Kaikki kirjoittajan Kustaa Ylitalo artikkelit

Kauaksi taakse jäi samuraiden saari

Ilta APA-hotellissa

Ilta hämärtyy yöksi Hashimotossa ja edessä on pitkä matka Hong Kongin ja Amsterdamin kautta kotiin.

Tämä reissu oli totaalisen erilainen kuin edellinen. Vaikka suomalaisia oli kokoontunut Igarashin synttäreille ja sen oheistapahtumiin kolmekymmentä, joista Arjan ja Tonin lisäksi monet muutkin olivat minulle entuudestaan hyvinkin tuttuja, niin silti vietin suurimman osan aikaa yksikseni omissa oloissani. Tämä reissu jätti paljon enemmän aikaa omille ajatuksille ja mahdollisuuden tutkailla omaa suhdettaan aikidoon, omiin opettajiin ja tähän omituiseen maahan syvällisemmin.

Intensiivinen vähintään kuukauden uchideshi-jakso (kotioppilas) jonkun opettajan dojolla on erittäin tehokas tapa oppia lajista paljon lisää lyhyessä ajassa ja ennen kaikkea vahvistaa ja karaista omaa kehoa ja spirittiä. Mutta siinä vaiheessa, kun on keski-ikää lähentelevä (vai jo sen ylittänyt?) perheenisä, joka tekee aikidoa puoliammatikseen, ei  uchideshi-elämä enää ole oikea tapa kehittää omaa aikidoa. Ei ainakaan minun kohdallani.

Suomesta ja Euroopasta löytyy teknistä osaamista ja kokemusta ja erittäin hyviä jopa huipputason aikido-opettajia niin paljon, että oppiakseen aikidoa ei ole mitään pakottavaa syytä lähteä enää kaukoitään kuten joskus vuosikymmeniä sitten.

Silti suosittelen kaikille niille, jotka aikidoa vähänkään vakavammin harjoittelevat, treenimatkaa Japaniin lämpimästi jossain vaiheessa. Vaikka tekninen kehittyminen ja oppi tulisikin omalta dojolta ja oman dojon pääopettajalta sekä leireiltä, niin matka aikidon kotimaahan, sen synnyinsijoille ja Aikikai Aikidon päämajaan Hombu Dojolle syventää suhdetta lajiin ja lisää ymmärrystä siitä, millaista lajia oikeastaan harjoittelemme. Vaikka aikidon tekniikat ja humaanit periaatteet ovat monessa mielessä yleismaailmallisia, on aikido kuitenkin samalla myös osa Japanissa syntynyttä budoa, japanilaista kulttuurihistoriallista traditiota ja käsite- ja uskomusmaailmaa. Jos aikidon irrottaa kokonaan tästä kontekstista, mitä jää jäljelle? En tiedä, mutta ei sitä enää voi ainakaan aikidoksi kutsua.

Suomessa ja muualla Euroopassa on kehittynyt omanlaisiaan tapoja harjoitella aikidoa. Meillä on myös paljon sellaista osaamista ja sellaisia vahvuuksia, jotka japanilaisilta puuttuvat. Esimerkiksi pedagokisessa mielessä monien länsimaalaisten opettajien opetustyyli sopii länsimaalaiseen tapaan oppia ja omaksua asioita paremmin kuin japanilaisten opettajien opetustapa. Länsimaalaiset myös kaipaavat enemmän perusteluja ja analysoivat tekemistään enemmän, mikä voi nopeuttaa teknistä kehittymistä.

Mutta myös Japanissa on paljon asioita, joista meidän kannattaa ottaa opiksi tai ainakin asioita, jotka on hyvä tiedostaa. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin se, että japanilaiset ovat huomattavasti kärsivällisempiä harjoittelemaan perusteet kuntoon, ennen kuin lähtevät harjoittelemaan omaan osaamistasoon nähden turhan vaativia tekniikkavariaatioita.

Toinen asia, josta Stadiuksen Karin kanssa juttelimme Tokorazawa Dojolla Hiroakin treenien jälkeen on se, että  täällä on selkeämpi ero siinä, miten eri ikäisten odotetaan harjoittelevan ja esimerkiksi liikkuvan ukena. Siksi japanilaisilla dojoilla harjoittelijoiden ikärakenne on yleisesti ottaen laajempi kuin meillä.

Ehkä kaikkein isoin huomio itselläni kiinnittyi tällä reissulla siihen, miten vakavasti monet opettajat aikidoon täällä suhtautuvat. Japanissa aikido onkin mielestäni usein kokonaisvaltaisempaa kuin meillä, ei siis pelkän tekniikan vaan myös hengen, spiritin kehittämistä sekä asioiden tekemistä yhteisen edun vuoksi. Tähän sisältyy esimerkiksi dojosta huolehtiminen yhdessä muiden kanssa.

Japanilaisessa aikidossa ei ole pekyse lkästään hauskasta liikuntaharrastuksesta, tekniikoiden oppimisesta tai vyöarvoissa edistymisestä vaan jostain paljon isommasta. Aikido on opettajille elämäntapa, elämänkatsomus, johon suhtaudutaan hyvin syvällisesti ja vakavasti vaikka treeneissä sinänsä olisikin pääosin iloinen ja välitön tunnelma. Aikido on heille lähes uskonnollista vakaumusta edustava henkinen harjoitusmenetelmä, jonka mukana kulkee vuosisatojen kulttuuritraditio, filosofia ja ikivanhat uskomukset ja jonka tehtävänä on kultivoida harjoittelijaa ja tuoda hänet osaksi isompaa kokonaisuutta. Opettajat  kokevat velvollisuudekseen viedä O-sensein, suuren opettajan oppia eteenpäin uusille sukupolville.

En koe olevani millään muotoa uskonnollinen, mutta silti tästä matkasta tuli itselleni enemmän henkinen kuin fyysinen matka, joka syvensi omaa suhdettani aikidoon entisestään, mutta jätti samalla tukun kysymyksiä ilmaan roikkumaan ilman vastauksia. No, onneksi minulla on aikaa ratkoa niitä koko loppuikä.

Suuri kiitos vielä senseille, Machikolle, Irielle, Jennylle ja kaikille muille, jotka osallistuivat juhlien ja siihen liittyvien oheishässäköiden järjestämiseen!

Aina joskus olen haaveillut siitä, että voisin jäädä pidemmäksi aikaa Japaniin treenaamaan ja perehtymään vielä syvällisemmin aikidoon ja budokulttuurin sen syntysijoilla. Mutta tässä elämäntilanteessa kaksi viikkoa alkaa olla aika lailla maksimi olla reissussa poissa kotoa. Sillä minua odottaa kotona maailmankaikkeuden paras syy palata takaisin!

Melina

Kyyneleet kimaltelevat jo silmänurkassa, kun mietin, miten kohta viisivuotias kovaa isi-ikävää potenut tyttö hyppää kaulaani ja puristaa itsensä minua vasten koko hennon vartensa voimalla.

Goodbay ja sayonara!

Nähdään taas!

