Torstai 26.5.

Kone laskeutuu oudon pomppuisasti Hanedaan, Tokion pienemmälle ja viihtyisämmälle kansainväliselle lentokentälle. Täällä kohtaan oikeastaan ensimmäiset haasteet kotoa lähdön jälkeen.

Upouusi passini aiheuttaa ongelmia ja minut ohjataan jonnekin sivuhuoneeseen odottamaan. Passini ja maahantulopaperini katoavat virkailijoiden mukana japanilaisen byrokratian uumeniin.  Kohta toinen virkailija tulee haastattelemaan minua matkani tarkoituksesta ja muista yksityiskohdista. Puolen tunnin viivytyksen jälkeen saan passini ja maahantulopaperini takaisin ja minut ohjataan matkatavaroiden tarkastukseen.

Matkatavarantarkastuksessa koppalakkimies pyytää minua avaamaan matkalaukkuni. Hän penkoo tavaroitani ja taas minulta kysellään matkani tarkoituksesta ja tavaroistani. Mikä perkule tässä nyt mättää!

Koppalakkimies löytää laukustani kodachin, yhden käden puisen miekan, ja ihmettelee, mikä se on. Kerron, että harjoittelen budolajeja ja että olen menossa tapaamaan aikido-opettajaani ja juhlimaan hänen 70-vuotissynttäreitään. Koppalakkimiehen asenne muuttuu normaalista japanilaisesta kohteliaisuudesta ylenpalttiseksi kohteliaisuudeksi, kun hän kuule kuinka kauan olen harjoitellut, että minulla on japanilainen opettaja ja että toimin myös itse aikido-opettajana Suomessa. Juttelemme tovin budosta ja sen harjoittelusta ja koppalakkimies pahoittelee kovasti, että hän joutui tutkimaan tavaroitani ja kertoo, että he joutuvat olemaan nyt hyvin tarkkoja, koska erittäin tärkeä vieras on tulossa Japaniin. Ai, ei hän tarkoittanutkaan minua, eikä muitakaan aikidojuhliin saapuvia suomalaisia vaan Yhdysvaltojen presidentti Barak Obamaa, joka on kuulemma tulossa Japaniin valtiovierailulle lähipäivinä. No, kappas vaan, enpäs tuota tiennytkään! Tervetuloa Obama! Eiköhän me mahduta tänne samaan aikaan molemmat, nyt kun minutkin on todettu terroristin sijaan harmittomaksi budon harjoittelijaksi.

Selvittyäni läpi passitarkastuksista vaihdan eurot jeneiksi kentän rahanvaihtopisteessä. Siitä suuntaan Keikyu-linjan junalla Yokohamaan, jossa ystävällisen opastuksen avulla saan ostettua automaatista lipun JR-linjan junaan Hashimotoon.

Noin 40 minuutin minun makuun ruuhkaisen, mutta japanilaisten mielestä varmaan hyvinkin väljän junamatkan jälkeen olen Hashimoton asemalla.  Tutut kaupat, tutut portaat, tuttu kadunpätkä. Tuntuu lähes tulkoon kodikkaalta.

Illuusio kodikkuudesta katoaa kuitenkin pian, kun lähden etsimään hotellia, jonka pitäisi sijaita lähellä asemaa. Minulla ole tietenkään nettiyhteyttä, jonka avulla voisin avata jonkin karttasovelluksen puhelimestani, sen enempää kuin perinteistä paperista karttaakaan. Joten ei kulu kauaakaan kun olen eksynyt.

Tällaisen huonosti suunnitellun sähläävän matkailun etuja on kuitenkin mielestäni se, että siinä on tilaa yllätyksille ja kiinnostaville spontaaneille kohtaamisille huomattavasti enemmän kuin kellontarkkaan suunnitellussa matkassa. Ja pian saankin vahvistusta tälle monista hieman erikoiselta tuntuvalle matkustustyylilleni. Kysyn muutamalta nuorelta pojalta, tietävätkö he, missä sijaitsee Toyoko Inn Hashimoto -hotelli. Pojat aprikoivat pitkään, raapivat päätään ja osoittelevat sormillaan milloin minnekin päin. Tyypillisiä japanilaisia. He mieluummin arpovat sinulle väärän vastauksen kuin sanovat suoraan, että ”en tiedä”.  Siksi jo ensimmäiselle Japanin matkalle seitsemäntoista vuotta sitten saamani ohje, jonka mukaan kannattaa aina oikeaa reittiä etsiessään kysyä opastusta vähintään kolmelta japanilaiselta ja valita niistä sitten se suunta, jonne kaksi heistä sinua neuvoo,  on käyttökelpoinen edelleen.

Keski-ikäinen mies kävelee poikansa kanssa ohitsemme ja kun mies havaitsee minun ja poikien välisen neuvonpidon, hän pysähtyy ja kysyy, voiko auttaa. Kuultuaan ongelmastani hän pyytää minua seuraamaan itseään. Kävelemme yhdessä hänen autolleen, heitämme matkalaukkuni takakonttiin ja hurautamme hetkessä hotellin eteen. Tämä on yksi syy, miksi pidän niin paljon Japanista. Täällä asuu ihan oikeastikin ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan eksynyttä gaijinia ihan vaan auttamisen ilosta!

Kiinassa tai Venäjällä näin olisi voinut myös käydä, mutta sillä erotuksella, että vastaavasta palvelusta olisi vaadittu huomattava rahallinen korvaus! Anteeksi rasistinen kommentti, mutta tällaisia kokemuksia minulla on ko maista.

Hotelli on siisti. Tietenkin se on siisti, olenhan Japanissa! Tämä on muuten toinen syy, miksi pidän Japanista! Kirjaudun hotelliin, josta olen varannut majoituksen nyt aluksi viideksi yöksi. Kun olen poistumassa tiskiltä katseeni kiinnittyy kahteen hotellin pääovesta sisään astuvaan mieheen. Kovin ovat tutun näköisiä. Siinähän on Jukka Helminen ja Kai Karvonen Suomesta. Kovin on pieni tämä 15 miljoonan ihmisen Suur-Tokio! Meitähän alkaa olla jo aikamoinen joukko tuttuja kasassa täällä; on minä, Helmisen Jukka, Kaitsu ja Obaman Barakki, keneenköhän vielä täällä törmään!

Vaihdan pikaiset kuulumiset Jukan ja Kaitsun kanssa ja siirryn sitten hotellin ylimmässä eli kymmenennessä kerroksessa sijaitsevaan yksiööni palautumaan pitkän matkan rasituksista. Yli kolmenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen ei voi muuta kuin todeta, että huh huh, kylläpä tuntuu sänky hyvältä! Ja hyvä niin, koska ei tähän noin kymmenen neliön huoneeseen sängyn lisäksi paljon muuta mahdukaan.  Mutta vaikka huone on pieni, niin maisemissa riittää tilaa ja avaruutta. Sängyltä avautuu näkymä suoraan Hashimoton pikkulähiön yli vuorille. Ei hullumpaa! Tästä tulee hyvä tukikohta seuraavaksi viideksi päiväksi.