Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Hashimoto-joessa viime blogipäivityksen jälkeen! Tässä välissä on jo vietetty Igarashi- ja Arai -sensein juhlaleiri Japanin maaseudulla Yamanake-järven rannalla. Mutta palataanpa sitä ennen muutama päivä taaksepäin öiseen Shinjukuun…

Jostain syystä Shinjukun yö korelaiskorttelissa tuo minulle mieleen Frank Millerin Sin City -sarjakuvan ja elokuvan. Ehkä siksi, että Shinjukun yö tuntuu niin epätodelliselta ja hivenen pelottavaltakin näin maalaispojan näkövinkkelistä katsottuna.

Mori shihanin treenit Hombulla on takana ja palaan illalla väsyneenä yhdelle Shinjukun korealaiskorttelin kapeista sivukujista, jossa pieni hotellini sijaitsee.

Vaikka väsymys painaa kroppaa ja pienen huoneeni sänky kutsuu houkuttelevasti syliinsä käpertymään, koen moraaliseksi velvollisuudekseni lähteä katsastamaan Shinjukun ilta- ja yölelämää. Koska olisihan se noloa, jos minulla ei olisi tältä keikalta kenellekään mitään muuta kerrottavaa, kuin että sänky oli hyvä ja hotelli mukavan hiljainen ja rauhallinen. Niinpä astun ulos mukavasta siististä hotellihuoneestani ja suuntaan kulkuni Shinjukun keskustaa kohti.

Saavun lukemattomien neonvalokylttien valaisemalle viihdekorttelialueelle, jossa riittää  vilskettä kohtuullisesti myös näin arki-iltana. Heti alueelle saavuttuani yksi viehättävä japanilaisnainen huikkaa minua pysähtymään, mutta kieltäydyn kohteliaasti. Pysähdyn kuitenkin kohta ottamaan kuvaa yhdestä isosta Darth Vader -hahmon näköisestä valotaulusta ja huomaan, että nainen on lähtenyt perääni. Hän kysyy sujuvalla englannilla, että haluanko, että hän ottaa minusta kuvan kamerallani eli siis puhelimellani. Mietin hetken ja päätän antaa puhelimeni hänelle. Puhelimen suojakuoressa on myös luottokorttini ja liuta muita tärkeitä kortteja, joten pidän varani, ja päästän naisen itsestäni vain sellaisen matkan päähän, mistä arvelen saavani hänet vain muutamalla juoksuaskeleella kiinni, jos hän päättää häipyä puhelimeni kanssa jonnekin.

Saan kuitenkin puhelimeni takaisin ja kaikki hyvin ainakin tähän asti. Nainen kysyy mistä tulen ja kertoo, että hänellä on ”very nice nighclub” kadun kulmassa ja pyytää minua käymään siellä. Sanon, että ehkä myöhemmin, koska nyt haluan hieman katsella ympärilleni ja kierrellä öistä Shinjukua. Nainen varoittaa minua, että tällä on monia ”very bad places and clubs”, joihin ei kannata mennä, koska niissä on vaarana tulla ryöstetyksi. ”But yourp place is safety?” kysyn hieman ironisesti hymyillen. Ai niin, unohdin, että ironia ei yleensä oikein toimi täällä päin maailmaa!! Nainen vakuuttelee, että hänen paikkansa on turvallinen ja pyytää minua taas katsomaan clubiaan, jonka jälkeen voin sitten taas jatkaa minne haluan. Hän myös osoittaa vastapäätä olevaa poliisiasemaa, jonka edustalla seisoskelee kymmenkunta poliisia ja sanoo, että tämänkin takia hänen clubinsa on turvallinen.

