Torstai-iltana oli Okamoto-sensein kaksi harjoitusta, yhteensä kaksi tuntia. Treenit olivat melko rankat. Hiki tuli ja kunto oli koetuksella. 30-asteen lämpotilalla ja korkealla ilmankosteudella oli varmasti vaikutusta asiaan, mutta suurin syy oli aika kova tempo tekniikoissa. Okamoton salilla on tähän mennessä ollut eniten tilaa, joten tekniikoita pystyi tekemään vauhdikkaammin.

Alunperin matkaa sunnitellessamme, ajattelimme käydä Aikido Kyoton viikkoharjoituksissa. Mutta kävi ilmi että Kiotossa järjestetään aikidoseminaari juuri samaan aikaan kun olemme kaupungissa. Päätin osallistua myös leirille.

Leiri järjestettiin Kyoto Butokudenissa, joka on Japanin vanhin kamppailulajisali. Ulkoisesti sali muistuttaa temppeliä ja on upean näköinen sekä ulkoa että sisältä. Butokuden on tuttu edelliseltä matkaltamme. Kobayashi-sensein juhlan aikidonäytös järjestettiin siellä.

Leirillä opetti kolme opettajaa. Miyamoto Tsuruso, 8.dan shihan, Horii Etsuji, 7 dan shihan ja Okamoto Yoko, 6. dan shihan. Perjantaina yhdet treenit veti Okamoto. Okamoto veti aikalailla samoja tekniikoita kuin omalla dojollaan. Antoisinta oli tietenkin taas päästä harjoittelemaan uusien ihmisten kanssa. Pääosa harjoittelijoista oli japanilaisia, mutta mukana oli myös ulkomaalaisia ympäri maailmaa.

Lauantaina Ensimmäiset treenit veti Miyamoto-sensei. Miyamoto puhui ennen treeniä. Mitä ymmärsin hänen japanistaan, hän puhui perustekniikasta. Ilmeisesti hän sanoi, että nyt hän ei opeta perustekniikkaa, koska tekniikat olivat hyvin soveltavia. Aloitimme harjoittelun taino tenkan ho:lla. Siitä siirryimme kokyu ho:hon ja muihin tekniikoihin. Miyamoto näytti edessä samalla kertaa useita tekniikoita, riippuen siitä, miten uke reagoi. Ja meidän piti sitten tutkia itse näitä eri mahdollisuuksia. Usein olinkin hieman epävarma siitä, mitä meidän tulisi milläkin hetkellä harjoitella. Treenin teema oli katateryotedori, eli uke pitää kaksin käsin nagen yhdestä kädestä kiinni. Sensei pyrki leikkaamaan kiinni pidetyllä kädellään uken keskilinjaa niin, että uke kaatui taakse. Jos uke taas pystyi vastustamaan leikkausta, sensei vaihtoi tekniikkaa esimerkiksi kokyonageen,kokyo ho:hon tai iriminageen

Lauantain toiset harjoitukset veti Etsuji Horii -shihan. Horii-senseillä on dojo Osakassa. Miyamotoon verrattuna Horii-sensein opetus oli selkeämpää. Tekniikat eivät olleet perustekniikoita, mutta opettaja näytti tekniikat selkeästi ja yhden muodon kerrallaan.

Horii-sensein jälkeen lauantain viimeiset treenit veti taas Miyamoto-sensei. Hän opetti samalla teemalla kuin ensimmäisissä treeneissäkin. Viimeisissä treeneissä teimme jiyu wazaa, eli vapaatekniikkaa. Vaikka Butokudenin tatami on iso, oli harjoittelijoita niin paljon että tatamilla oli ahdasta. Opettaja käskikin jiyuwazan aikana toisen puolen harjoittelijoiden siirtyvän tatamin reunalle sivuun, että toisen puolen harjoittelijoilla olisi enemmän tilaa tehdä. Sitten jonkin ajan päästä vaihdettiin osia ja toinen puoli treenaajista siirtyi harjoittelemaan.

Launataina treeniä tuli yhteensä 4 tuntia ja 15 minuuttia. Päätin jättää sunnuntain treenit väliin. Olimme sopineet menevämme Arashiyamaan sunnuntaina. Lisäksi polveni alkoivat olla jo sen verran rasittuneet treeneistä ja päivittäisistä pitkistä kävelyretkistä, että ajattelin antaa jalkojen levätä loppuloman ajan.

