Torstai 26.5.

Kone laskeutuu oudon pomppuisasti Hanedaan, Tokion pienemmälle ja viihtyisämmälle kansainväliselle lentokentälle. Täällä kohtaan oikeastaan ensimmäiset haasteet kotoa lähdön jälkeen.

Upouusi passini aiheuttaa ongelmia ja minut ohjataan jonnekin sivuhuoneeseen odottamaan. Passini ja maahantulopaperini katoavat virkailijoiden mukana japanilaisen byrokratian uumeniin.  Kohta toinen virkailija tulee haastattelemaan minua matkani tarkoituksesta ja muista yksityiskohdista. Puolen tunnin viivytyksen jälkeen saan passini ja maahantulopaperini takaisin ja minut ohjataan matkatavaroiden tarkastukseen.

Matkatavarantarkastuksessa koppalakkimies pyytää minua avaamaan matkalaukkuni. Hän penkoo tavaroitani ja taas minulta kysellään matkani tarkoituksesta ja tavaroistani. Mikä perkule tässä nyt mättää!

Koppalakkimies löytää laukustani kodachin, yhden käden puisen miekan, ja ihmettelee, mikä se on. Kerron, että harjoittelen budolajeja ja että olen menossa tapaamaan aikido-opettajaani ja juhlimaan hänen 70-vuotissynttäreitään. Koppalakkimiehen asenne muuttuu normaalista japanilaisesta kohteliaisuudesta ylenpalttiseksi kohteliaisuudeksi, kun hän kuule kuinka kauan olen harjoitellut, että minulla on japanilainen opettaja ja että toimin myös itse aikido-opettajana Suomessa. Juttelemme tovin budosta ja sen harjoittelusta ja koppalakkimies pahoittelee kovasti, että hän joutui tutkimaan tavaroitani ja kertoo, että he joutuvat olemaan nyt hyvin tarkkoja, koska erittäin tärkeä vieras on tulossa Japaniin. Ai, ei hän tarkoittanutkaan minua, eikä muitakaan aikidojuhliin saapuvia suomalaisia vaan Yhdysvaltojen presidentti Barak Obamaa, joka on kuulemma tulossa Japaniin valtiovierailulle lähipäivinä. No, kappas vaan, enpäs tuota tiennytkään! Tervetuloa Obama! Eiköhän me mahduta tänne samaan aikaan molemmat, nyt kun minutkin on todettu terroristin sijaan harmittomaksi budon harjoittelijaksi.

Selvittyäni läpi passitarkastuksista vaihdan eurot jeneiksi kentän rahanvaihtopisteessä. Siitä suuntaan Keikyu-linjan junalla Yokohamaan, jossa ystävällisen opastuksen avulla saan ostettua automaatista lipun JR-linjan junaan Hashimotoon.

Noin 40 minuutin minun makuun ruuhkaisen, mutta japanilaisten mielestä varmaan hyvinkin väljän junamatkan jälkeen olen Hashimoton asemalla.  Tutut kaupat, tutut portaat, tuttu kadunpätkä. Tuntuu lähes tulkoon kodikkaalta.

Illuusio kodikkuudesta katoaa kuitenkin pian, kun lähden etsimään hotellia, jonka pitäisi sijaita lähellä asemaa. Minulla ole tietenkään nettiyhteyttä, jonka avulla voisin avata jonkin karttasovelluksen puhelimestani, sen enempää kuin perinteistä paperista karttaakaan. Joten ei kulu kauaakaan kun olen eksynyt.

Tällaisen huonosti suunnitellun sähläävän matkailun etuja on kuitenkin mielestäni se, että siinä on tilaa yllätyksille ja kiinnostaville spontaaneille kohtaamisille huomattavasti enemmän kuin kellontarkkaan suunnitellussa matkassa. Ja pian saankin vahvistusta tälle monista hieman erikoiselta tuntuvalle matkustustyylilleni. Kysyn muutamalta nuorelta pojalta, tietävätkö he, missä sijaitsee Toyoko Inn Hashimoto -hotelli. Pojat aprikoivat pitkään, raapivat päätään ja osoittelevat sormillaan milloin minnekin päin. Tyypillisiä japanilaisia. He mieluummin arpovat sinulle väärän vastauksen kuin sanovat suoraan, että ”en tiedä”.  Siksi jo ensimmäiselle Japanin matkalle seitsemäntoista vuotta sitten saamani ohje, jonka mukaan kannattaa aina oikeaa reittiä etsiessään kysyä opastusta vähintään kolmelta japanilaiselta ja valita niistä sitten se suunta, jonne kaksi heistä sinua neuvoo,  on käyttökelpoinen edelleen.