 

Maassa maan tavalla vaikka v…ttaisikin

Niinhän siinä taas käy kuten aina jossain vaiheessa reissua, kun väsymys alkaa tarpeeksi painaa päälle. Japanilaisten ylimuodollinen käyttäytymisprotokolla ja monissa paikoissa kovin turhalta ja vaikealta tuntuva pakonomainen halu organisoida ihan kaikki asiat suomalaisittain katsottuna turhan vaikeasti on aluksi hyvinkin kiinnostavaa, sitten huvittavaa kunnes jossain vaiheessa se alkaa ärsyttää ja sitten v…ttaa.

Muta asia menee myös toisinpäin. Kyllä mekin herätämme kummastusta, pahennusta ja hyvin usein hämmennystä kun käyttäydymme japanilaisten mielestä vähintäänkin kummallisesti. Japanilaiset lienevät yksi maailman rasistisimpia kansoja, mutta he toteuttavat rasismiaan todella ystävällisesti. Hieman kärjistäen me eurooppalaiset olemme japanilaisille kuin isoja lapsia; hieman yksinkertaisia ja kömpelöitä, mutta emme varsinaisesti pahoja kuitenkaan. Siksi he myös jaksavat kärsivällisesti auttaa meitä kärsivällisesti ja ystävällisesti.

Japanilainen tapakuluttuuri on niin täynnä sääntöjä ja erilaisia muodollisia kommervenkkeja, että siellä on lähes mahdoton olla mokaamatta joka reissulla useita kertoja. Mutta onneksi meidän muukalaisten tekeminä nuo virheet saavat aikaan lähinnä hämmästyneitä ilmeitä, tosin lievää paniikkiakin joskus jos erehtyy kysymään asiakaspalvelutehtävässä olevalta japanilaiselta jotain odottamatonta (kuten esim. Arjan ja Tonin syömäpuikkoepisodi todisti), huvittunutta ja hyväntahtoista naurua ja ystävällistä avunantoa.

Tämä sääntö ei kuitenkaan päde dojolla, eikä varsinkaan meihin kauemmin budoa harjoitelleisiin. Opettajat olettavat meiltä jo aika paljon ja saattavat suuttua, joskus aika kovastikin, jos mokaamme. He myös odottavat, että me opetamme omille mukana kulkeville nuoremmille harjoittelijoille, miten dojolla tulee käyttäytyä. Jos esimerkiksi viime reissulla joku meidän dojon kymmenen treenaajan joukosta olisi mokannut pahemmin, niin sensein näkökulmasta vastuu olisi ollut minulla vaikkei minulla olisi osaa eikä arpaa koko tapahtumaan.

Samalla tavalla homma meni myös, kun Igarashi-sensei järjesti synttärijuhlavierailleen spesiaalitreenin Hombulle viime viikolla. Jos joku meistä olisi mokannut, siis lähes kaikkihan me varmaan jollain tavalla mokailimme, mutta mokaillut pahemmin, niin hän olisi siitä viime kädessä vastannut waka-senseille. Eli aikamoisen riskin sensei otti, kun uskalsi viedä tällaisen lähes kymmenestä eri kansallisuudesta koostuvan sekailaisen seurakunnan Hombulle trenaamaan! Kiitos senseille luottamuksesta! Helmisen Jukalta kuulinkin jälkeenpäin, että waka-sensei oli ollut hyvin tyytyväinen tapahtumaan, joten mitään isompia kardinaalimunauksia emme onnistuneet ilmeisesti tekemään!

Hombulla säänntö lienevät yhdet tiukimmista ja myös treenejä seuraaville on omat tarkat sääntönsä. Erityisen tiukkoja näiden sääntöjen noudattamisesta ollaan silloin kun doshu tai waka-sensei opettavat. Hombun säännöt löytyvät onneki englanninkielisinä Hombun nettisivuilta ja niihin kannattaa perehtyä hyvin, ennen kuin lähtee sinne treenaamaan.

Yksi tärkeimpiä neuvoja niille, jotka suuntaavat varsinkin ensimmäistä kertaa Japaniin treenaamaan on se, että pitäkää tuntosarvet ylhäällä ja seuratkaa tarkasti, miten dojon paikalliset treenaajat toimivat. Mutta samalla on hyvä muistaa, että japanilainen yhteiskunta, myös aikidodojo, on hyvin hierarkkinen järjestelmä. Joten se, mikä on sallittua yhdelle, ei välttämättä ole sallittua toiselle.

Mutta esim. minne kumarretaan ja milloin, minne päin aikitaisoliikkeitä tehdään suhteessa opettajaan, mihin ylimääräiset tavarat laitetaan, miten kakarigeiko- ja ukemiharjoittelu toteutetaan, miten siivous hoidetaan jne selviää parhaiten kun liikkuu muutaman sekunnin kymmenyksen muiden dojon harjoittelijoiden perässä heitä matkien. Niin ja tietenkin kannattaa kysellä jo etukäteen kokeneemmilta Japanintreenimatkalaisilta vinkkejä ja ohjeita.

Harjoittelija, joka ilmestyy dojolle ilmoittamatta etukäteen ja toimii ihan eri tavalla kuin dojolla on tapana, ei herätä luottamusta eikä arvostusta japanilaisissa, enkä tiedä herättääkö se sitä, missään maassa. ”Dojossa dojon tavalla” onkin yksi aikidokan kultainen sääntö, minne päin maailmaa hän sitten lähteekin treenaamaan. Sitä paitsi, dojokohtaisen etiketin seuraaminen käy erinomaisesta zanshin- eli valppausharjoituksesta.

Tässä vielä tiivistettynä ja pelkistettynä Igarashi Dojon etiketti muutamalla kuvalla höystettynä.