Monet suomalaiset aikidoharjoittelijat tuntevat Tozandon. Tozando on kamppailulajikauppa, joka myy harjoitusspukuja, puisia ja oikeita miekkoja ja muita aseita, kendopanssareita ja muuta kamppailulajeihin liittyvää tarviketta. Tozandolla on Kiotossa usemapi myymälä. Edellisen reissumme yksi kohokohdista oli tietysti vierailu liikkeeseen, josta olen netin kautta tilannut pari hakamaa. Voit lukea edellisestä vierailustamme Tozandoon tästä.

Yksi Tozandon liike on hyvin lähellä hotelliamme. Päätimmekin käydä kaupassa vierailulla. Ajattelin ostaa itselleni uuden aikidopuvun, koska olin ottanut suomesta mukaani vain yhden puvun. Varsinkin Kioton aikidoleirillä toinen puku tulee tarpeeseen.

Kävelimme liikkeeseen sisään ja sanoin myyjälle haluavani ostaa aikidopuvun. Myyjä esittelikin meille eri vaihtoehtoja ja etsi sopivaa kokoa. Myös Arja päätti ostaa itselleen uuden puvun.

Maksaessamme ostoksiamme, toinen myyjä sanoi että olemme käyneet kaupassa aiemmin ja hän muistaa meidät. Muistin myyjän. Edellisellä matkallamme hän soitti meille taksit ja tuli ulos vilkuttamaan lähtiessämme pois.

Myyjä nimeltään Haruko, kertoi että Suomesta on käynyt myös toinen henkilö, joka on ammatiltaan näyttelijä. Hän kaivoi tietokoneeltaan sähköposteista viestin tältä Näyttelijältä. Näyttelijä oli nimeltään Mikko Kouki.

Haruko antoi meille vielä lahjaksi postikortit ja kyseli, milloin tulemme seuraavan kerran vierailulle? Totesimme että siihen voi mennä useampi vuosi. Sanoimme sayonara, ja hyvästelimme Tozandon ja myyjät. Oli mukavaa että myyjä muisti meidät. Pitää vierailla Tozandossa taas seuraavallakin kerralla.

Kuten aiemmin kirjoitin, tulimme tänne aikidon lisäksi harjoittelemaan japaninkieltä. Nyt olemme olleet Japanissa kaksi viikkoa. Tässä on kokemuksiani, miten olemme osanneet asioida japaninkielellä.

Japaniin tullessa alku oli hankalaa. Teki mieli vaihtaa englantiin melkein samana tien, koska olin unohtanut paljon japanintunneilta, vaikka kurssin loppumisesta oli vain kuukausi. Lisäksi jos onnistuin kysymään jotain japaniksi, en ymmärtänyt vastausta. Esimerkiksi kaupoissa monesti japanilaiset vastasivat englanniksi, vaikka olin kysynyt japaniksi.

Ensimmäisen kerran pääsimme keskustelemaan kunnolla japaniksi, kun asioimme Tama centerin päivittäistavarakaupassa. Kassalla oli vanhempi myyjä, joka ei osannut englantia. Hän kysyi, löytyisikö meiltä tasarahaa ja sitten yhdessä yritimme löytää lompakoistamme sopivat kolikot.

Japanintunnilla kävimme läpi numeroita tuhansiin asti. Mutta kun myyjät sanovat kaupassa summan, en ensin ymmärtänyt sitä lainkaan. Nyt ymmärrän paremmin, mutta yhä se ymmärrys tulee melkoisella viiveellä. Myyjän lausuma summa pitää toistaa mielessä ja purkaa se luvuiksi. Koska se vie aikaa, yleensä katson summan kassakoneen näytöstä.

Ensimmäinen viikko Japanissa siis meni japaninkielen osalta pitkälti kuin aiempikin reissumme tänne: käytetty sanasto on ollut lähinnä arigatô (kiitos), ohaiyô gozaimasu (hyvää huomenta), sumimasen (anteeksi) ja konnichiwa/konbanwa (hyvää päivää/hyvää iltaa).

Aikidotreeneissä pääsi paremmin kosketukseen japaninkielen kanssa. Itse treeneissä ei juuri puhuta, mutta harjoitusten opettajat puhuivat japaniksi. Muutamissa harjoituksissa oli tulkki mukana, mutta esimerkiksi Yamanakalla useampi harjoitus oli ihan puhtaasti japaniksi.