Keski-ikäinen mies kävelee poikansa kanssa ohitsemme ja kun mies havaitsee minun ja poikien välisen neuvonpidon, hän pysähtyy ja kysyy, voiko auttaa. Kuultuaan ongelmastani hän pyytää minua seuraamaan itseään. Kävelemme yhdessä hänen autolleen, heitämme matkalaukkuni takakonttiin ja hurautamme hetkessä hotellin eteen. Tämä on yksi syy, miksi pidän niin paljon Japanista. Täällä asuu ihan oikeastikin ystävällisiä ihmisiä, jotka ovat valmiita auttamaan eksynyttä gaijinia ihan vaan auttamisen ilosta!

Kiinassa tai Venäjällä näin olisi voinut myös käydä, mutta sillä erotuksella, että vastaavasta palvelusta olisi vaadittu huomattava rahallinen korvaus! Anteeksi rasistinen kommentti, mutta tällaisia kokemuksia minulla on ko maista.

Hotelli on siisti. Tietenkin se on siisti, olenhan Japanissa! Tämä on muuten toinen syy, miksi pidän Japanista! Kirjaudun hotelliin, josta olen varannut majoituksen nyt aluksi viideksi yöksi. Kun olen poistumassa tiskiltä katseeni kiinnittyy kahteen hotellin pääovesta sisään astuvaan mieheen. Kovin ovat tutun näköisiä. Siinähän on Jukka Helminen ja Kai Karvonen Suomesta. Kovin on pieni tämä 15 miljoonan ihmisen Suur-Tokio! Meitähän alkaa olla jo aikamoinen joukko tuttuja kasassa täällä; on minä, Helmisen Jukka, Kaitsu ja Obaman Barakki, keneenköhän vielä täällä törmään!

Vaihdan pikaiset kuulumiset Jukan ja Kaitsun kanssa ja siirryn sitten hotellin ylimmässä eli kymmenennessä kerroksessa sijaitsevaan yksiööni palautumaan pitkän matkan rasituksista. Yli kolmenkymmenen tunnin matkustamisen jälkeen ei voi muuta kuin todeta, että huh huh, kylläpä tuntuu sänky hyvältä! Ja hyvä niin, koska ei tähän noin kymmenen neliön huoneeseen sängyn lisäksi paljon muuta mahdukaan.  Mutta vaikka huone on pieni, niin maisemissa riittää tilaa ja avaruutta. Sängyltä avautuu näkymä suoraan Hashimoton pikkulähiön yli vuorille. Ei hullumpaa! Tästä tulee hyvä tukikohta seuraavaksi viideksi päiväksi.

Keskiviikko 25.5.

Vaikka takana on vain muutama tunti unta, tuntui herääminen aamuneljältä yllättävän helpolta. Karistan unihiekat silmistä, teen pikaiset aamutoimet ja astun pihalle kauniiseen toukokuiseen aamuun. Olisi mitä mainioin sää tehdä qigong-harjoituksia pellon reunassa pihakoivun alla, mutta tänään jää kyllä aamujumpat väliin. Heitän matkalaukun takapenkille ja suuntaan auton nokan kohti Hämeenlinnaa. Taakse jää perhe, lapsuuden koti ja esi-isien maat kun edessä siintää jo Kaukoidän kiehtova saarivaltio ja sen pienet kodikkaat dojot.

Lyhyen automatkan ja bussikyydin jälkeen saavun lentokentälle. Lähtöselvitys ja matkatavaroiden jättäminen hoituu nykyään selfservice -tyyliin niin kuin melkein kaikki muukin nykymaailmassa. Kohta matkustajat saavat varmaan hoitaa turvatarkastuksen ja koneen ohjaamisenkin itse!

Ottaen huomioon, miten heikosti olin tähän matkaan valmistautunut, menee ensimmäinen etappi Rengosta Amsterdamin kautta Hong Kongiin yllättävän sujuvasti. Asiaa helpotti kyllä suunnattomasti se, että sain Hong Kongin lennolle kokonaisen kolmen penkin rivistön omaan käyttööni! Mikäpä siinä oli pötkötellessä!