No, pakkohan se on joku hämärä luola katsastaa kun tänne asti on kerran tultu! Nainen johdattaa minut kadun kulmassa olevasta ovesta sisään ja kapeita kivisiä portaita alas hämärään kellariin. Kehoni virittäytyy jo tässä vaiheessa pakene tai kuole -asetuksille, jotta olen valmis reagoimaan nopeasti jos tilanne näyttää menevään uhkaavaan suuntaan. Saavumme alas pieneen hämyiseen baariin, jossa minun ja naisen lisäksi seisoskelee vain viisi tai kuusi isokokoista selvästi kalustoon kuuluvaa mustaa miestä sekä yhdessä nurkkapöydässä kaksi ujosti hymyilevää mustaa naista. Ei näytä hyvältä! Missä ovat kaikki muut asiakkaat? Missä ovat kaikki paikalliset ihmiset? Hetken harkitsen ovella pikaista kääntymistä, mutta sitten huomaan lihavan mustan baarimikon hymyilevän leveästi valkoisilla hampaillaan minulle ja kysyvän ystävällisesti otanko oluen. Muut mustat miehet jatkavat keskeyttämääni tikanheittokisaa ja tunnelma tuntuu yhtäkkiä yllättävän rennolta, joten päätän jäädä hetkeksi. Nainen ohjaa minut baaritiskille istumaan ja iloinen baarimikko tuo minulle oluen, jonka hintakin on varsin kohtuullinen.

Nainen sanoo, että hän lähtee käymään ulkona, mutta palaa pian. Jään istumaan hämärään Shinjukun kellarikapakkaan kuuden mustan miehen ja kahden mustan naisen, joiden ammattia ei ole vaikea arvata, kanssa. Aika epätodellinen fiilis!

Juttelen mukavan oloisen koko ajan iloisesti hymyilevän baarimikon kanssa ja paljastuu, että hän on asunut Moskovassa aiemmin ja kulkenut usemman kerran junalla Moskovasta Helsinkiin, josta hän on lentänyt Tokioon, koska pitää Finnairia paljon parempana ja luotettavampana lentoyhtiönä kuin Aeroflottia.

Kohta minut sisään heittänyt japanilaisnainen saapuu takaisin sisälle uusi mato koukussa. Arabitaustaiselta vaikuttava viiksimies ohjataan istumaan minun viereeni ja myös hänelle tuodaan olut eteen. Näin se homma siis toimii täällä!

Sisäänheittäjänainen sanoo, että olemme liian aikaisessa, koska suurin osa asiakkaista tulee vasta myöhemmin, koska heidän työpäivänsä on vasta loppunut. Hitto soikoon,  kellohan on jo yli puolenyön! Nainen kuitenkin sanoo, että usein täällä jatkuu bileet aamuyhdeksään asti. No, itse en kyllä ajatellut ihan niin myöhään olla. Vaikka olisihan sekin elämys, mennä suoraan baarista Hombulle waka-sensein treeneihin! En varmaan olisi edes ainoa laatuaan!

Juttelen sitten hetken viereeni istuneen arabimiehen kanssa. Hän on Kuwaitista ja lomamatkalla Japanissa. Kun hän kuulee, että minä olen Suomesta, hän innostuu valtavasti. Hän kertoo, että on asunut joskus kuukauden Suomessa, jossain hyvin pienessä kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt millään saa päähänsä. Lopulta hän etsii puhelimestaan Suomen kartan ja löytää sieltä etsimänsä. Iisalmi! Hän on asunut Pohjois-Savossa Iisalmessa, josta hänellä oli tyttöystävä jonkun aikaa. No kaikkea sitä kuuleekin!

Olen saapunut katsastamaan Yakuzan, Japanin mafian, hallitsemaa Shinjukun syntistä yöleämää ja päätynyt afrikkalaisperäisten tummien miesten kellarikapakkaan juomaan olutta Iisalmessa asuneen kuwaitilaismiehen kanssa! Kaikkialle se elämä aikidon harjoittajaa kuljettaakin!

Eiköhän tämä ole nyt nähty minun osaltani. Kiitän paikalla olijoita oluesta ja ystävällisestä vastaanotosta ja toivotan hyvät yöt!

Teen vielä pienen kävelyretken ennen hotellille paluuta ja huomaan hämmästyksekseni uuden piirteen Shinjukun yöelämässä. Katukuvaan ovat ilmestyneet mustat afrikkalaista alkuperää olevat sisäänheittäjät, jotka tulevat ihan iholle kiinni jakamaan mainoslappuja ja kertomaan, että heillä on tosi kauniita strippareita ja hyvää olutta ja sakea. No, ihan varmasti onkin, en epäile yhtään! Mutta ne eivät ole minua varten. Haluan säilyttää sekä rahani että terveyteni ja edes rippeet siitä luterilaisesta kunnollisuudesta, jota minulla on jäljellä. 😀

Shinjukun syntinen yö päättyy minun osaltani varsin varhain ja ehkä lukijoiden mielestä hieman tylsästikin! Mutta parempi näin. Olen nimittäin kuullut monenlaisia tarinoita vähemmän tylsistä, mutta myös vähemmän onnellisista lopuista täällä. Oyasumi nasai- hyää yötä Shinjuku!

