Ennen kuin palaan viikonlopun leiritunnelmiin, haluan jakaa tämän aamuisen kokemukseni.

Kohta kolmenkymmenen treenivuoden, satojen leirien ja viiden danin vyöarvon turvin tulee treeneissä ja leireillä välillä sellainen harhakäsitys, että mähän oon aika hyvä tässä ja pärjään tatamilla ongelmitta tuli vastaan kuka tai mitä tahansa. Jos tunnet joskus samoin, arvoisa lukija, niin suosittelen lämpimästi menemään jonkun itselle vieraan opettajan ja aikidosuuntauksen treeneihin ja valitsemaan pariksi sensein jälkeen tatamin ykköstyypin.

Tätä kohtaamista kannattaa tietenkin pohjustaa lyhyillä yöunilla ja karmeilla painajaisilla, joissa puolisosi kanssa murhaat kaksi ihmistä ampumalla ja sitten viet vanhan isäsi katsomaan ruumiita  ennenkuin pyydät häntä soittamaan poliisit paikalle. Voin vakuuttaa, että tällaisen yön jälkeen on jo saavutus sinänsä, että selviää tatamille jotenkin järjissään.

Tänään päätimme mennä Hombu Dojolle katsastamaan Yasuno -sensein 8.dan treenejä. Olen aiemmin käynyt Kiotossa Yasunon naispuolisen oppilaan, Okamoto -sensein (nainen budo-opettajana on muuten melkoinen harvinaisuus Japanissa) treeneissä. Siitä asti olen oikeastaan vain odottanut sopivaa hetkeä päästä tekemään lähempää tuttavuutta Yasuno-sensein kanssa. Ja tänä pahan onnen aamuna se hetki nyt sitten koitti.

Treeneissä oli Hombun treeneiksi selkeästi keskivertoa vähemmän porukkaa, mikä ennusti suht intensiivisen vauhdikasta tekemistä, kun ei tarvitse etsiskellä kovin pitkään tilaa, jonne uken voisi tipauttaa.

Mainittakoon muuten tässä välissä, että pukkarissa törmäsin kemiläislähtöiseen Sami Postiin, joka on jo vuoden verran hengaillut, treenaillut ja työskennellyt Tokion alueella.

Treenin alkuun tehtiin pari hengitysharjoitusta ja se oli opettajan mielestä ilmeisesti riittävä alkulämmittelyksi, sillä sen jälkeen siirryttiin suoraan tekniikkaharjoitteluun lyhyen pareittain tehtävän taino-tenkan-ho -käännösharjoitteen kautta. Siitä eteenpäin harjoittelussa keskityttiin muodon sijaan leikkaamaan vahvasti uken keskustaan ja horjuttamaan ja kyykyttämään ukea tätä kautta. Yasuno-sensein tekniikka on vakuuttavaa ja taitotaso korkea. Tekemisessä näkyy vahvasti yhteys miekan käyttöön ja Yamaguchi-sensein aikidoon. Yasuno -sensei on ehdottomasti näkemisen ja kokemisen arvoinen opettaja, joka ainakin näissä treeneissä vaikutti teknisesti lempeämmältä ja pehmeämmältä kuin mitä youtube-videot antoivat odottaa.

Aloitan treenit jonkun itseäni selkeästi nuoremman ihan taitavan oloisen ja selvästi Yasuno-sensein opissa aiemminkin treenanneen länkkärin kanssa. Luulenpa, että olen nähnyt ko kaverin uken roolissa sensein näytösvideoilla, kun jotenkin vaikuttaa tutun oloiselta. Muutaman tekniikan jälkeen tulee komento vaihtaa paria.