Myös Hong Kongissa muutaman tunnin vaihtoväli ja nouseminen Tokion koneeseen sujuu muitta mutkitta.

Vaikka pieni ikävä ja huoli perheestä ja 5-vuotiaasta Melina-tyttärestä kulkeekin nykyään aina matkassa mukana, niin mieli on hyvä. Maailmassa tuntuu hetken olevan kaikki kohdallaan, kun liidän taivaalla korkealla Hong Kongin pilvien yllä. Hienoa olla matkalla taas!

Toni ehtikin jo kirjoitella blogimme aloitussanat. Hauskaa, että toisistamme tietämättä olimme kumpikin ajatelleet ottaa taas tämän viime kertaisen blogimme käyttöön.

En tiedä, otinko Yuko Aikikain viime reisulla motoksi muodostuneen ”ryhmämatka on tyhmä matka” -lauseen liian tosissani, mutta nyt olen palannut taas itselleni tutumpaan yksinäisen matkailijan rooliin ja olen lähdössä reissuun ihan itsekseni. No, ihan ilman suomalaisten tukea en jää tälläkään kertaa. Toni ja Arja saapuvat Japaniin vain muutama päivä minun jälkeeni ja tapaan heitä ainakin muutamaan otteeseen reissun aikana. Lisäksi suomesta on yhteensä 30 treenaajaa tulossa Igarashi-sensein 70- ja Arai-sensein 80-vuotisjuhlaleirille Yamanakako -jäven rannalle.

Valmistelut tälle matkalle jäivät omalla kohdallani monessa mielessä todella viime tippaan, eikä kaikki tosiaankaan mennyt ihan niin kuin Strömssöössä. Sunnuntaina, vain pari päivää ennen lähtöä tuli pieni klassinen kömmähdys eteen, kun kaivoin passini piirongin laatikosta pölyttymästä ja huomasin sen menneen vanhaksi jo vuoden vaihteessa. Muutaman ylimääräisen sydämentykytyksen ja maanantaiaamupäivän byrokraattisen toimenpiteiden jälkeen sain kuin sainkin itselleni uuden passin, jonka hain eilen pääpoliisiasemalta Pasilasta.

Toinen pieni haaste tuli eteen lähtöä edeltävänä iltana, kun Pauliinan minulle toimittama lahja Aikidoliitolta Igarashi-senseille osoittautui aivan liian leveäksi minun pieneen matkalaukkuuni tungettavaksi. No. siihenkin löytyi ratkaisu. Purin paketin ja sain kuin sainkin hienon hopeisella laatalla ja kaiverruksilla varustetun Iittalan puutarjottimen mahtumaan laukkuuni. Sumimasen Pauliina! Lupaan paketoida lahjan perillä uudelleen niin hienosti kuin osaan!

Mutta nyt kaikki on valmista huomisaamun lähtöä varten.
Tervetuloa mukaan matkalle arvoisat blogimme lukijat!

Kustaa

Kirjoitan tätä viimeistä blogipostaustani maanantaiaamuna bussissa matkalla Hämeenlinnasta Lahteen. Maisemat bussin ikkunasta ovat täydellisen erilaisia kuin ne, mihin Tokiossa, Kiotossa ja Osakassa ehdin jo tottua. Taloja on vain harvakseltaan, pilvenpiirtäjiä ei ensinkään. Savisia peltoja ja syksyistä metsää näkyy sitäkin enemmän. Suomi on Japaniin verrattuna harvaan asuttu maa ja aamubussissa on taivaallisen väljää ja tilavaa. Syksyn pimeydestä, koleudesta ja harmaudesta huolimatta Suomi on kerrassaan hieno maa elää ja asua. Täällä on tilaa ja rauhaa tehdä asioita omaan tahtiin.

Japanin suurkaupungeissa on toisin. Junat ja bussit ovat usein tupaten täyteen ahdettuja. Naisille on omia junavaunuja, jotteivat pervot herrasmiehet pääse kourimaan heitä ruuhka-ajan tungoksessa. Neonvalot välkkyvät kaduilla, pilvenpiirtäjien massiiviset silhuetit kurkottelevat kohti taivasta ja joka kadunkulmassa seisovat juoma-automaatit houkuttelevat tunkemaan 100 jenin kolikoita sisäänsä silloinkin kun ei edes janota. Ihmiset jonottavat joka paikkaan siisteissä ennalta määrätyissä jonotuspaikoissa. Tavaratalon hississä meitä ohjaa eteenpäin robottimaista vahanukkea muistuttava hissiopas (omituisimpia ammatteja, mitä olen eläissäni kohdannut). Shinjukun maanalaisten ostoskeskusten tavaramäärä ahdistaa ja japanilainen ylimuodollinen käyttäytymiskoodisto kuristaa pidemmän päälle kurkkua.