Aika monta treeniä on jo ehtinyt kulua, ennen kuin ehdin tai jaksan kirjoitella niistä. Onneksi Toni jo ehtikin kirjoitella hieman Meijin yliopistotreeneistä, jotka ovat aina yhtä absurdit ja yllättävät.

Päällimmäisenä tähän mennessä treeneistä on jäänyt mieleen se, että ahtaassakin tilassa pystyy ja välillä myös kannattaa harjoitella. Meijin treenit ja Mori -shihanin vetämät Hombun treenit ovat olleet ainoastaan ainoat tähän asti, joissa on ollut kohtuulisen hyvin tilaa.

Kaikissa treeneissä on ollut erittäin hyvä tunnelma ja harjoitusparien taso on vaihdellut laidasta laitaan kuten pitääkin.

Muutamissa Igarashi-sensein treeneissä on ollut melko tiukka sävy. Erityisesti Meijin treeneissä hän oli erittäin vaativalla tuulella ja niissä treeneissä tuli selväksi, että vaikka treeneissä saa olla iloinen ilmapiiri niin mitään leikkiä tämä ei ole vaan treenaamme budoa, jossa erityisesti oikeanlainen asenne ja keskittyminen ovat avain kehittymiseen. Tähän on liittynyt sensein opetuksissa vahvasti oman asennon ja keskustan säilyttäminen hyvänä ja vahvana alusta loppuun.

Olen kirjannut kaikki sensein opetukset aika tarkasti ylös ja tulen ammentamaan niistä varmasti paljon omaan harjoitteluuni ja opetuksiini Suomessa seuraavien kuukausien ajan.

Erityisen mieliinpainuva kokemus oli tietenkin eiliset waka-sensein treenit Hombulla. Igarashi oli vuokrannut Hombun päätatamin hänen synnttärijuhlavieraitaan varten eli saimme spesiaaliprivaattitreenin waka-senseiltä. Etukäteen meille tehtiin hyvin selväksi, että Hombulla on hyvin tiukka dojoetiketti, jota kaikkien tulee ehdottomasti noudattaa. Meille kerrottiin mm. että kaikilla tulee olla pieni hikipyyhe mukana, koska hien pyyhkiminen otsalta hihalla on kiellettyä. Mutta myöskään hikipyyhettä ei saa käyttää muulloin kuin waka-sensein antaessa siihen kehotuksen. No, sitä kehotusta ei tällä kertaa tullut, joten pyyhe jäi käyttämättä. 😀

Valitettavasti minulla ei ole yhtään valokuvaa Hombun treeneistä, koska kuvaaminen oli sallittu vain yhdelle meistä, Igarashi-sensein hovikuvaajalle. Otimme lopuksi ryhmäkuvan sekä pienemmät ryhmäkuvat maittain. Isoon ryhmäkuvaan järjestäytymisen harjoittelimme tietenkin etukäteen ennen waka-sensein saapumista tatamille, jotta kuvaan järjestäytyminen ei veisi hänen kallisarvoista aikaansa. Ilmeisesti onnistuimme hyvin, koska waka-sensei ihmetteli, miten me niin nopeasti saimme järjestäydyttyä!

Itse treenit olivat taattua waka-sensein laatua. Selkeä vahvaa perustekniikka, jossa yksityiskohdat on mietitty huolella ja varmaan on ainakin se, että nagen asento pysyy koko ajan täydellisenä ja horjutukset viedään todella alas! Waka-sensei kiersi ahkerasti tekemässä tekniikkaa kaikille ja oli hyvin miellyttävä ja ystävällinen. Samaan aikaan kuitenkin kaikkialta huokui ja kävi selväksi, että hän on Ueshiban perinnön jatkaja ja erityisasemassa suhteessa meihin kaikkiin muihin. Waka-sensei hoitaa mielestäni aikidon kruununperillisyyttään tyylikkäällä ja hienolla tavalla ja luo treeneihin arvokkaan mutta iloisen ilmapiirin.