Itselle ensimmäinen keskustelu japaniksi oli Yamanaka-leirin illanvietossa. Ihmiset kiersivät pöydästä toiseen ja viereen sattui tulemaan yksi japanilainen minua vanhempi mies, jonka kanssa olin harjoitellut treeneissä. Hän osasi (onnekseni) vain vähän paremmin englantia, mitä itse osaan japania. Keskustelu käytiin siis pääosin japaniksi, välillä englantiin tukeutuen. Kyselimme toisiltamme, kuinka kauan olemme aikidoa harjoitelleet? Hapuillen sain sanottua että olen harjoitellut lähes 20 vuotta. Mies kertoi harjoitelleensa jo 50 vuotta. Hän kysyi myös, harjoitteleeko vaimoni aikidoa? En aluksi tajunnut kysymystä, koska hän käytti vaimolle toista, minulle vieraampaa sanaa. Englannin ja japanin yhdistelmällä päästiin taas samalle taajuudelle ja kerroin että kyllä, vaimoni harrastaa myös aikidoa. Tämä oli matkan ensimmäinen kerta, jossa jouduin oikeasti miettimään japanintunnilla opittuja asioita

Oikeastaan vasta Kiotossa aloin onnistua asioimaan kaupoissa japaniksi. Menimme Arjan kanssa käymään Kioton museoissa. Museon alakerrassa oli matkamuistomyymälä, josta ostimme postikortteja, sekä pienen ja ison liinan. Myyjän esitellessä liinaa Arjalle, totesin liinan olevan hieno (きれいですね。kirei desu ne.) Kassalla toinen myyjä kehui lompakkoani. Ostin lompakon edellisellä Japanin matkalla, kun hukkasin omani taksin takapenkille. Sanoin myyjälle että ostin lompakon v.2014 Japanista. He myös kiinnostuivat t-paidastani, jossa on japanilaista kirjoitusta. Sanoin että paita ei ole japanilainen, vaan englantilainen. Vaikka japanimme oli kaukana täydellisestä teimme vaikutuksen, koska he antoivat meille molemmille vielä lahjaksi pienet kirjaillut kangaspussit.

Museon kaupan jälkeen olen onnistunut asioimaan useimmissa kaupoissa lähes kokonaan japaniksi, kunhan ei tapahdu mitään yllättäviä käänteitä. Tällaisissa tapauksissa osaan kysyä, mutta en ymmärrä vastausta. Sitten pitää ottaa englanti tueksi. Japaninkielinen ulosantimme on ilmeisesti kuitenkin parantunut, koska yhä harvemmin myyjät vastasivat suoraan englanniksi. Erään vaatekaupan myyjä totesikin minulle, että olette ilmeisesti opiskelleet japania, ja tämän hän sanoi japaniksi.

Japaninkielen opiskelusta on ollut kuitenkin hyötyä, vaikka emme vielä kovin hyvin kieltä osaakaan. Kaupoissa asionti on helpompaa, kun ymmärtää tavumerkit. Pystyy ainakin osasta elintarvikkeista lukemaan, mitä niissä mahtaa olla. Oikeasti lukeakseen, tavumerkit eivät kuitenkaan riitä. Pitää osata kanjeja myös. Mutta matkan aikana olen itse ainakin oppinut jo useamman kanjin. Esimerkiksi tunnistan Tokion junapysäkkien nimet japaninkielisistä ilmoitustauluista. Ja junakuulutuksista saa myös paremmin selvää.

Aikidon osalta tällaiset matkat antavat paljon inspiraatiota ja innostusta treeneihin Lahdessa. Sama vaikutus tällä matkalla on japanininkielen opiskeluun. Odotan jo innolla syksyn japaninkurssin jatkoa.

Ennen matkaa olin lähettänyt sähköpostia Aikido Kyoto dojolle, että olemme tulossa vierailemaan heidän dojolleen. Kävimme heidän luona harjoittelemassa myös edellisellä matkallamme Japaniin.

Sovimme, että tulemme tiistaiaamun harjoituksiin. Lähdimme hotellilta hyvissä ajoin, koska sovitusta aikataulusta ei ole hyvä myöhästyä. Menimme metrolla Imadegawan asemalle, josta on parin kilometrin kävelymatka dojolle. Aamu oli sateinen, mutta onneksi ei satanut kuitenkaan kovin rankasti. Dojo on pienten katujen sokkelossa, mutta onneksi paikat ovat meille jo tutut. Saavumme dojolle hyvissä ajoin ennen harjoituksia. Okamoto-sensein oppilaat ottavat meidät vastaan ja teemme rekisteröinnit ja maksamme harjoitusmaksut.