Silti tällä reissulla Japani kolahti. Se kolahti oikein kunnolla. Ehkä se johtui osittain siitä, että tällainen täydellinen irtiotto arjesta tuli itselläni todella tarpeeseen. Ehkä kyse oli myös siitä että edelliset pitkät matkani olivat suuntautuneet Kiinaan ja Mongoliaan, joihin verrattuna Japani on järjettömän siisti, hyvin organisoitu, turvallinen (jos nyt ei sitten satu pelkäämään sellaisia pieniä luonnon aiheuttamia yllätyksiä kuten maanjäristyksiä, tulivuorenpurkauksia ja taifuuneja) ja ennen kaikkea ystävällinen maa. Ihmiset ovat luotettavia, ruoka puhdasta ja kaikki toimii käsittämättömän hyvin.

Ehkä parasta tällä reissulla oli kuitenkin se, kuten jo useissa aiemmissa blogipostaukisssa olemme todenneet, että jostain syystä meidän ryhmämme sai joka paikassa todella lämpimän, vieraanvaraisen ja ystävällisen vastaanoton. Sitä eivät sen enempää Tokion ruuhkat, oudot papumössöä sisältävät pullat kuin jatkuvasta kävelystä kipeytyneet jalatkaan pystyneet vesittämään.

Yksi oman matkani parhaita asioita oli Igarashi-sensein treeneissä vierailu hänen kotikonnuillaan Tokion Hashimotossa. Tapasin Igarashi-sensein ensimmäisen kerran yli 20 vuotta sitten vuonna 1992. Sen jälkeen olen osallistunut noin neljällekymmenelle Igarashi-sensein leirille Suomessa ja ulkomailla ja vieraillut hänen luonaan Japanissakin pari kertaa aiemmin. Vaikka en ole koskaan halunnut harjoitella vain yhden opettajan opissa tai vain yhden opettajan tavalla, on Igarashi-sensei minulle kuitenkin tärkein ja läheisin opettaja aikidossa. Hänen aikidossaan, budossaan, persoonassaan ja spiritissään (ei välttämättä aina tekniikassaan) on jotain, joka sopii juuri minulle, istuu minun pirtaani parhaiten. Oli hieno huomata, kuinka opettaja silminnähden arvosti sitä, että olin saanut oman dojoni harjoittelijoita näin ison ryhmän mukaan. Japanilaiset arvostavat yhteisöllisyyttä suuresti ja myös panostavat siihen paljon.

Omaa mieltä lämmitti myös se, miten muutama viime vuosina aikidosta aika lailla taukoa pitänyt ryhmämme jäsen innostui aikidosta taas aivan uudella tavalla matkan aikana, vaikka ennen matkaa vielä kyselivät, onko pakko osallistua harjoituksiin. Muistan yhdenkin aikaisen aamun Apa Hotel Hashimotossa, kun vastoin kaikkia odotuksiani koko ryhmämme ilmaantui hotellin ala-aulaan klo 06.00 keikogit päällä valmiina lähtemään ”vapaaehtoisiin” aamuharjoituksiin Igarashi-sensein dojolle. Sellaista ihmettä ei Suomessa ihan helposti tapahtuisi!

Matkan aikana kaikille taisi valjeta se, että aikidon kautta pääsee paljon syvemmälle japanilaiseen kulttuuriin ja pääsee tutustumaan paikallisiin ihmisiin aivan eri tasolla kuin vain turistia leikkimällä. Ilman Igarashi-senseitä ja hänen huikeita oppilaitaan, erityisesti Irie-sania ja muita Meiji Universityn oppilaita, emme olisi koskaan päässeet näkemään ja kokemaan Japania niin syvällisesti ja aidosti. Ja olihan se huikeaa yli kahdenkymmenen vuoden jälkeen nähdä omasta opettajastaan uusia puolia. Yllätyin ja pakko myöntää, myös hieman liikutuin yhteisessä karaoke-tuokiossamme siitä, miten hyvin ja kauniisti opettaja osaa laulaa. Se taito ei valitettavasti vain ole siirtynyt opettajalta oppilaalle! ;-D

Suuri kiitos senseille, hänen vaimolleen ja oppilailleen huikeista iltajuhlista, mukavista treeneistä ja mm. Hakone-matkakohdevinkistä!