Niin, waka- ja Igarashi-sensein lisäksi olen tällä reissulla käynyt Hombulla Mori Shihanin, Hashimotossa australialaisen Freddy-sensein ja eilen Tokorazawassa Hiroaki-sensein treeneissä. Ahdasta on ollut ja huonossa kunnossa oleva polveni rajoittaa ja vaikeuttaa omaa tekemistäni aika paljon, mutta olen silti nauttinut jokaisista treeneistä suuresti.

Tokorazawa Dojolta muuten myöhästyin eilen oikein huolella vaikka lähdi yli kaksi tuntia ennen treenejä liikkeelle majapaikastani Odakyu Nagayamasta. En tietenkään millään löytänyt Shinjukussa Seibu Shinjuku -linjan asemaa, joka sijaitsee aika erillään muusta asemasta. Lisäksi hyppäsin ensin hitaimpaan paikallisjunaan, joka pysöhtyy joka maitolaiturilla. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että luovutan ja jätän treenit väliin kun näytti siltä, että hyvä jos ehdin paikalle ennen treenien loppua. Mutta onneksi en luovuttanut. Tokorazawa Dojo on yksi viihtyisimmistä dojoista ja treeneissä oli jälleen erittäin mukava joskin ruuhkainen tunnelma. Sensei vaikutti myös ilahtuneelta että lin liittynyt Seitokain ja Aalto Aikikain porukassa mukaan treeneihin.

Viime kerralla oli isoja ongelmia saada kuvia liitettyä tänne. Mutta nyt alkaa sujua tämäkin, joten tässä lisää silmänruokaa kaikille luontoihmisille. Juuri luontoelämyksiähän tänne Suur-Tokion alueelle kannattaakin tulla etsimään!  😀

Istun parhaillaan Shinjukun, yhden maailman ruuhkaisimmista ja vilkkaimmista keskuksista, Korealaiskorttelin pienessä yhdeksän huoneen hotellissa. Täältä katseltuna aiempi sijaintipaikkani Hshimoto vaikuttaa pieneltä idylliseltä maalaislähiöltä.

Hashimoto on totta tosiaan sen verran kaukana Tokion ytimestä, että sieltä selviää aika vähällä vaivalla jopa ihan metsäisille seuduille, jos tietää, minne mennä.

Olen edellisillä reissuillani onneksi jo sen verran kolunnut Hashimoton, Hachiojin ja Machidan reuna-alueita, että ihan arpapelillä minun ei enää tarvitse lähteä metsän ja luonnonkaipuutani tyydyttämään. Toki voisin ottaa junan tai bussin ja matkata vaikka Hakonen rikkilähteitä ja metsäisiä järvimaisemia katselemaan, mutta matalan budjetin matkaajana ja jotenkin matkustamiseen kyllästyneenä kaipaan jotain yksinkertaisempaa ja ehkä jotain, joka ei ole turisteille edes tarkoitettu.

Niinpä suuntaan tiistaina hotellista ulos kirjauduttani ensin Hashimoto-joen rantaan ja kävelen sitä hetken alajuoksulle päin. Ylitän sitten Machida Kaion, joen toisella puolella kulkevan isomman tien, josta muistaakseni pääsee bussilla mm. Sugawaran dojolle. Tien ylitettyäni alan kiivetä ylös kukkulan tiheästi asutettua rinnettä  ja ihastelen omakotitalojen kuvankauniita puutarhoja.

Kukkuloiden toisella puolella on joku suuri kristillinen oppilaitos ja sen takana kummallisen näköinen torni. Saakohan sieltä suoran yhteyden Jumalaan vai mikä kumma se on?

Jatkan matkaa pienen viihtyisän melko villinä rehottavan puiston ja ulkoilualueen läpi.  Kukkuloiden toisella puolella on laajoja aukeita alueita ja niiden keskellä armeija-aluetta muistuttava pelastuslaitoksen tukikohta ja koulutuskeskus. Joukko nuoria palomiehiä juoksee paahtavassa helteessä raskaat varusteet päällä pihaa ympäri kuin olisivat sotilaskoulutuksessa.