Aikido Kyoto dojo on hyvin kansainvälinen. Dojolla olevista ihmisistä noin puolet on japanin ulkopuolelta. Asetumme riviin istumaan ja harjoitukset alkavat seinällä roikkuvan puupalikan kolahdukseen. Sensei vetää aluksi alkuverryttelyn. ALoitimme harjoittelun jo muistakin reissun treeeneistä tutulla taino tenkan ho:lla. Siitä siirryimme sitten gyakuhanmi katatedori ikkyoon, jonka teimme tenkanin kautta.　Muita tekniikoita olivat gyakuhanmi katatedori shihonage pyöreällä vastaanotolla, katadori menuchi ikkyo ja suwariwaza ryotedori kokyo ho.

Okamoto-sensei oli oma tiukka itsensä. Hän tuli korjaamaan heti, jos teki väärin, tai hieman erilailla kuin hän oli näyttänyt. Edessä hän opetti japaniksi. Meille hän puhui englantia, mutta mutta muutaman kerran hän ohjeisti minua japaniksi myös henkilökohtaisesti. Ja hyvä niin, sainpahan myös harjoitusta japaninkielessä.

Tekniikat olivat itselleni tuttua perustekniikka. Ja koska tilaa oli hyvin, pääsi treeneissä tekemään vähän nopeammin verrattuna Tokion ja Yamanakakon treeneihin.

Aikido Kyoton dojolla on treenien loputtua tapana kumartaa ja kiittää kaikkia, joiden kanssa olet harjoitellut. Lisäksi tatami lakastiaan, imuroidaan ja pyyhitään joka treenien päätteeksi. Edelliseltä kerralta kopioimmekin tämän siivousrutiinin kotidojollemme Lahteen.

Siivouksen jälkeen annoimme Okamoto-senseille lahksi tuomamme Marimekon pyhkeet ja annoimme suomalaista suklaata ja muumikarkkeja jaettavaksi treenaajille.

Vaihdoimme vaatteet ja olimme lähdössä jo dojolta pois, kun huomasin hämmästyksekseni että kenkätelineessä ei missään näkynyt kenkiäni. Kyselin muilta treenaajilta että mihin kengät ovat hävinneet? Niitä ei löytynyt mistään. Okamotokin tuli ihmettelemään. Hän totesi että tämä on naurettavaa. Ei Japanissa koskaan kukaan vie toisen kenkiä. Dojon oppilaat selvittivät, ketä kyseisissä treeneissä on ollut. Kaikki ulkopuoliset merkitsevät yhteystietonsa rekisteröinnin yhteydessä. Kyseisissä treeneissä oli ollut joitakin harjoittelijoita Englannista. Lisäksi kenkätelineessä oli yhdet kengät, joita kukaan paikallaolija ei tunnistanut omakseen. Ne olivat melko samannäköiset kuin minun kengät, mutta ei niitä silti pitäisi pystyä sekottamaan toisiinsa. Yksi oppilas lähetti sähöpostia englantilaisille, että tietävätkö he mitään kengistä. Sain lainaski sandaalit, jotta pääsen takaisin hotellille. Minulla on onneksi mukana toisetkin kengät.

Kun tulimme hotellille, minulla odottikin jo sähköpostissa viesti, että kengät oavt löytyneet. Yksi muista vierailijoista oli kuin olikin sekoittanut omat kenkänsä minun kenkiin. Sovin että haen kengät torstaina, kun muutenkin tulemme silloin harjoituksiin.

Täälläkin kertaa saimme onneksi hukkuneet tavarat takaisin.

Matkustimme eilen Tokiosta shinkansenilla Kiotoon.
Kustaa ja Arja ovatkin jo kirjoittaneet Yamanaka-järven leiristä ja treeneistä. Kommentoin nyt myös omalta osaltani kokemuksiani leiristä ja treeneistä.

Osallistuimme Kustaan ja Arjan kanssa samojen opettajien harjoituksiin. Lisäksi Kustaa osallistui yksiin Igarashi-sensein harjoituksiin.

En ollut aiemmin osallistunut yhdenkään opettajan harjoituksiin, joiden treeneissä nyt kävimme. Opettajia olivat Seizo Takimoto -sensei, Katsutoshi Shirakawa -sensei, Hiroyuki Sakurai -sensei ja Toshiyuki Arai -sensei.

Ensimmäisenä lauantain treenit veti Takimoto-sensei. Tekkniikoista tehtiin ainakin gyakuhanmi katatedori ikkyo omotea ja uraa, iriminagea ja shihonagea. Takimoto-sensein tekniikkassa yksi ominaispiirre oli, että hän liikkui niin että uke ei välttämätättä ehtinyt saada kuunnon otetta ranteesta kiinni. Hän myös horjutti ukea niin että uke joutui kurottamaan kädellään horjuen tasapainosta. Takimoto-sensei kävi yhden kerran näyttämässä minulle iriminagea. Tässä sensei horjutti minua eteenpäin samalla kun liikkui minun taakse.