Tämä matka oli itselleni niin aikidollisesti kuin muutenkin yksi parhaista matkoista ikinä. Meillä oli hieno värikäs porukka ja kaikki tuntuivat nauttivan reissusta kovasti. Seuran yhteisestä matkasta Japaniin on puhuttu jo kohta kymmenen vuotta, joten reissu oli siinäkin mielessä todella merkittävä etappi seuran historiassa. Olen aivan varma, että seuraavaa yhteistä aikidomatkaa ei tarvitse odotella yhtä kauan. Sen verran kova polte kaikilla taisi Japania kohtaan jäädä. Alustavasti puhuimmekin jo, että seuraava yhteinen reissu Japaniin tehdään viimeistään vuonna 2018, kun Igarashi-senseillä on juhlaleiri. Eli ei muuta kuin vain säästöpossuun matkatili auki niin lähdetään muutaman vuoden päästä entistä isommalla porukalla takaisin tuonne kiehtovaan nousevan auringon maahan.

Suuri kiitos vielä tähän loppuun Outille etukäteisjärjestelyistä majoitusten ja Kobayashi-sensein juhlien suhteen,  Tonille blogin rakentamisesta, Hansille tulkkauksista ja valokuva-arkistoinnin hoitamisesta, Ullalle loistavasta navigoinnista paikan päällä  ja kaikille muille ryhmämme jäsenille erinomaisesta matkaseurasta! Hienoa, että olitte mukana! Kiitos myös Teemun porukalle virallisen edustuksen hoitamisesta Kobayashi Dojon juhlissa!

Matkamme sloganiksi muotoutunut ”Ryhmämatka on tyhmä matka” ei pitänyt tällä kertaa ihan paikkaansa. Näyttää siltä, että myös toinen sloganimme ”What happens in Japan, stays in Japan”, on tämän blogin kautta osittain kumottu sekin.

Lisää matkatarinoita ja -kuvia sekä japanilaistyylistä karaokea on tarjolla Lahden leirillä itsenäisyyspäiväviikonloppuna 5.-6.12. Tervetuloa kaikki blogimme lukijat mukaan!

Seuraavaa tyhmää ryhmämatkaa odotellessa!

Kustaa

Ihailen nykyään vain harvoja ihmisiä aidosti. Minulla on ollut aikidossa monia hyviä ja karismaattisia opettajia, joiden teknistä osaamista, kokemusta ja työtä aikidon eteen arvostan suuresti. En voi kuitenkaan sanoa varsinaisesti ihailevani heistä ketään. Minulle suuret esimerkit ja jonkinlaiset henkiset oppi-isät ovat tulleet suurimmaksi osaksi aikidon ulkopuolelta. Ihailen sellaisia ihmisiä kuin edesmennyt Mahatma Gandhi ja Nelson Mandela, joiden poikkeuksellinen elämäntyö poikkeuksellisissa olosuhteissa on jättänyt jälkensä maailmanhistoriaan. En tietenkään tunne kumpaakaan historian merkkihenkilöä henkilökohtaisesti, enkä tiedä, millaisia ihmisiä he ovat julkisen roolinsa takana, mutta heidän tavassaan rakentaa parempaa maailmaa ja tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa on jotain, josta mielestäni me kaikki ihmiset voisimme oppia.

Yksi asia erityisesti Nelson Mandelasta on jäänyt mieleeni. Kun Mandela menehtyi viime vuonna 95-vuoden iässä, kysyi muuan lehtimies Mandelan pitkäaikaiselta henkivartijalta, mikä teki Mandelasta niin suuren johtajan. Henkivartijan vastaus oli: ”Mandela arvosti jokaista kohtaamaansa ihmistä ja sai jokaisen ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi ja arvokkaaksi.”

Katsellessani kohta jo 80-vuotiaan Kobayashi-sensein toimintaa juhlaleirin tatamilla Kiotossa, minulle tuli tunne, että hänessä on jotain samaa kuin Nelson Mandelassa. Kobayashi-sensei kohtelee tatamilla kaikkia ihmisiä tasa-arvoisesti. Kuka tahansa harjoitusvuosisen määrästä, vyöarvosta, iästä, sukupuolesta tai kansalaisuudesta riippumatta voi päästä (tai joutua,) eteen opettajan ukeksi ja saada saman huumorilla sävytetyn hyväntuulisen kohtelun.