Etsi dojo hyvissä ajoin etukäteen, jotta olet paikalla ajoissa. Tästä olen itse livennyt monta kertaa erinäisten eksymisten seurauksena, mutta vain tuttujen opettajien treeneistä. Usein ei kuitenkaan ole suotavaa mennä liian ajoissa häiritsemään dojon rauhaa.
Opaskyltti Igarashi Dojolle .Etsi dojo hyvissä ajoin etukäteen, jotta olet paikalla ajoissa. Tästä olen itse livennyt monta kertaa erinäisten eksymisten seurauksena, mutta vain tuttujen opettajien treeneistä. Usein ei kuitenkaan ole suotavaa mennä liian ajoissa häiritsemään dojon rauhaa.
Seitokain ja Aalto Aikikain väki jonottamassa treeneihin. Jätä ulkokengät niille tarkoitettuun paikkaan oven viereen! Sisäsandaaleita ei dojoilla yleensä käytetä.
Seitokain ja Aalto Aikikain väki jonottamassa treeneihin. Jätä ulkokengät niille tarkoitettuun paikkaan oven viereen! Sisäsandaaleita ei dojoilla yleensä käytetä. Ovella tervehdi paikalla olijoita ”ohaio gozaimasta, konnichi wa tai komban wa!” vuorokaudenajan mukaan.
Siirtyessäsi tatamllle kumalla shomeniin ja tervehdi paikalla olijoita sanomalla "onegai shimasu!", johon muut vastaavat samoilla sanoilla. Sitten treenipuku päälle pukkarissa, jonne myös tavarat jätetään pieniin koreihin. Tuo mukanasi mahdollisimman vähän tavaraa ja jos asut lähistöllä, vaihda treenipuku jo majapaikassa. Normaalien alkukumarrusten jälkeen on vuorossa aikitaiso ja sitten treenataan!
Siirtyessäsi tatamillle kumalla shomeniin ja tervehdi paikalla olijoita sanomalla ”onegai shimasu!”, johon muut vastaavat samoilla sanoilla. Sitten treenipuku päälle pukkarissa, jonne myös tavarat jätetään pieniin koreihin. Tuo mukanasi mahdollisimman vähän tavaraa ja jos asut lähistöllä, vaihda treenipuku jo majapaikassa. Normaalien alkukumarrusten jälkeen on vuorossa aikitaiso ja sitten treenataan!
Tee parhaasi mukaan opettajan näyttöjen ja ohjeiden mukaan! Igarashi Dojolla vaihdetaan yleensä paria joka tekniikassa, päinvastoin kuin Hombulla. Yleensä yempivöinen aloittaa tekniikan tekemsien ensin.
Tee parhaasi mukaan opettajan näyttöjen ja ohjeiden mukaan! Igarashi Dojolla vaihdetaan yleensä paria joka tekniikassa, päinvastoin kuin Hombulla. Yleensä yempivöinen aloittaa tekniikan tekemisen ensin.
Treenien jälkeen tatami harjataan ja yksi imuroi roskat keskeltä
Treenien jälkeen tatami harjataan ja yksi imuroi roskat keskeltä
Ja sitten tatami ja tatamin reunat pyyhitään kosteilla räteillä, paitsi aamutreenien jälkeen.
Ja sitten tatami ja tatamin reunat pyyhitään kosteilla räteillä, paitsi aamutreenien jälkeen.
Ja lopuksi asetellaan kaikki valmiiksi pientä teehetkeä varten! Kun poistut dojolta, muista tehdä kumarrukset ja kittää "arigatoo gozaimasta!"!
Ja lopuksi asetellaan kaikki valmiiksi pientä teehetkeä varten! Suihkussa voi käydä, jos opettaja antaa luvan. Jos dojolla on paljon porukkaa, niin on suositeltavaa käydä suihkussa vasta majapaikassa. Useimmat japanlaiset eivät käy dojoila suihkussa.
Kun poistut dojolta, muista tehdä kumarrukset ja kittää ”arigatoo gozaimasta!”!

 

 

The Last Camp

Hashimotosta oli järjestetty yhteiskuljetus kolmella eri bussilla Igarashi Dojon perinteiselle ja samalla viimeiselle  Yamanaka -järven leirille. Leirillä juhlistettiin sekä Arai-sensein 80- että Igarashi-sensein 70-vuotissynttäreitä.

Japanilaiseen tyyliin kaikki oli tietenkin ennalta hyvin tarkkaan suunniteltua ja määrättyä. Tuntuu siltä, että japanilainen ihminen on sitä onnellisempi, mitä vähemmän elämässä on jätetty mahdollisuuksia sattumalle ja mahdollisuuksille soveltaa.

Itse olisin kaivannut leirille hieman väljempää aikataulua, joka olisi mahdollistanut esimerkiksi omatoimisen tutustumisen lähiseudun maisemiltaan kauniiseen luontoon. Mutta ei! Sellaiseen ylellisyyteen ei ollut aikaa vaan kaikki oli tarkkaan aikataulutettu alusta loppuun.

Oikeastaan ainoa hetki, jolloin aikataulusta livettiin oikein selvästi oli iltajuhlien jatkot. Varsinaiset juhlat alkoivat ja päättyivät tietenkin kuten oli etukäteen ilmoitettu. Juhlaväki ajettiin aikataulun mukaisesti ulos juhlasalista vajaaksi puoleksi tunniksi odottamaan, juhlien jatkoja, joita vietettiin samassa paikassa kuin itse pääjuhlaakin.

Mutta jatkot, joita jo etukäteen mainostettiin sanomalla, että siellä ei tarjoilla olutta vaan pelkkiä kirkkaita, ei sitten enää loppunutkaan aikataulun mukaan. Igarashi-sensei lähti nukkumaan jo hyvissä ajoin. Arai-sensei ja taisi siinä olla joku toinenkin isommista senseistä, jatkoi juhlintaa hillitysti, mutta huomattavasti pidempään. Isojen herrojen poistuttua salista yritti Igarashin ykkösmies Suwa-sensei epätoivoisesti saada juhlia loppumaan ja ajaa ihmisiä ulos salista. Mutta sekä juhlaväki että Suwa-sensei itse olivat siinä vaiheessa jo sen verran hyvässä tuiskeessa että juhlien päättäminen ajallaan ei onnistunut ja lopulta Suwa-sensei heilautti turhautuneena kättään ja hoiperteli puhisten nukkumaan.

Ai niin, treeneistähän minun piti lähinnä kertoa! Mitenkäs tämä nyt tälle juhlaosastolle lipsahti!

Treeneistä ja leiristä kokonaisuutena ei itselleni jäänyt ihan paras mahdollinen fiilis. Ensinnäkin paikka oli ehkä pienoinen pettymys. Siis ympäristö, johon ei ollut aikaa tutustua oikeastaan ollenkaan, oli kyllä hieno. Yamanaka–Lake sijaitsee ihan Mount Fujin jalkojen juuressa ja yläkerran tatamilta olikin komeat maisemat Fujin suuntaan, silloin kun se pilvien välistä suostui muutaman kerran pilkahtamaan.

Mutta itse rakennus oli parhaat päivänsä nähnyt homeinen koulurakennus, jonka pinttyneet kokolattiamatot, kostean viileä sisäilma, romua täynnä oleva takapiha ja ankea kouluruokala yhdistettynä sateiseen harmaaseen säähän eivät väsyneen matkaajaa mieltä mitenkään erityisesti piristäneet.

Suurin syy omaan hieman alakuloiseen mielialaan oli kuitenkin yhä paheneva polviongelma, joka teki niin treenaamisen, tatamitasossa juhlissa istumisen, nukkumisen kuin kävelemisenkin varsin kivuliaaksi ja hankalaksi. Hombun opettaja Sakurai shihanin tehdessä minulle tekniikkaa erittäin tiukalla ja vahvalla tyylillä jouduin tekemään ukemia tavalla, jonne hajonnut polveni ei taivu. Siinä tekniikan tiimellyksessä minusta tuntui, että polvesta repeilee loputkin nivelsiteen rippeet, mitä jäljellä ehkä vielä oli. Huomatkaa, että opettajan syy tämä ei millään muotoa ollut. Hän ei voinut tietää vaivoistani ja normaali kunnossa olisin kyennyt ihan mainiosti toimimaan ukena ko. tekniikassa.

Olin tuolloin aivan hilkulla lopettaa treenaamisen ja keskeyttää leirin omalta osaltani. Mutta, hitto soikoon, jos tänne asti on matkustettu, niin ei anna luonto periksi tehdä järkevää ratkaisua vaan väkisin runnon kaikki treenit läpi. Sunnuntaina jätän lopulta kuitenkin näytöksen omalta osaltani väliin, koska jalka on yksi liikkumaton jäykkä pölkky, jolla pystyy hädin tuskin enää seisomaan.

Pahoitteluni tästä vuodatuksesta, mutta tämä oli yksi oman aikidourani vaikeimpia leirejä ja varmasti ainakin kivuliain. Mutta silti olen onnellinen, että sain olla mukana Igarashi Dojon viimeisellä leirillä, The Last Camp of Yamanake-Lake.