Toisissa treeneissä opetti Shirakawa-sensei. Ensimmäisenä tehtiin taino tenkan ho:ta. Shiriakawa teki tenkanin juuri samalla hetkellä kun uke tarttui kiinni ranteesta. Opettaja opetti että on helpompi liikuttaa toista, kun hän on vielä liikkeessä. Teimme aluksi gyakuhanmi katatedori kaiten nagea. Tästä jatkoimme sitten niin, että uke pyörähtää ennen heittoa takaisin pystyyn, ja tähän nage tekee käsivarsiheiton. Samasta tehtiin myös variaatiota, jossa uke tekeekin ylösnoustessaan vastatekniikkana sankyon.

Treeniin puolessa välissä Shriakawa alkoi puhua, että emme ole koskaan tasa-arvoisia. Jo se, mihin satumme syntymään, tekee meistä eri-arvoisia. Tästä sensei päätyi selittämään japanilaisessa kulttuurissa oikean ja vasemman eroa. Vasen puoli on tärkeämpi (muistaakseni shomenista päin katsottaessa). Opettaja riisui tämän jälkeen hakamansa ja kysyi meiltä, että jos vyöhömme on kirjailtu nimi ja dojon nimi, minkä puoleisessa päässä vyötä niiden tulee olla? Vasemmalla puolella tulee olla tärkeämpi, eli dojon nimi. Oma nimi tulee oikealle. Jos taas vyössä on vain oma nimi, sen tulee olla vasemmalla puolella. Opettaja myös kertoi että kun alkukumarruksissa hän taputti käsiään, tulisi oikean käden liikkua hieman hitaammin kuin vasemman käden. Näin tulee hyvä ääni taputuksesta. Lopulta Sensei kysyi, käyttääkö teistä joku kimonoa? Muutama japanilainen nainen nosti varovasti käden pystyyn. Opettaja otti vyönäkin pois ja kysyi, miten päin takin liepeiden tulisi olla. Aikidopuvussa vasen puoli tulee päällimmäiseksi, mutta opettajan mukaan ennen korkea-arvoisen henkilöt pitivä takin liepeitä toisin päin, jotta erottuivat tavallisesta kansasta. Tämän jälkeen päästiin taas jatkamaan harjoituksia. Tämän puheen tarkoitus jäi minulle hieman epäselväksi.

Lauantain viimeiset treenit veti Arai-sensei. Arai alaoitti treenit etuajassa, emmekä Arjan kanssa nähneet Kustaan kertomaa sumeaa treenien aloitusta.

Aloitimme harjoitukset tekemällä ikkyo omotea jatkuvana liikkeenä vuoronperään. Jossain vaiheessa toinen teki sitten nikyon, iriminagen tai shihonagen. Tätä samaa jatkettiin oikeastaan koko treenin ajan.

Kuten kustaa kirjoitti, Arai-sensein opetusta oli vaikea seurata. Opettaja teki edessä vaihtelevasti eri tekniikoita. Monet, minä mukaanlukien, jäivät ihmettelemeään että mitä tekniikkaa meidän nyt tulisi tehdä itse?

Vaikka nämä treenit olivat aika vaikeaselkoiset, oli silti innostavaa katsoa senseitä tekemässä tekniikkaa edessä. Tekeminen oli yhdessä hetkessä hyvin pehmeää ja joustavaa, joka toisessa hetkessä muuttui räjähtäväksi ja tiukaksi.

Sunnuntaina osallistuimme Sakurai-sensein treeneihin. Sakurai-senseille oli ominaista vahva lantion käyttö, sekä räväkät ja piiskamaiset horjutukset. Tekniikoista teimme katateryotedori (morotedori) kokyo ho:ta, shihonagea ja iriminagea.

Arai-senseitä lukuunottamatta kaikkien opettajien tekniikat olivat pääosin selkeää perustekniikkaa. Treeni aloitettiin lähes aina katatedori kokyo ho:lla, josta sitte edettiin muihin tekniikoihin. Tämä kaava on toistunut viime aikoina useiden japanilaisten opettajien harjoituksissa. Hombulla Waka-senseinkin treenit aloitettiin kokyo ho:lla myös.