Olen itse kokenut monet kerrat Kobayashin leireillä sen, miten opettaja saa minut näyttämään typerältä muiden leiriläisten edessä ja saa muut nauramaan kömpelölle yritykselleni heittää opettajaa tatamiin sen jälkeen kun hän on ensin riepotellut minua kymmenen kierroksen iriminagellaan niin että tatami pöllyää. Siinä karhumaisessa karusellissä on vaikea säilyttää tyylikkyyttään ja budouskottavaa olemustaan. Mutta jostain kumman syystä en ole koskaan tuntenut itseäni nolatuksi Kobayashin käsittelyssä. Minulle ei ole naurettu vaan olemme nauraneet kaikki yhdessä. Toiset opettajat eivät pidä ja jotkut eivät edes salli, että treeneissä nauretaan. Itse uskon kuitenkin siihen, että iloinen rento ilmapiiri on eduksi oppimiselle eikä se ole pisaraakaan pois treenin intensiivisyydestä tai arvokkuudesta.

Mahatma Gandhi oli hassu ja hymyilevä lakanaan kääriytynyt pieni mies, joka pysäytti ilman aseita yhden maailman suurimmista sotilaallisista imperiumeista ja johdatti Intian itsenäisyyteen toisen maailmansodan jälkimainingeissa. Nelson Mandela vietti elämästään suuren osan Etelä-Afrikan apartheidhallinnon tuomitsemana terroristina Robben Islandin vankilasaarella pakkotyössä. 27 vankeusvuoden jälkeen vankilasta ulos vapauteen ei kuitenkaan astunut katkera ja vihainen tai periaatteistaan luopunut mies vaan sieltä astui ulos aurinkoisesti hymyilevä harmaatukkainen arvokas vanha herra, joka lähti saman tien rakentamaan määrätietoisesti uuttaa rotusorrosta vapaata Etelä-Afrikkaa yhdessä niin sorrettujen kuin sortajienkin kanssa.

Minulle Kobayashi-sensei edustaa aikidomaailman Gandhia ja Mandelaa. En tiedä ketään toista opettajaa, joka osaisi luoda tatamille yhtä iloisen ja positiivisen ilmapiirin kuin Kobayashi-sensei enkä ketään toista opettajaa, jonka olemus säteilisi samanlaista rauhaa ja tasapainoa kuin Kobayashi-sensei. Kobayashin aito ja lämminhenkinen persoona, nallekarhumainen olemus, vahva tekniikka, määrätietoinen ja sitkeä asenne työntekoa kohtaan sekä 60 vuoden kokemus aikidosta ovat tehneet hänestä yhden aikidomaailman suurimmista opettajista. Kobayashi-sensei on onnistunut luomaan yli 120 dojon maailmanlaajuisen verkoston ja toteuttanut näin omalta osaltaan aikidon perustajan O-sensein kehotusta tehdä aikidosta yksi suuri perhe. Ei siis ole mikään ihme, että paikan päälle Kiotoon oli kerääntynyt yli neljäsataa aikidon harjoittelijaa 25 eri maasta juhlistamaan Kobayashi Dojon 45-vuotisjuhlaa.

Arvostan Kobayashi-senseitä ja hänen elämäntyötään aikidossa suuresti. Oli kunnia saada osallistua Kobayashi-sensein ja hänen poikansa Hiroaki-sensein dojon juhlaleirille ja näytökseen historiallisesti merkittävässä Kioton Butokudenissa. Domo Arigatoo Gozaimasta sensei!

Istumme Ullan, Jennan, Agnetan, Outin ja Hansin kanssa kahvilassa Meidaimaen aseman tuntumassa ja yritämme koota itseämme treenikuntoon illan Meijin yliopistotreenejä varten.

Kävimme aamulla Igarashi-sensein treeneissä Hashimoto Dojolla. Sensei oli jättänyt minulle edellispäivänä hotellin vastaanottoon kirjelappusen, jossa hän kutsui (lue:määräsi) meitä saapumaan aamutreeneihin klo 06.30 Hashimoto Dojolle. Minulla on puhelimen kello edelleen Suomen ajassa, joten oli aika outoa laittaa herätyskello soimaan Suomen aikaa vielä samalle illalle klo 23.30.