Jos unohtaa kivut, väsymyksen, hivenen ankean kelin ja homeisen koulurakennuksen, niin itse treenien sisältö oli todella hieno. Kävin neljän eri opettajan treeneissä, joista kaksi oli minulle entuudestaan tuttuja eli  Toshiyuki Arai shihan 8. dan sekä tietenkin oma opettajani Igarashi-sensei ja kaksi ihan vierasta eli Sakurai shihan ja Takimoto shihan. Näiden lisäksi leirillä opettivat Shirakawa shihan, Suwa shihan, Urban shihan sekä ainoana naispuolisena opettajana Kinoshita shihan.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Hombun opettaja Sakurai shihan, eikä suinkaan sen takia, että hänen tekniikkansa aikana polveni vääntyi entisestään vaan sen takia, että hänellä oli hyvin mielenkiintoinen samaan aikaan hyvin joustava ja vahva tekniikka ja kehon käyttö. Veikkaanpa että hän on toiminut opettajana Ito-senseile, jonka tapasimme Hombulla viime reissullamme, koska molempien liikekieli oli hyvin samanlaista, sanoisinko että kissamaisen sulavaa. Hänellä oli myös selkeä ulosanti ja logikkaa opetuksessaan, jota oli helppo seurata.

Mutta samaa ei voi kyllä sanoa leirin kokeneimmasta ja korkea-arvoisimmasta opettajasta Arai-senseistä, jonka aivoituksia on usein aika vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampaa häntä on miellyttää ukena. Yleensä aina saa moitteet ja epäselvät ohjeet, siitä minne ja miksi pitäisi liikkua. Hänen tekniikkansa on myös hyvin arvaamatonta. Se vaihtelee ultrapehmeän no-tachi tekniikan ja kivikovan runnomisen välillä täysin ennalta-arvaamatta, mikä tekee ukena olosta pääosin pelottavaa.

Mutta silti Arai-senseissä on jotain, joka kiehtoo minua kovasti. Ehkä se on Kurosawan samurai-elokuvista tuttu Toshiro Mifunemainen olemus. Ehkä se on juuri tuo tietynlainen arvaamattomuus. Tai ehkä se on vain hänen parhaimmillaan täydellisyyttä hipova ajoituksensa ja vahva keskutan käyttönsä. En tiedä, mutta joka tapauksessa siinä vaiheessa kun tämä suoraryhtinen japanilaiseksi pitkä 80-vuotias herra kävelee rivin eteen, niin minulla tulee tunne, että yksin tämän takia tänne kannatti tulla.

Arai ottaa kaksi isoa mustavalkoista valokuvaa esiin ja kertoo meille niiden avulla lyhystei omasta aikidon alkuajastaan Hombulla lähes kuusikymmentä vuotta sitten. Hän myös kertoo, että aikido on ”most important thing in his life”.  No, eipä tuohon ole paljoa lisättävää!

Sensei pyytää yhtäkkiä Iranilaisen karvaisen jykeväkokoisen oppilaansa eteen ja paiskaa hänet pari kertaa tatamiin niin että koko sali kaikuu. Heti perään sensei toteaa, että vaikka uke on nuori ja vahva ja hän on itse näin vanha, niin silti hän pystyy tekemään näin.

Ja sitten hän alkaa hyppiä paikallaan ja vetämään alkujumppaa. Aivan sumea treenien aloitus! Tuollaista sisääntuloa tatamille en muistakaan ihan heti nähneeni. Hetkeksi unohtuva minulta jopa polvivaivat.

Arai-sensein treenit ovat hieno päätös lauantain treeneille.

Ja sitten on vielä edessä todella tuskalliset iltajuhlat tatamitasossa. Ruoka on kyllä oikein hyvää ja sitä on riittävästi. Tosin yksi ohikulkija törmää pöytäämme ja kaataa vielä pienessä pöytägrillissä kuumenevassa olevan liha-annoksen pöydälle, mutta kuin ihmeen kaupalla, pisaraakaan ei kaadu minun syliini eikä grillin polttimena toimiva kynttilä onnistu polttamaan ketään.

Puheita, ruokaa, olutta, lahjojen jakamista, jutustelua ja tuskaisia ilmeitä ja omituisia asentoja. Niin kuluvat ensimmäiset juhlat, jotka myös päättyvät sovittuun aikaan.

Jatkoilla on sitten jo onneksi vähän enemmän tilaa ja muutenkin rennompi meininki. Itse vietän jatkoista kuitenkin suuren osan aulassa seisten vaikka sekin tekee tällä hetkellä kipeää, mutta ei niin pahasti kuin seizassa tai risti-istunnassa oleminen. Meillä on mielestäni aulassa ihan hauska ilta muutaman puolalaisen sekä Kaitsun ja Anun kanssa. Taitaa siinä aina välillä muunkin maalaisia juhlijoita käydä pyörähtelemässä ja Suwa-sensei pyörittelemässä päätään kun ei saa juhlia loppumaan.

Kömmin joskus kahden aikaan yöllä huoneeseeni, jonka jaan kahdeksan muun suomalaismiehen kanssa. Lakana futonin päällä tuntuu kostealt aja kylmältä. Jalkoja särkee vietävästi ja lisäksi varpaissa on inhottavia halkeamia, joita polttelee. Nukun luokattoman huonosti ja vähän. Lopulisesti herään vähän ennen kuutta outoon huutamiseen. Majoitumme aivan isoimman treenitatamin vieressä ja sieltä kuuluu kovaäänisessä kuorossa funakogiundon kiahuutoja ”ei-hoo, ei-saa, ei-ei” -ja jotain oudompia shintolaisia hymnejä. Ai niin tänäänhän piti olla aamulenkki klo 5.45 alkaen järven ympäri. Kovan sateen takia lenkki oli vaihdettu shintolaiseen aamujumppaan.

Valitettavasti minulta se jäi kyllä väliin. Olo on niin kurja kuin olla ja voi. Eikä se minun kohdallani johdu juurikaan sen enempää sakesta kuin oluestakaan vaan ihan muista tekijöistä. No, uskokoon ken tahtoo!

Arja taisi olla yksi niistä harvoista suomalaisista, jollei peräti ainoa, joka kykeni mukaan aamujumppaan.

Sitten on aamupala jälleen tatamiruokasalissa, joka minun kohdallani jää hyvin lyhyeksi. Jalkani eivät tahdo millään taipua sen vertaa koukkuun että pystyisin istumaan tatamilla. Niinpä hotkaisen aamiaisen nopeasti suihini ja häivyn sitten vaivihkaa huoneeseen vaihtamaan kosteaa treenipukua päälleni.

Ennen treenejä pitää myös pakata tavarat, tyhjentää ja siistiä huonen ja viedä matkatavarat aamiaissaliin odottamaan.

