoista kuitenkin suuren osan aulassa seisten vaikka sekin tekee tällä hetkellä kipeää, mutta ei niin pahasti kuin seizassa tai risti-istunnassa oleminen. Meillä on mielestäni aulassa ihan hauska ilta muutaman puolalaisen sekä Kaitsun ja Anun kanssa. Taitaa siinä aina välillä muunkin maalaisia juhlijoita käydä pyörähtelemässä ja Suwa-sensei pyörittelemässä päätään kun ei saa juhlia loppumaan.

Kömmin joskus kahden aikaan yöllä huoneeseeni, jonka jaan kahdeksan muun suomalaismiehen kanssa. Lakana futonin päällä tuntuu kostealt aja kylmältä. Jalkoja särkee vietävästi ja lisäksi varpaissa on inhottavia halkeamia, joita polttelee. Nukun luokattoman huonosti ja vähän. Lopulisesti herään vähän ennen kuutta outoon huutamiseen. Majoitumme aivan isoimman treenitatamin vieressä ja sieltä kuuluu kovaäänisessä kuorossa funakogiundon kiahuutoja ”ei-hoo, ei-saa, ei-ei” -ja jotain oudompia shintolaisia hymnejä. Ai niin tänäänhän piti olla aamulenkki klo 5.45 alkaen järven ympäri. Kovan sateen takia lenkki oli vaihdettu shintolaiseen aamujumppaan.

Valitettavasti minulta se jäi kyllä väliin. Olo on niin kurja kuin olla ja voi. Eikä se minun kohdallani johdu juurikaan sen enempää sakesta kuin oluestakaan vaan ihan muista tekijöistä. No, uskokoon ken tahtoo!

Arja taisi olla yksi niistä harvoista suomalaisista, jollei peräti ainoa, joka kykeni mukaan aamujumppaan.

Sitten on aamupala jälleen tatamiruokasalissa, joka minun kohdallani jää hyvin lyhyeksi. Jalkani eivät tahdo millään taipua sen vertaa koukkuun että pystyisin istumaan tatamilla. Niinpä hotkaisen aamiaisen nopeasti suihini ja häivyn sitten vaivihkaa huoneeseen vaihtamaan kosteaa treenipukua päälleni.

Ennen treenejä pitää myös pakata tavarat, tyhjentää ja siistiä huonen ja viedä matkatavarat aamiaissaliin odottamaan.

Aamutreeneiksi valitsen tutuimman ja turvallisimman vaihtoehdon eli Igarashi-sensein osittain taktisista syistä. Tässä kunnossa en nimittäin selviäisi enää toisia Sakurai-sensein treenejä, mutta Igarashin treeneissä selviämismahdollisuudet ovat paremmat. Ja toiveeni käykin toteen kun sensei aloittaa harjoituksen bokkenin kanssa. Keskitymme ensin pelkkään miekan ulosvetoharjoitteluun hieman iaido-tyyliin ja muutenkin sensei opettaa hyvin rauhallisesti ja puhuu poikkeuksellisen paljon. Tämä sopii minulle tällä ketaa paremmin kuin hyvin ja saan kyllä treeneistä kosolti mietittävää ja kotiin vietävää vaikkei mitkään hikitreenit olleetkaan. Arigatoo gozaimasta sensei!

Juhlaleiri huipentuu näytökseen, jossa esiintyvät paitsi kaikki shihanit niin myös jokaisesta maan edustus kukin vuorollaan. Tässä vaiheessa minä liukenen vaihtamaan keikogin siviileihin ja seuraan näytöksen nurkassa seisten ja kuvaten.

Mielenkiintoinen kokonaisuus vaikkei näin juhlien jälkeisenä aamuna kukaan taida ihan parhaimmillaan ollakaan. Mutta tuo se leirin loppuun kivan lisäsäväyksen kuitenkin.

Näytöksen jälkeen on vielä vähemmän onnistunut barbeque-ruokailu, pikainen vierailu onsenissa, japanilaisessa kylpylässä, jonka lämpimistä ulkoaltaista on suora näköyhteys Mount Fujille. Sitten hurauttelemme bussilla mutkaista maisemareittiä takaisin Hashimotoon. Ehdin nukahtaa matkan aikana varmaan noin viisitoista kertaa ja nähdä jos jonkinlaisia sekavia unia.

Olipahan reissu! Tällaista se matkailun pitää olla. Sopivasti haasteita, vähän tuskaakin, hienoja huippuhetkiä, omituisia elämyksiä, kummallisia maan tapoja, paljon uusia tuttavuuksia, sopiva annos koti-ikävää ja lopuksi hotellille nukkumaan koko vuoden pisimmät yöunet!