Hashimoto Dojo sijaitsee vain noin kymmenen minuutin kävelymatkan päässä majapaikastamme ja koska tiesin entuudestaan, että dojon pukuhuoneet ovat onnettoman pienet tällaiselle yhdeksänhenkiselle viikinkilaumalle, niin puimme keikogit päällemme jo hotellilla ja kävelimme takuuvarmasti huomiota herättäen treenipuvut päällä halki aamuisen Hashimoton. Opettajan dojo sijaitsee tokiolaisittain hyvinkin rauhallisella omakotitaloalueella ja dojossa vallitseekin kodikas ja lämminhenkinen tunnelma.

Olemme kaikki todella väsyneitä johtuen lyhyistä yöunista, Shinjukun väenpaljoudesta, pitkistä kävelyretkistä, jatkuvasti eteen tulevista uusista asioista ja ilmiöistä sekä itsensä ymmärretyksi tekemisessä japanilaisten kanssa asioidessa. Päätän piristää väsynyttä kahvilassa nuokkuvaa matkaajajoukkiotamme pienellä tehtävällä. Pyydän kaikkia nimeämään matkan tähänastiset huippuhetket. Tässä alla on vastaukset, joissa saattaa olla isojakin virheitä, jotka voi laittaa suoraan kirjurin vajaalla käyvän aivotoiminnan piikkiin.

Matkan huippuhetki:

Ulla: Hiroaki-sensein ukena olo juhlaleirillä, koska se oli jotenkin surrealistista, kun en ole itse treenannut kahteen vuoteen juurikaan ja kun oli niin tajuttoman paljon porukkaa sekä tatamilla, että katsomossa.

Orvokki (Outi): Orvokin paras kokemus sensuroitu toimituksen toimesta. Toiseksi paras kokemus on ollut kaikki treenit ja se kun kaikkialla meidät on otettu niin hyvin vastaan.

Agneta: Kobayashin juhlaleiri kokonaisuudessaan: treenit, näytös ja iltajuhla. Tämä oli ensimmäinen kansainvälinen leirini ja pääsin harjoittelemaan ainakin viiden eri kansallisuuden kanssa.

Jenna: Onsen (kylpylä) ja aurinko. Ne ovat pitäneet kehon ehjänä treenaamisesta huolimatta.

Hans: Juhlaleiri oli hieno. Se on suurin aikidotapahtuma, jossa olen ollut mukana. Myös omien isovanhempien tapaaminen oli hienoa (Hansin äiti on kotoisin Japanista, toim.huom.). Ja tietenkin yksi parhaita asioita matkalla on ollut Henkan hattu (joka toimii erinomaisena maamerkkinä ruuhkassa, toim. huom.).

Kustaa: Kobayashi-sensein puhe ja näytös Kioto Budo Centerin vanhassa temppelissä oli koskettava hetki. Siinä kiteytyi yhden poikkeuksellisen miehen poikkeuksellinen elämäntyö. Hetken tuntui kuin aikin henki olisi leijunut temppelin ilmassa käsin kosketeltavissa.

Nyt lähdemme innosta puhkuen (vai oliko se väsymyksestä ja tuskasta ähkien?!) Meidaimaen aseman edustalle, josta Igarashi-sensei johdattaa meidät treenipaikalle. Sen jälkeen on vielä vuorossa iltajuhlat yhdessä yliopistotreenaajien kanssa. Saas nähdä, miten pysymme hereillä…

Kiotolla on takanaan väkevä ja uljas historia, jossa perinteitä kunnioittavien budon harjoittajien esi-isät, samurait, elivät kulta-aikaansa 1100-luvulta aina 1800-luvun puolivälin Meiji-restauraatioon asti. Samurai-sana on joidenkin tulkintojen mukaan johdettu sanasta saburau joka kääntyy suomeksi palvella. Samurain tärkein tehtävä olikin palvella yhteiskuntaa shogunin, armeijan ylipäällikön alaisuudessa.

Samurailuokalla oli oma moraalioppinsa, bushido, jota heidän tuli kaikissa toimissaan noudattaa. Bushidoon liittyviä samurain hyveitä olivat mm. chugi – uskollisuus, makoto –rehellisyys sekä rei – kohtelisaisuus. Nämä hyveet leimaavat japanilaista yhteiskuntaa  vielä tänäkin päivänä, minkä mekin olemme saaneet alkumatkan aikana useaan otteeseen havaita.