Aamutreeneiksi valitsen tutuimman ja turvallisimman vaihtoehdon eli Igarashi-sensein osittain taktisista syistä. Tässä kunnossa en nimittäin selviäisi enää toisia Sakurai-sensein treenejä, mutta Igarashin treeneissä selviämismahdollisuudet ovat paremmat. Ja toiveeni käykin toteen kun sensei aloittaa harjoituksen bokkenin kanssa. Keskitymme ensin pelkkään miekan ulosvetoharjoitteluun hieman iaido-tyyliin ja muutenkin sensei opettaa hyvin rauhallisesti ja puhuu poikkeuksellisen paljon. Tämä sopii minulle tällä ketaa paremmin kuin hyvin ja saan kyllä treeneistä kosolti mietittävää ja kotiin vietävää vaikkei mitkään hikitreenit olleetkaan. Arigatoo gozaimasta sensei!

Juhlaleiri huipentuu näytökseen, jossa esiintyvät paitsi kaikki shihanit niin myös jokaisesta maan edustus kukin vuorollaan. Tässä vaiheessa minä liukenen vaihtamaan keikogin siviileihin ja seuraan näytöksen nurkassa seisten ja kuvaten.

Mielenkiintoinen kokonaisuus vaikkei näin juhlien jälkeisenä aamuna kukaan taida ihan parhaimmillaan ollakaan. Mutta tuo se leirin loppuun kivan lisäsäväyksen kuitenkin.

Näytöksen jälkeen on vielä vähemmän onnistunut barbeque-ruokailu, pikainen vierailu onsenissa, japanilaisessa kylpylässä, jonka lämpimistä ulkoaltaista on suora näköyhteys Mount Fujille. Sitten hurauttelemme bussilla mutkaista maisemareittiä takaisin Hashimotoon. Ehdin nukahtaa matkan aikana varmaan noin viisitoista kertaa ja nähdä jos jonkinlaisia sekavia unia.

Olipahan reissu! Tällaista se matkailun pitää olla. Sopivasti haasteita, vähän tuskaakin, hienoja huippuhetkiä, omituisia elämyksiä, kummallisia maan tapoja, paljon uusia tuttavuuksia, sopiva annos koti-ikävää ja lopuksi hotellille nukkumaan koko vuoden pisimmät yöunet!

WP_20160604_09_45_55_Pro
Matkalla maaseudulla

 

WP_20160604_11_18_46_Pro
Yhdeksän hengen huoneemme leirillä
WP_20160604_19_10_58_Pro
Anu näyttää mallia, kuinka suomalainen syö sivistyneesti
Meijin yliopiston opiskelijat huolehtivat, että juhlavieraiden käyttämät sisäsandaalit pysyvät siisteissä riveissä
Meijin yliopiston opiskelijat huolehtivat, että juhlavieraiden käyttämät sisäsandaalit pysyvät siisteissä riveissä
Kaitsu, Kristian ja sakepullo juhlien jatkoilla
Kaitsu, Kristian ja sakepullo juhlien jatkoilla
Suomalaisten ryhmä esiintyy leirin päättävässä näytöksessä
Suomalaisten ryhmä esiintyy leirin päättävässä näytöksessä
Jenny taitaa olla helpottunut, kun leiri on ohi. Jenny suoritti kaiken organisoinnin keskellä 4. danin leirillä. Aikamoinen suoritus!
Jenny taitaa olla helpottunut, kun leiri on ohi. Jenny suoritti kaiken organisoinnin keskellä 4. danin leirillä. Aikamoinen suoritus!
Yamanake-Lake ja Mount Fuji
Yamanake-Lake ja Mount Fuji
Muutkin halusivat kuvata sitä!
Muutkin halusivat kuvata sitä!
Paluumatkan vehreitä maisemia
Paluumatkan vehreitä maisemia

 

 

Shinjuku – Syntinen kaupunki

Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Hashimoto-joessa viime blogipäivityksen jälkeen! Tässä välissä on jo vietetty Igarashi- ja Arai -sensein juhlaleiri Japanin maaseudulla Yamanake-järven rannalla. Mutta palataanpa sitä ennen muutama päivä taaksepäin öiseen Shinjukuun…

Jostain syystä Shinjukun yö korelaiskorttelissa tuo minulle mieleen Frank Millerin Sin City -sarjakuvan ja elokuvan. Ehkä siksi, että Shinjukun yö tuntuu niin epätodelliselta ja hivenen pelottavaltakin näin maalaispojan näkövinkkelistä katsottuna.

Mori shihanin treenit Hombulla on takana ja palaan illalla väsyneenä yhdelle Shinjukun korealaiskorttelin kapeista sivukujista, jossa pieni hotellini sijaitsee.

Vaikka väsymys painaa kroppaa ja pienen huoneeni sänky kutsuu houkuttelevasti syliinsä käpertymään, koen moraaliseksi velvollisuudekseni lähteä katsastamaan Shinjukun ilta- ja yölelämää. Koska olisihan se noloa, jos minulla ei olisi tältä keikalta kenellekään mitään muuta kerrottavaa, kuin että sänky oli hyvä ja hotelli mukavan hiljainen ja rauhallinen. Niinpä astun ulos mukavasta siististä hotellihuoneestani ja suuntaan kulkuni Shinjukun keskustaa kohti.

Saavun lukemattomien neonvalokylttien valaisemalle viihdekorttelialueelle, jossa riittää  vilskettä kohtuullisesti myös näin arki-iltana. Heti alueelle saavuttuani yksi viehättävä japanilaisnainen huikkaa minua pysähtymään, mutta kieltäydyn kohteliaasti. Pysähdyn kuitenkin kohta ottamaan kuvaa yhdestä isosta Darth Vader -hahmon näköisestä valotaulusta ja huomaan, että nainen on lähtenyt perääni. Hän kysyy sujuvalla englannilla, että haluanko, että hän ottaa minusta kuvan kamerallani eli siis puhelimellani. Mietin hetken ja päätän antaa puhelimeni hänelle. Puhelimen suojakuoressa on myös luottokorttini ja liuta muita tärkeitä kortteja, joten pidän varani, ja päästän naisen itsestäni vain sellaisen matkan päähän, mistä arvelen saavani hänet vain muutamalla juoksuaskeleella kiinni, jos hän päättää häipyä puhelimeni kanssa jonnekin.

Saan kuitenkin puhelimeni takaisin ja kaikki hyvin ainakin tähän asti. Nainen kysyy mistä tulen ja kertoo, että hänellä on ”very nice nighclub” kadun kulmassa ja pyytää minua käymään siellä. Sanon, että ehkä myöhemmin, koska nyt haluan hieman katsella ympärilleni ja kierrellä öistä Shinjukua. Nainen varoittaa minua, että tällä on monia ”very bad places and clubs”, joihin ei kannata mennä, koska niissä on vaarana tulla ryöstetyksi. ”But yourp place is safety?” kysyn hieman ironisesti hymyillen. Ai niin, unohdin, että ironia ei yleensä oikein toimi täällä päin maailmaa!! Nainen vakuuttelee, että hänen paikkansa on turvallinen ja pyytää minua taas katsomaan clubiaan, jonka jälkeen voin sitten taas jatkaa minne haluan. Hän myös osoittaa vastapäätä olevaa poliisiasemaa, jonka edustalla seisoskelee kymmenkunta poliisia ja sanoo, että tämänkin takia hänen clubinsa on turvallinen.