Seuraavaksi pariksi saan arviolta noin kuuskymppisen oikein miellyttävän japanilaisherrasmiehen. Hän hymyilee ystävällisesti ja kehottaa minua aloittamaan tekniikan tekemisen. Jo hänen ukena olemisesta aistin, että kyseessä ei ole ihan eilisen teeren poika näissä karkeloissa. Ja kun tulee hänen vuoronsa tehdä tekniikkaa, niin asia varmistuu. Sen vaan tuntee ja tajuaa heti, kun treenaa itseään selvästi paremman kanssa. Parini ei mitenkään pyri osoittamaan omaa paremmuuttaan, ei päde, ei ryhdy opettamaan, ei neuvomaan, ei estele, eikä ole hankala ukena, eikä varsinkaan ylimielinen tai töykeä, kuten jotkut korkeammat danit tai omassa pätevyyden tunteessaan liihottelevat kokeneemmat treenaajat joskus saattavat olla. Periaatteessa treenaamme täysin tasa-arvoisina ja samalta viivalta lähtien. Mutta silti tunnen joka hetki, että minulla ei ole mitään jakoa tässä vaan homma on koko ajan täysin harjoitusparini hallinnassa.

Oman lisähaasteensa treenaamiseen levottoman yön lisäksi tuo kokoero sekä opettajan hyvin matalat asennot ja horjutukset, joissa uken painopiste viedään todella syvälle alas. Kun harjoitusparini on minua päätä lyhyempi ja parikymmentä kiloa kevyempi, on minun mentävä jaloista suhteessa aina huomattavasti alemmas ja kyettävä sitten aikamoisen leveästä syväkyykystä ponnahtamaan nopeasti ylös. Lisäksi kun Yasuno-sensein melko luova tekniikka on minulle koko lailla uutta, joutuvat aivotkin vielä askartelemaan ja ponnistelemaan normaalia enemmän.

Kun treeniparini huomaa muutaman tekniikan kohdalla, että olen pihalla kuin lumiukko, hän antaa hyvin hienovaraisia sanattomia vinkkejä ja vihjeitä, että mihin suuntaan ja miten minun tulisi voimaa ohjata. Ja kun onnistun tekemään tekniikkaa edes jotenkin sinnepäin, hän nyökkää hyväksyvästi. Todella miellyttävä tapa auttaa toista oppimaan!

Vain puolen tunnin treenaamisen jälkeen, olen niin puhki, poikki ja väsynyt, etten meinaa päästä enää tatamista ylös. Maitohappotasot reisissä nousseet pilviin, jalat hädin tuskin kantavat, hengitys puuskuttaa kuin höyryjuna ja vatsa kramppaa silkasta väsymyksestä. Tästä eteenpäin kyse ei ole enää mistään muusta kuin selviämisestä. Joudun jo miettimään, miten toteutan poistumisen kesken treenin jos joudun kiirehtimään vessaan oksentamaan.

Harjoitusparini huomaa ilmeisesti väsymykseni ja kuin hidastetusta elokuvasta peräisin olevat ylösnousuni ja hiljentää selvästi tahtia. Vaan se on oikeastaan vähän myöhäistä. Vahinko on jo tapahtunut ja voimien palautuminen tämän harjoituksen aikana ei enää onnistu.

Ei tässä nyt ihan hämärän rajamailla menty, mutta ei siitä paljon kyllä jäätykään. Tällaista fyysisen kunnon romahdusta treeneissä en omalta kohdaltani ihan äkkiä muista!

Kun treeneistä on jäljellä vajaat kymmenen minuuttia, komentaa opettaja vaihtamaan paria. Kumarran syvään ja kiitän minut uuvuttanutta harjoituspariani ikimuistoisesta treenisessiosta. Sen jälkeen käännyn ympäri ja bongaan itselleni nopeasti ”turva-autoksi” isokokoisen hivenen ylipainoisen valkovöisen länkkärin. Jalat on niin puhki, että alkavat täristä heti, kun vähän koetan laskea painopistettä alas. Koko lailla suorin polvin saan rämmittyä treenit jotenkin loppuun ja selviän kuin selviänkin tästä koettelemuksesta vaikka jo puolen tunnin kohdalla ajattelin, että ”Another half an hour and I’ll be fucking dead!”.

Nyt on jo tankattu nestettä, peseydytty, syöty ja käyty Heikin kanssa pesemässä pyykit. Illaksi mennään Tokorazawa Dojolle Hiroaki-sensein treeneihin. Siihen mennessä yritän psyykata itselleni väsähtäneen keski-ikäisen ylipainoisen perheenisän sijaan karaistuneen samurain ja elämäbtapabudokan identiteetin.

On se vaan ihanaa, kun tuntuu pahalta!