Kohteliaisuudesta ja palvelualttiudesta hyvä esimerkki on tämän päivän vierailumme Tozando-nimisessä budotarvikeliikkeessä, jossa henkilökunta seurasi meitä pois lähtiessämme ulos asti kadun varteen ja huolehti, että saamme taksit koko porukalle. He myös pyytelivät moneen kertaan anteeksi, että taksien tulo kestää ja taisivat kumarrella peräämme vielä pitkään senkin jälkeen kun taksin perävalot olivat jo kadonneet kadunkulman taakse.

Mainittakoon muuten, että sain ostamastani hakamasta ison alennuksen kun henkilökunta kuuli, että olimme tulossa Yoko Okamoto-sensein aikidotreeneistä. ”Okamoto-alennus” oli selkeästi isompi kuin se hinta, jonka maksoin Okamotolle kahden päivän treeneistä. Oikein hyvät kaupat tuli siis tehtyä!

Henkilösuhteilla on Japanissa kaiken kaikkiaan suuri merkitys. Esimerkiksi dojolla harjoittelemiseen on perinteisesti tarvittu suositus joltain henkilöltä, jonka dojon opettaja tuntee. On epäkunnioittavaa ilmaantua dojolle tuntematta ketään ja ilmoittamatta tulostaan etukäteen pois lukien Hombu Dojo, jonne kuka tahansa voi maksua vastaan mennä harjoittelemaan. Meille tietä Okamoto-sensein harjoituksiin tasoitti Tissier-sensein ja Micheline Tissier-sensein suositukset. Olin myös useaan otteeseen etukäteen yhteydessä Okamoto-senseihin ja sovin hänen kanssaan tarkan ajan, milloin saavumme dojolle rekisteröitymistä varten. Japanilaisten kanssa sovituista ajoista kannattaa muuten pitää kiinni!

Temppeleiden ja sokkeloisten kujien keskeltä löysimmekin eilen viihtyisän ja erittäin siistin dojon, jossa meitä odotti lämminhenkinen, mutta määrätietoisen oloinen naispuolinen aikidon ammattiopettaja. Okamoto-sensei on poikkeus japanilaisten aikido-opettajien joukossa paitsi sukupuolensa niin japanilaisittain myös hyvin kansainvälisen dojonsa ja voisin sanoa, että myös jollain tavalla länsimaalaisittain selkeän opetustyylinsä takia.

Sensein dojolla lähes puolet treenaajista on ulkomaalaisia, tosin aika moni heistä asuu Japanissa nykyään, joten dojon rauha ei uskoakseni kovin pahasti järkkynyt vaikka värikäs yhdeksänhenkinen joukkiomme ilmestyikin dojolle treenaamaan.
Okamoton treeneissä oli hyvä keskittynyt tunnelma, opettajan tekniikka oli selkeää, vahvaa ja rentoa ja mikä parasta, kaikki dojon treenaajat hakeutuivat treenaamaan meidän kanssamme. Eli koimme itsemme todellakin tervetulleiksi.

Me puolestamme yritimme parhaamme mukaan noudattaa kaikkia dojon sääntöjä ja tapoja seuraamalla dojon vakiharjoittelijoiden toimintaa, mikä on hyvin tärkeä osa vieraalla dojolla harjoittelemista.

Tekniikoiden treenaamisen ja normaalien kumarrusten lisäksi pääsimme harjoittamaan Okamoton treenien yhteydessä myös samurain tärkeintä hyvettä eli yhteisön palvelemista osallistumalla dojon siivoamiseen eilisiltana treenien jälkeen sekä osallistumalla tänä aamuna tataminrakentamistalkoisiin Kyoto Budo Center:issä.

Aikidon harjoittelu on siis paljon muutakin kuin vain tekniikoiden treenaamista. Se on myös yhteisten sääntöjen, aikidon ja budon periaatteiden noudattamista, toisten harjoittelijoiden ja oman opettajan arvostamista sekä perinteen kunnioittamista. Sitä ja kaikkea muuta, mistä me olemme saaneet vasta kalpean aavistuksen, on budon harjoittelu täällä samuraiden kotikonnuilla vanhassa keisarillisessa pääkaupungissa Kiotossa.