No, pakkohan se on joku hämärä luola katsastaa kun tänne asti on kerran tultu! Nainen johdattaa minut kadun kulmassa olevasta ovesta sisään ja kapeita kivisiä portaita alas hämärään kellariin. Kehoni virittäytyy jo tässä vaiheessa pakene tai kuole -asetuksille, jotta olen valmis reagoimaan nopeasti jos tilanne näyttää menevään uhkaavaan suuntaan. Saavumme alas pieneen hämyiseen baariin, jossa minun ja naisen lisäksi seisoskelee vain viisi tai kuusi isokokoista selvästi kalustoon kuuluvaa mustaa miestä sekä yhdessä nurkkapöydässä kaksi ujosti hymyilevää mustaa naista. Ei näytä hyvältä! Missä ovat kaikki muut asiakkaat? Missä ovat kaikki paikalliset ihmiset? Hetken harkitsen ovella pikaista kääntymistä, mutta sitten huomaan lihavan mustan baarimikon hymyilevän leveästi valkoisilla hampaillaan minulle ja kysyvän ystävällisesti otanko oluen. Muut mustat miehet jatkavat keskeyttämääni tikanheittokisaa ja tunnelma tuntuu yhtäkkiä yllättävän rennolta, joten päätän jäädä hetkeksi. Nainen ohjaa minut baaritiskille istumaan ja iloinen baarimikko tuo minulle oluen, jonka hintakin on varsin kohtuullinen.

Nainen sanoo, että hän lähtee käymään ulkona, mutta palaa pian. Jään istumaan hämärään Shinjukun kellarikapakkaan kuuden mustan miehen ja kahden mustan naisen, joiden ammattia ei ole vaikea arvata, kanssa. Aika epätodellinen fiilis!

Juttelen mukavan oloisen koko ajan iloisesti hymyilevän baarimikon kanssa ja paljastuu, että hän on asunut Moskovassa aiemmin ja kulkenut usemman kerran junalla Moskovasta Helsinkiin, josta hän on lentänyt Tokioon, koska pitää Finnairia paljon parempana ja luotettavampana lentoyhtiönä kuin Aeroflottia.

Kohta minut sisään heittänyt japanilaisnainen saapuu takaisin sisälle uusi mato koukussa. Arabitaustaiselta vaikuttava viiksimies ohjataan istumaan minun viereeni ja myös hänelle tuodaan olut eteen. Näin se homma siis toimii täällä!

Sisäänheittäjänainen sanoo, että olemme liian aikaisessa, koska suurin osa asiakkaista tulee vasta myöhemmin, koska heidän työpäivänsä on vasta loppunut. Hitto soikoon,  kellohan on jo yli puolenyön! Nainen kuitenkin sanoo, että usein täällä jatkuu bileet aamuyhdeksään asti. No, itse en kyllä ajatellut ihan niin myöhään olla. Vaikka olisihan sekin elämys, mennä suoraan baarista Hombulle waka-sensein treeneihin! En varmaan olisi edes ainoa laatuaan!

Juttelen sitten hetken viereeni istuneen arabimiehen kanssa. Hän on Kuwaitista ja lomamatkalla Japanissa. Kun hän kuulee, että minä olen Suomesta, hän innostuu valtavasti. Hän kertoo, että on asunut joskus kuukauden Suomessa, jossain hyvin pienessä kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt millään saa päähänsä. Lopulta hän etsii puhelimestaan Suomen kartan ja löytää sieltä etsimänsä. Iisalmi! Hän on asunut Pohjois-Savossa Iisalmessa, josta hänellä oli tyttöystävä jonkun aikaa. No kaikkea sitä kuuleekin!

Olen saapunut katsastamaan Yakuzan, Japanin mafian, hallitsemaa Shinjukun syntistä yöleämää ja päätynyt afrikkalaisperäisten tummien miesten kellarikapakkaan juomaan olutta Iisalmessa asuneen kuwaitilaismiehen kanssa! Kaikkialle se elämä aikidon harjoittajaa kuljettaakin!

Eiköhän tämä ole nyt nähty minun osaltani. Kiitän paikalla olijoita oluesta ja ystävällisestä vastaanotosta ja toivotan hyvät yöt!

Teen vielä pienen kävelyretken ennen hotellille paluuta ja huomaan hämmästyksekseni uuden piirteen Shinjukun yöelämässä. Katukuvaan ovat ilmestyneet mustat afrikkalaista alkuperää olevat sisäänheittäjät, jotka tulevat ihan iholle kiinni jakamaan mainoslappuja ja kertomaan, että heillä on tosi kauniita strippareita ja hyvää olutta ja sakea. No, ihan varmasti onkin, en epäile yhtään! Mutta ne eivät ole minua varten. Haluan säilyttää sekä rahani että terveyteni ja edes rippeet siitä luterilaisesta kunnollisuudesta, jota minulla on jäljellä. 😀

Shinjukun syntinen yö päättyy minun osaltani varsin varhain ja ehkä lukijoiden mielestä hieman tylsästikin! Mutta parempi näin. Olen nimittäin kuullut monenlaisia tarinoita vähemmän tylsistä, mutta myös vähemmän onnellisista lopuista täällä. Oyasumi nasai- hyää yötä Shinjuku!

Shinjukun yö 2 Shinjukun yö

Viiden opettajan opissa

Aika monta treeniä on jo ehtinyt kulua, ennen kuin ehdin tai jaksan kirjoitella niistä. Onneksi Toni jo ehtikin kirjoitella hieman Meijin yliopistotreeneistä, jotka ovat aina yhtä absurdit ja yllättävät.

Päällimmäisenä tähän mennessä treeneistä on jäänyt mieleen se, että ahtaassakin tilassa pystyy ja välillä myös kannattaa harjoitella. Meijin treenit ja Mori -shihanin vetämät Hombun treenit ovat olleet ainoastaan ainoat tähän asti, joissa on ollut kohtuulisen hyvin tilaa.

Kaikissa treeneissä on ollut erittäin hyvä tunnelma ja harjoitusparien taso on vaihdellut laidasta laitaan kuten pitääkin.

Muutamissa Igarashi-sensein treeneissä on ollut melko tiukka sävy. Erityisesti Meijin treeneissä hän oli erittäin vaativalla tuulella ja niissä treeneissä tuli selväksi, että vaikka treeneissä saa olla iloinen ilmapiiri niin mitään leikkiä tämä ei ole vaan treenaamme budoa, jossa erityisesti oikeanlainen asenne ja keskittyminen ovat avain kehittymiseen. Tähän on liittynyt sensein opetuksissa vahvasti oman asennon ja keskustan säilyttäminen hyvänä ja vahvana alusta loppuun.

Olen kirjannut kaikki sensein opetukset aika tarkasti ylös ja tulen ammentamaan niistä varmasti paljon omaan harjoitteluuni ja opetuksiini Suomessa seuraavien kuukausien ajan.