Tällaisilla leireillä ei juurikaan tapahdu oppimista tai keehittymistä. Enemmän näistä saa uusia näkokulmia ja ideoita, joita voi sitten työstää kotidojolla. Tärkeämpää oli päästä harjoittelemaan muiden treenaajien kanssa. Kun kumarran jollekin vieraalle harjoittelijalle, en tiedä hänen vyöarvoaan, tai kuinka kauan hän on harjoitellut. Ja tämä pari saattaa liikkua ihan eri tavalla, mihin olen tottunut. Tämä on hyvä tilaisuus testata, miten oma tekniikka toimii tällaisessa uudessa tilanteessa. Esimerkiksi Takimoto-sensein treeneissä harjoittelin yhden itseäni vanhemman parin kanssa, jolla oli hyvin vahva tekniikka. Lisäksi huomasin, että en saanut häntä kovin hyvin liikkumaan. Iltajuhlassa sitten hänen kanssa jutellessani kävi ilmi, että hän on harjoitellut aikidoa jo 50 vuotta.

Tänään on keskiviikko ja olemme junassa matkalla Tokion keskustaan. Käytän ajan hyödyksi ja kirjoitan samalla blogiin.

Maanataina oli ensimmäiset aikidoharjoiukset Meijin yliopistolla. Yliopisto on tosiaan tuttu edelliseltä matkaltamme. Menimme Meidaimaen asemalle odottamaan Igarashi-senseitä. Paikalla oli jo tuttuja suomalaisia aikidoharjoittelijoita. Kustaa löytyi aseman ulkopuolelta. Hän oli mennyt Meidaimaeen jo aiemmin syömään. Opettaja saapui ja lähdimme kävelemään yliopistolle.

Kengät riisuttiin urheilutalon aulassa ja menimme siitä pukuhuoneisiin. Edellisellä kerralla meillä oli kiire vaihtaa vaatteet ja Igarashin oppilaat hoputtivat meitä ”Please, hurry!” Mutta nyt meillä oli hyvin aikaa vaihtaa vaatteet.

Yliopistolla on iso tatami. Mutta meitä harjoittelijoitakin oli aika paljon. Treenaajia oli tullut ainakin Argentiinasta, Puolasta, Yhdysvalloista, Ruotsista ja tietenkin Suomesta. Meitä vierailijoita oli laskujen mukaan 60. Lisäksi oli Meijin yliopisto aikidojoukkueen vanhemmat harjoittelijat ja vasta aloittaneet aloittelijat.

Alkuverryttely oli myös meille tuttu. Opiskelijat olivat eturivissä ja laskivat yhdessä kovaan ääneen japaniksi yhdestä kymmeneen. Teimme sitten verryttelyliikkeitä luvunlaskun tahtiin.

Alkuverryttelyn jälkeen tehtiin salin päästä päähän ukemeita. Mae-ukemit toiseen suuntaan ja ushiro-ukemit toiseen. Näiden jälkeen tehtiin tobikoshi-ukemia.

Tekniikkaharjoittelu alkoi Igarashi-senseille tyypillisesti taino tenkan-ho:lla. Aluksi perusharjoitetta, jossa otetaan yhdellä kädellä ranteesta kiinni. Tämän jälkeen harjoiteltiin samaa, mutta niin että otettiin ote parin etusormen ympäri.

Koska harjoittelijoita oli paljon, jatkettiin harjoituksia seuraavaksi ryhmissä. Ryhmistä tuli aika isoja, 10 henkeä tai enemmän. Tekniikkana teimme kokyonagea gyakauhanmi katatedorista. Igarashi-sensei ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseemme, koska emme tehneet kuten hän näytti. Kädellä tuli leikata vartalon eteen, kuten miekalla lyödessä tehdään.

Seuraavaksi otimme bokkenin avuksi ja teimme samaa tekniikkaa. Toinen otti ranteesta kiinni ja nage löi miekalla pään päältä, tehden kokyonage-heiton.

Igarashi-sensei huomautti yhä, että emme tee miten hän näyttää. Hän jopa alkoi hermostua kun emme ole seuranneet tarkkaan, mitä hän tekee esittäessään tekniikkaa. Ja kun ihmiset tekivät yhä eritavalla, opettajan ääni kaikui:

てんかんじゃないよ！ – Ei tenkania!

Harjoitukset venähtivät hieman yliajalle. Mutta meillä oli kuitenkin hyvin aikaa käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Treenien jälkeen lähdimme syömään opettajan kanssa. Kävelimme pikkukatuja Meidaimaen aseman ympäristössä ja päädyimme intialais-japanilaiseen fuusioravintolaan. Syömään oli ilmoittautunut lähes 40 henkeä. Tämä varmaankin yllätti ravintolan henkilökunnan, koska oman annokseni sain siinä vaiheessa kun Igarashi oli jo lähdössä (enkä ehtinyt sitä enää syödä). Monet eivät saaneet annostaan lainkaan, Arja mukaanlukien. Ravintolasta oli kuitenkin pakko lähteä, jottei hotellille paluu menen kovin myöhäiseksi. Kävimme sitten Tama Centerin Lawsonissa hakemassa ruokaa, jotta saisimme nälän poistettua, ja menimme sapuskoiden kanssa hotellille.