Kuljen pelastuslaitoksen helikopterikentän sivua ja ihailen alapuolellani avautuvaa laajaa metsäisten kukkuloiden jonoa. Tuonne pitää päästä! Ja pääsenhän minä, kun vaan viitsin kävellä paahtavasta helteestä huolimatta.

Kohta edessäni on tiehää viidakkoa, bambumetsää, riisipeltoja ja tietenkin välissä myös asutusalueita. Eihän tämä nyt sentään mitään erämaata ole, mutta ihan hyvä korvike kuitenkin laajoja asumattomia alueita kaipaavalle seikkailijalle.

Jalat hiertyvät aika pahasti rakoille, huonossa kunnossa oleva polveni jäykistyy entisestään, naamani palaa auringossa ja kaiken lisäksi saan lisää kutiavia hyttysenpuremia eri puolille kehoa päivän seikkailuistani. Ja nestehukkakin taitaa vähän vaivata kun päivän päätteeksi palaan Hashimotoon treeneihin. Mutta kylläpä virkisti mieltä! Luonnolla on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Ja eikös se O-senseikin jotain puhunut ihmisen ja luonnon välisen sopusoinnun tärkeydestä!

Sunnuntai 29.5.

Taas venyy nukkuunmeno ihan liian myöhään, mutta onneksi aamulla ei ole aikaista ylösnousua, koska treenit alkavat vasta kello 11 ja dojolle on hotellilta vain vartin kävelymatka. En siis laita edes herätyskelloa soimaan. Aamulla herään tietenkin jo harmikseni kuudelta. Päätän yrittää nukkua vielä tovin vaikka epäilenkin vahvasti ettei se tule enää onnistumaan.

Ummistan silmäni uudelleen ja taidan jopa torkahtaa hetkeksi, siis vain hetkeksi. Ja kun kohta avaan silmäni uudelleen, niin mitä ihmettä, kello on kaksikymmentä yli kymmenen!! Mikä maa, mikä valuutta?! Mikä päivä?! Monelta treenit on ja missä?

Kovalla vauhdilla pakolliset aamutoimet eli vessassa käynti ja sitten treenivaatteet päälle. Tänä aamuna ei ole aikaa jäädä ihmettelemään digitaalisen vessanpöntön erilaisia toimintoja!

Puolijuoksua kaupan kautta dojolle. Matkalla ehdin syödä yhden banaanin ja juoda hieman vettä. Kyllä näillä yhdet treenit aina selviää.

Ja aikamoiset treenit muuten onkin selvittävänä. Sesnein talon edutalla on kymmenien ihmisten muodostama jono ja tuntuu siltä, että akikki eivät edes mahdu sisään. Täällä tarvittaisiin samanlaista sisääntunkijaa kuin Tokion metroissa on ruuhka-aikoina!

Mutta jotenkin kaikki halukkaat, yhteensä 76 treenaajaa saadaan mahtumaan dojolle sisään. Lisäksi eteisessä ja talon seinustalla avonaisten ikkunoiden ääressä liikkuu muutamia valokuvaajia. Aikamoinen härdelli! Mutta japanilaiset ovat niin tottuneita organisoimaan mitä kummallisimpia asioita, että näistäkin treeneistä tulee yllättävän toimivat ja mielenkiintoiset vaikka tilaa on vähemmän kuin yksi tatamimatto paria kohti. Sensei demonstroi jälleen moneen kertaan, miten sekä uke ja nage voivat liikkua niin, että tilaa käytetään mahdollisimman vähän. Hän kehottaa meitä myös katsomaan, miten doshu ja waka-sensei tekivät yhdessä tekniikkaa eilisessä näytöksessä. Waka-sensein ukemit esim. ikkyossa tapahtuivat hyvin pienessä tilassa.

Mielestäni tämä on hyvin käyttökelpoinen treenimetodi myös harvalukuiseen ja avaraan Suomeen. Varokaa vaan, kun tulette seuraavan kerran minun treeneihini! Luvassa voi olla ahtaan tilan tekniikkaa!