Erityisen mieliinpainuva kokemus oli tietenkin eiliset waka-sensein treenit Hombulla. Igarashi oli vuokrannut Hombun päätatamin hänen synnttärijuhlavieraitaan varten eli saimme spesiaaliprivaattitreenin waka-senseiltä. Etukäteen meille tehtiin hyvin selväksi, että Hombulla on hyvin tiukka dojoetiketti, jota kaikkien tulee ehdottomasti noudattaa. Meille kerrottiin mm. että kaikilla tulee olla pieni hikipyyhe mukana, koska hien pyyhkiminen otsalta hihalla on kiellettyä. Mutta myöskään hikipyyhettä ei saa käyttää muulloin kuin waka-sensein antaessa siihen kehotuksen. No, sitä kehotusta ei tällä kertaa tullut, joten pyyhe jäi käyttämättä. 😀

Valitettavasti minulla ei ole yhtään valokuvaa Hombun treeneistä, koska kuvaaminen oli sallittu vain yhdelle meistä, Igarashi-sensein hovikuvaajalle. Otimme lopuksi ryhmäkuvan sekä pienemmät ryhmäkuvat maittain. Isoon ryhmäkuvaan järjestäytymisen harjoittelimme tietenkin etukäteen ennen waka-sensein saapumista tatamille, jotta kuvaan järjestäytyminen ei veisi hänen kallisarvoista aikaansa. Ilmeisesti onnistuimme hyvin, koska waka-sensei ihmetteli, miten me niin nopeasti saimme järjestäydyttyä!

Itse treenit olivat taattua waka-sensein laatua. Selkeä vahvaa perustekniikka, jossa yksityiskohdat on mietitty huolella ja varmaan on ainakin se, että nagen asento pysyy koko ajan täydellisenä ja horjutukset viedään todella alas! Waka-sensei kiersi ahkerasti tekemässä tekniikkaa kaikille ja oli hyvin miellyttävä ja ystävällinen. Samaan aikaan kuitenkin kaikkialta huokui ja kävi selväksi, että hän on Ueshiban perinnön jatkaja ja erityisasemassa suhteessa meihin kaikkiin muihin. Waka-sensei hoitaa mielestäni aikidon kruununperillisyyttään tyylikkäällä ja hienolla tavalla ja luo treeneihin arvokkaan mutta iloisen ilmapiirin.

Niin, waka- ja Igarashi-sensein lisäksi olen tällä reissulla käynyt Hombulla Mori Shihanin, Hashimotossa australialaisen Freddy-sensein ja eilen Tokorazawassa Hiroaki-sensein treeneissä. Ahdasta on ollut ja huonossa kunnossa oleva polveni rajoittaa ja vaikeuttaa omaa tekemistäni aika paljon, mutta olen silti nauttinut jokaisista treeneistä suuresti.

Tokorazawa Dojolta muuten myöhästyin eilen oikein huolella vaikka lähdi yli kaksi tuntia ennen treenejä liikkeelle majapaikastani Odakyu Nagayamasta. En tietenkään millään löytänyt Shinjukussa Seibu Shinjuku -linjan asemaa, joka sijaitsee aika erillään muusta asemasta. Lisäksi hyppäsin ensin hitaimpaan paikallisjunaan, joka pysöhtyy joka maitolaiturilla. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että luovutan ja jätän treenit väliin kun näytti siltä, että hyvä jos ehdin paikalle ennen treenien loppua. Mutta onneksi en luovuttanut. Tokorazawa Dojo on yksi viihtyisimmistä dojoista ja treeneissä oli jälleen erittäin mukava joskin ruuhkainen tunnelma. Sensei vaikutti myös ilahtuneelta että lin liittynyt Seitokain ja Aalto Aikikain porukassa mukaan treeneihin.

Hiroaki-sensei ja allekirjoittanut
Hiroaki-sensei ja allekirjoittanut

 

Treenien jälkeinen teehetki oli muutettu ulkomaisten vieraiden kunniaksi oluthetkeksi!
Treenien jälkeinen teehetki oli muutettu ulkomaisten vieraiden kunniaksi oluthetkeksi!
Kippis!
Kippis!
Igarashi ja Jenny
Igarashi ja Jenny
Peilailua hotellihuoneessa ennen treeneihin lähtöä
Peilailua hotellihuoneessa ennen treeneihin lähtöä
Meijin oppilaat rivissä
Meijin aikidojoukkueen oppilaat rivissä treenien jälkeen. Heidän tehtävänä oli kumartaa ja kiittää aina jokaista tatamilta poistuvaa vierailijaa. Näin se japanilainen kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat opetellaan.
Toni Meijissä
Toni odottelee innolla Meijin yliopistotreenien ja oman reissunsa ensimmäisten aikidotreenien alkamista

Lisää luontokuvia

Viime kerralla oli isoja ongelmia saada kuvia liitettyä tänne. Mutta nyt alkaa sujua tämäkin, joten tässä lisää silmänruokaa kaikille luontoihmisille. Juuri luontoelämyksiähän tänne Suur-Tokion alueelle kannattaakin tulla etsimään!  😀

Riisipeltoja
Riisipeltoja
Torii elikkäs shintolainen portti pyhättöön
Torii elikkäs shintolainen portti pyhättöön
Going to the Jungle
Going to the Jungle!
Bambumetsästä löytyy..
Bambumetsästä löytyy..
...onnellinen mies
…onnellinen mies
Liaanit löytyi, mutta Tarzania ei!
Liaanit löytyi, mutta Tarzania ei!
"Lehtipuu"
”Lehtipuu”
Ja toinen
Ja toinen
Ja puuton lehti.. Musta on tullut lehtikuvaaja :-D
Lehti ilman puuta. Musta on tullut lehtikuvaaja :-D
Unohdetut muistokivet
Unohdetut muistokivet
Lanttuperhonen
Lanttuperhonen
Tokyo Fuji Art Museum
Tokyo Fuji Art Museum

Viidakkoseikkailu Hashimotokukkuloiden toisella puolella

WP_20160531_13_09_45_Pro

Istun parhaillaan Shinjukun, yhden maailman ruuhkaisimmista ja vilkkaimmista keskuksista, Korealaiskorttelin pienessä yhdeksän huoneen hotellissa. Täältä katseltuna aiempi sijaintipaikkani Hshimoto vaikuttaa pieneltä idylliseltä maalaislähiöltä.

Hashimoto on totta tosiaan sen verran kaukana Tokion ytimestä, että sieltä selviää aika vähällä vaivalla jopa ihan metsäisille seuduille, jos tietää, minne mennä.

Olen edellisillä reissuillani onneksi jo sen verran kolunnut Hashimoton, Hachiojin ja Machidan reuna-alueita, että ihan arpapelillä minun ei enää tarvitse lähteä metsän ja luonnonkaipuutani tyydyttämään. Toki voisin ottaa junan tai bussin ja matkata vaikka Hakonen rikkilähteitä ja metsäisiä järvimaisemia katselemaan, mutta matalan budjetin matkaajana ja jotenkin matkustamiseen kyllästyneenä kaipaan jotain yksinkertaisempaa ja ehkä jotain, joka ei ole turisteille edes tarkoitettu.

Niinpä suuntaan tiistaina hotellista ulos kirjauduttani ensin Hashimoto-joen rantaan ja kävelen sitä hetken alajuoksulle päin. Ylitän sitten Machida Kaion, joen toisella puolella kulkevan isomman tien, josta muistaakseni pääsee bussilla mm. Sugawaran dojolle. Tien ylitettyäni alan kiivetä ylös kukkulan tiheästi asutettua rinnettä  ja ihastelen omakotitalojen kuvankauniita puutarhoja.