Harjoitukset yliopistolla olivat kyllä antoisat ja niissä oli sama hyvä fiilis kuin edellisellä kerrallakin.

Joitakin blogin seuraajia on ehkä ihmetyttänyt blogiin ilmestyneet japaninkieliset kirjoitukset. Minä (Toni) ja Arja aloitimme viime syksynä japaninkielen opinnot Lahden Wellamo-opistossa. Aikidon harjoittelun lisäksi olemme tulleet nyt tänne myös harjoittamaan kielitaitoa.

Tokiossa ydinkeskustassa ja turistialueella pärjää hyvin englannilla. Mutta jos lähtee kauemmaksi, pelkällä englannilla kanssakäyminnen muuttuu haasteellisemmaksi. Japanilaiset auttavat mielellään, joten pulaan tuskin joutuu. Usein selviää yksinkertaisella englanilla ja elekieden yhdistelmällä. Mutta jotta ymmärtäisi paremmin paikallisia, kannattaa opiskella ainakin vähän japania.

Ruokakaupassa huomaa, että elintarvikkeiden pakkausselostukset ovat vain japaniksi. Japanin oppintunneilla opituista tavummerkeistä on ollut hyötyä. Minä osaan jo myös muutaman kanji-merkin. Kaupassa pystyy ainakin osasta elintarvikkeista jo lukemaan, mitä ne sisältävät. Mutta lukemisen lisäksi tulimme tänne harjoittelemaan myös japanin puhumista.

Hotellille saapumisen jälkeen päätimme hakea kaupasta jotain syötävää. Japanilaisista kaupoista saa valmiiksi tehtyjä aterioita muovipakkauksissa mukaan vietäväksi, kuten sushia, nuudeleita ja vaikka mitä. Erilaisia annoksia löytyy kaupoista tiskimetreittäin.

Valitsimme meille mieluisat annokset, mutta meillä ei ollut ruokailuvälineitä. Japanissa monessa paikassa löytyy kertakäyttöisiä syömäpuikkoja, mutta pikaisen etsimisen jälkeen emme löytäneet niitä mistään.

Totesimme Arjan kanssa, että meillä on riittävästi kielitaitoa kysyä, mistä syömäpuikkoja saa. Lähistöllä oli nuori kauoan työntekijä asettelemassa annoksia kylmiöön, ja päätimme kysyä häneltä:

すみません、はしはどこですか (Sumimasen, hashi wa doko desu ka)
– Anteeksi, missä syömäpuikot ovat?

Nuori poika häkeltyi ”Hashi?” pyysi odottamaan ja lähti juoksemaan jonnekkin. Hetken päästä hän palasi mukanaan nuori nainen, joka oli ilmeisesti esimies. Hän tiedusteli meiltä että minkälaisia syömäpuikkoja haluamme, puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi. Vastasin puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi että haluaisimme kertakäyttöiset puiset syömäpuikot. Esimies pyysi meitä odottamaan hetken, ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan… Ja jäimme taas Arjan kanssa keskenämme ihmettelemään ja odottamaan, mitä oikein tapahtuu?

Ei kestäny kauan kun nainen palasi, mukanaan kertakäyttöiset syömäpuikot. Kiitimme niin vuolaasti kuin osasimme. Meillä oli nyt ruokaa ja välineet joilla syödä ne.

Tämä oli myös hyvä esimerkki japanilaisten auttamisenhalusta. Tosin ehkä he olisivat voineet vain kertoa meille että syömäpuikot annetaan kassalla, kun maksamme ostoksemme… Olimme tämän unohtaneet.

Lauantainta lähtö koitti vihdoin ja matkustimme Lahdesta Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja lähdimme matkaan Finnarin koneella kohti Tokiota. Arja toive toteutui ja saimme nukuttua melko hyvin lennon aikana. Kello 9.00 laskuduimme Naritan kentälle ja siellä meitä odotti aurinkoinen, lämmin ja kostea sää.

Japanilainen byrokratia otti meidät huomaansa jo lennon aikana. Jokaisen ulkomaalaisen tuli täyttää tullauskortti ja maahantulokortti. Lentokentällä maahantulotarkastuksessa jokaisesta otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Mutta kaikki on tehty hyvin sujuvaksi. Virkailijat ohjaavat matkailijoita ystävällisesti ja määrätietoisesti, ja näin jonot liikkuvat eikä synny ruuhkia.

Maahantulotarkastus sujui ripeästi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ensin hoidimme jo lentokentällä tärkeimmät hankinnat, eli internetin ja Suica-kortin matkustamista varten. Vuokrasimme pienen wlan-tukiaseman, jossa on langaton nettiyhteys. Siihen voi sitten kytkeytyä kännykällä tai läppärillä. Yhteys on aika kallis. Se maksaa 1000 jeniä/päivä. Mutta se helpottaa huomattavasti elämää, kun kaupungilla liikkuessa on nettiyhteys käytössä.

Japanissa voi tulla ongelmia suomalaisten pankkikorttien kanssa.  Nettiyhteyttä ostaessamme yhdessä paikassa myyjä totesi että hän ei pysty ottamaan maksua kortilta, jossa on debit ja credit. Toisessa liikkeessä taas maksu sujui ongelmitta. Monessa paikassa maksupääte toimii ihan kuten suomessa, valitset näppäimistöltä debitin tai creditin ja syötät tunnuslukusi. Mutta kannattaa aina varata käteistä mukaan. Japani toimii vielä hyvin paljon käteisen rahan varassa.

Ostimme liput Narita Express -junaan, jolla lähdimme kohti Shinjukua. Shinjukusta vaihdoimme Junaan Keio Linella, jolla pääsimme Keio Tama Centeriin ja aseman läheisyydessä olevaan hotelliimme.

Asemalla ja matkalla hotellille tuli vastaan taas ne edelliseltä matkalta tutut asiat, joita olen kaivannut. Juoma-automaatit, joita on joka kulmassa, iloisesti japania höpöttävät koneet, älyvessat erilaisine toimintoineen ja japanilaisten toisensa huomioon ottaminen, auttamisenhalu ja täsmällisyys. Tästä syystä moni asia japanissa sujuu tosi hyvin.

Toistensä huomioon ottaminen näkyy etenkin juna-asemilla ja junissa. Asemalla ihmiset järjestäytyvät kahden hengen jonoihin vaunujen ovien pysähdyspaikkoihin. Junissa matkustajat käyttäytyvät hillitysti lukien kirjaa, nukkuen tai selaten puhelintaan. Kännykkään puhumista pyritään välttämään tai se tehdään mahdollisimman hilaa, jotta ei häiritä kanssamatkustajia.

Blogi on nyt vähän jäljessä päivitystahdista. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta ne eivät kaikki mahdu samaan postaukseen.

Syksyllä 2014 Lahti Yûkô Aikikaista lähti lähes 10 henkeä Japaniin. Nyt on uuden matkan aika. Tosin tällä kertaa pienemmällä porukalla. Meitä lähtee kolme, Minä (Toni), Arja ja Kustaa.

Igarashi-sensei täyttää 70 vuotta ja Arai-sensei 80-vuotta. Syntymäpäivien  kunniaksi järjestetään juhlaleiri Yamanaka-järvellä, Fuji-vuoren juurella. Suomesta juhlaan lähtee 30 aikidon harjoittelijaa.

Itse juhlaleirin lisäksi on Tokiossa tiedossa myös muuta ohjelmaa: aikidoharjoitukset Meijin yliopistolla, Waka-sensein ohjaamat harjoitukset Aikikain Hombu dojolla ja All Japan Aikido Demonstration -tapahtuma.

Arja ja minä olemme viikon Tokiossa. Tämän jälkeen matkustamme vielä puoleksitoista viikoksi Kiotoon. Siellä on tiedossa aikidoharjoituksia Okamoto-sensein salilla ja lisäksi ”12th International Aikido Seminar”, jossa opettaa muun muassa Miyamoto Tsuruso, shihan, 8.dan.
Kustaa lähti jo Japaniin tänä aamuna. Arjan ja minun lento lähtee lauantaina. Tiedossa on siis pakkaamista ja asioiden järjestelyä ennen matkaa.

Blogista voitte taas seurata, miten matkamme etenee.

さようなら！

Jos asut Lahdessa tai lähiympäristössä, ja olet kiinnostunut aloittamaan aikidon harjoittelun, seuramme peruskurssi alkaa tammikuussa peruskurssinäytöksellä 28.1.2015.

Kurssille voi liittyä tammi- ja helmikuun ajan. Lisätietoa peruskurssista.