Kukkuloiden toisella puolella on joku suuri kristillinen oppilaitos ja sen takana kummallisen näköinen torni. Saakohan sieltä suoran yhteyden Jumalaan vai mikä kumma se on?

Jatkan matkaa pienen viihtyisän melko villinä rehottavan puiston ja ulkoilualueen läpi.  Kukkuloiden toisella puolella on laajoja aukeita alueita ja niiden keskellä armeija-aluetta muistuttava pelastuslaitoksen tukikohta ja koulutuskeskus. Joukko nuoria palomiehiä juoksee paahtavassa helteessä raskaat varusteet päällä pihaa ympäri kuin olisivat sotilaskoulutuksessa.

Kuljen pelastuslaitoksen helikopterikentän sivua ja ihailen alapuolellani avautuvaa laajaa metsäisten kukkuloiden jonoa. Tuonne pitää päästä! Ja pääsenhän minä, kun vaan viitsin kävellä paahtavasta helteestä huolimatta.

Kohta edessäni on tiehää viidakkoa, bambumetsää, riisipeltoja ja tietenkin välissä myös asutusalueita. Eihän tämä nyt sentään mitään erämaata ole, mutta ihan hyvä korvike kuitenkin laajoja asumattomia alueita kaipaavalle seikkailijalle.

Jalat hiertyvät aika pahasti rakoille, huonossa kunnossa oleva polveni jäykistyy entisestään, naamani palaa auringossa ja kaiken lisäksi saan lisää kutiavia hyttysenpuremia eri puolille kehoa päivän seikkailuistani. Ja nestehukkakin taitaa vähän vaivata kun päivän päätteeksi palaan Hashimotoon treeneihin. Mutta kylläpä virkisti mieltä! Luonnolla on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Ja eikös se O-senseikin jotain puhunut ihmisen ja luonnon välisen sopusoinnun tärkeydestä!

WP_20160531_12_04_46_Pro

 

 

 

Elämäni ahtain treeni

Sunnuntai 29.5.

Taas venyy nukkuunmeno ihan liian myöhään, mutta onneksi aamulla ei ole aikaista ylösnousua, koska treenit alkavat vasta kello 11 ja dojolle on hotellilta vain vartin kävelymatka. En siis laita edes herätyskelloa soimaan. Aamulla herään tietenkin jo harmikseni kuudelta. Päätän yrittää nukkua vielä tovin vaikka epäilenkin vahvasti ettei se tule enää onnistumaan.

Ummistan silmäni uudelleen ja taidan jopa torkahtaa hetkeksi, siis vain hetkeksi. Ja kun kohta avaan silmäni uudelleen, niin mitä ihmettä, kello on kaksikymmentä yli kymmenen!! Mikä maa, mikä valuutta?! Mikä päivä?! Monelta treenit on ja missä?

Kovalla vauhdilla pakolliset aamutoimet eli vessassa käynti ja sitten treenivaatteet päälle. Tänä aamuna ei ole aikaa jäädä ihmettelemään digitaalisen vessanpöntön erilaisia toimintoja!

Puolijuoksua kaupan kautta dojolle. Matkalla ehdin syödä yhden banaanin ja juoda hieman vettä. Kyllä näillä yhdet treenit aina selviää.

Ja aikamoiset treenit muuten onkin selvittävänä. Sesnein talon edutalla on kymmenien ihmisten muodostama jono ja tuntuu siltä, että akikki eivät edes mahdu sisään. Täällä tarvittaisiin samanlaista sisääntunkijaa kuin Tokion metroissa on ruuhka-aikoina!

Mutta jotenkin kaikki halukkaat, yhteensä 76 treenaajaa saadaan mahtumaan dojolle sisään. Lisäksi eteisessä ja talon seinustalla avonaisten ikkunoiden ääressä liikkuu muutamia valokuvaajia. Aikamoinen härdelli! Mutta japanilaiset ovat niin tottuneita organisoimaan mitä kummallisimpia asioita, että näistäkin treeneistä tulee yllättävän toimivat ja mielenkiintoiset vaikka tilaa on vähemmän kuin yksi tatamimatto paria kohti. Sensei demonstroi jälleen moneen kertaan, miten sekä uke ja nage voivat liikkua niin, että tilaa käytetään mahdollisimman vähän. Hän kehottaa meitä myös katsomaan, miten doshu ja waka-sensei tekivät yhdessä tekniikkaa eilisessä näytöksessä. Waka-sensein ukemit esim. ikkyossa tapahtuivat hyvin pienessä tilassa.

Mielestäni tämä on hyvin käyttökelpoinen treenimetodi myös harvalukuiseen ja avaraan Suomeen. Varokaa vaan, kun tulette seuraavan kerran minun treeneihini! Luvassa voi olla ahtaan tilan tekniikkaa!

Treenaamme myös paljon kakarigeikona eli kolmessa isossa ryhmässä lähinnä erilaisia ukemiharjoitteita. Mielenkiintoista ja sangen erilaista, mihin olemme sensein treeneissä viime vuosina Suomessa tottuneet.

Treenien jälkeen sensei kysyy, että mikä maa haluaa hoitaa siivousvuoron tänään. Stadiuksen Kari, joka on saapunut paikalle Aalto Aikikain ja Seitokain ryhmän kanssa ilmoittaa kovaan ääneen, että ”SWEDEN!” Senseikin remahtaa äänekkääseen nauruun ehdotuksesta, mutta lopputukos on kuitenkin se, että suomalisille se siivousnakki napsahtaa lopulta. No, ehkä ihan reilua, kun ottaa huomioon, että paikalla on vain yksi ruotsalainen, kun taas meitä suomalaisia on yli kaksikymmentä.

Minä päätän ottaa kontolleni rättien kastelun, puristelun, huuhtomisen ja kuivumaan laittamisen.

Siivouksesta selvittyäni kiireellä taas hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan, sillä welcome partyt käynnistyvät dojolla reilun tunnin päästä.

Ja hienot, joskin hikiset kemut niistä tuleekin.  Japanilaiseen tyyliin kaikki on taas erittäin organisoitua ja tarkkaan mietittyä. Tarjoilut ovat myös hyviä, kuten yleensä ja juomaakin tarjoillaan varsin avokätisesti. Juhlien ehkä hienoin tai ainakin arvokkain hetki on, kun Hashimoton alueen korkein virkamies, jonkin sortin kuvernööri käsittääkseni, saapuu paikalle tervehtimään ja onnittelemaan senseitä.

Ikimuistoinen ja kaikin puolin miellyttävä kokemus, jossa yhdistyi sopivasti kansainvälistä värikkyyttä, originaalia japanilaista tapakulttuuria ja sensein hyväntuulista isännöintiä.

WP_20160529_14_11_51_Pro
Igarashi Dojon tervetulojuhlissa oli sangen tiivis ja hikinen tunnelma
WP_20160529_14_59_57_Pro
Hashimoto alueen ”kuvernööri” tuli onnittelemaan senseitä
WP_20160529_16_50_47_Pro
Juhlien jälkeen poikain kanssa Hashimoto-joen rannalla kaloja katselemassa
WP_20160529_19_58_32_Pro
Ja lopulta iltapalaboksi kaupasta mukaan ja hotellille blogia päivittämään. Näitä valmisruoka-annoksia jään kyllä kaipaamaan!