Treenaamme myös paljon kakarigeikona eli kolmessa isossa ryhmässä lähinnä erilaisia ukemiharjoitteita. Mielenkiintoista ja sangen erilaista, mihin olemme sensein treeneissä viime vuosina Suomessa tottuneet.

Treenien jälkeen sensei kysyy, että mikä maa haluaa hoitaa siivousvuoron tänään. Stadiuksen Kari, joka on saapunut paikalle Aalto Aikikain ja Seitokain ryhmän kanssa ilmoittaa kovaan ääneen, että ”SWEDEN!” Senseikin remahtaa äänekkääseen nauruun ehdotuksesta, mutta lopputukos on kuitenkin se, että suomalisille se siivousnakki napsahtaa lopulta. No, ehkä ihan reilua, kun ottaa huomioon, että paikalla on vain yksi ruotsalainen, kun taas meitä suomalaisia on yli kaksikymmentä.

Minä päätän ottaa kontolleni rättien kastelun, puristelun, huuhtomisen ja kuivumaan laittamisen.

Siivouksesta selvittyäni kiireellä taas hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan, sillä welcome partyt käynnistyvät dojolla reilun tunnin päästä.

Ja hienot, joskin hikiset kemut niistä tuleekin.  Japanilaiseen tyyliin kaikki on taas erittäin organisoitua ja tarkkaan mietittyä. Tarjoilut ovat myös hyviä, kuten yleensä ja juomaakin tarjoillaan varsin avokätisesti. Juhlien ehkä hienoin tai ainakin arvokkain hetki on, kun Hashimoton alueen korkein virkamies, jonkin sortin kuvernööri käsittääkseni, saapuu paikalle tervehtimään ja onnittelemaan senseitä.

Ikimuistoinen ja kaikin puolin miellyttävä kokemus, jossa yhdistyi sopivasti kansainvälistä värikkyyttä, originaalia japanilaista tapakulttuuria ja sensein hyväntuulista isännöintiä.

Lauantai 28.5.

Se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Uni tuli silmään vasta vähän ennen kahta ja herätys oli jo puoli kuudelta. No, eihän tänne asti kannata nukkumaan lähteä!

Kokoonnumme parin muun paikalle saapuneen suomalaisen Kristianin, Hanneksen ja Atron kanssa hotellin ala-aulaan vähän ennen kuutta aamulla keikogit valmiiksi päällä. Tämä oli sensein toive, että kaikki lähistöllä majoittuvat pukisivat treenipuvun päälle jo majapaikassa, ottei sensein dojon noin neljän neliön kokoinen pukuhuone ruuhkautuisi ihan mahdottomasti.

Reippailemme halki aamuisen Hashimoton dojolle, tervehdimme dojon tyyliin ensin toivottamalla hyvää huomenta ovesta sisään astuessamme ”ohaio gozaimas!” ja sen jälkeen tatamille kumartamisen yhteydessä imaisemme halumma harjoiteella yhdessä ”onegai shimasu!”, johon muu paikalle kerääntynyt aikidokuoro vastaa tietenkin samoilla repliikeillä. On tämä vaan aina yhtä kummallista!

Tatamilla alkaa olla kohtuullisen ahdasta kun 30 treenaajaa yrittää mahtua harjoittelemaan sulssa sovussa noin 35 tatamin dojolla. Mutta tämä on vasta kevyttä alkusoittoa seuraavan päivän treeneille. Senseillä tuntuukin olevan aamun teemana, miten tehdä tekniikka ja ukemeita niin, että siihen käytetään vain yhden tatamimaton verran tilaa. Sensei muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, että huomenna meitä on paikalla 80 treenaajaa. No, siitähän ei kyllä sitten tule enää yhtään mitään, koska nytin on jo ahdasta. Hienosti sensei saa kuitenkin temmon pidettyä yllä. Tuntuupa todella hyvältä treenata vaikka yöunet jäikin aika minimiin.

Treenien jälkeen dojon ulkopuolella majoittuvat saavat vapautuksen dojon siivoamisesta, koska meidän pitää ehtiä käydä hotellilla vaihtamassa vaatteet ennen klo 8.45 yhteistä lähtöä All Japan Demonstration’iin Budokaniin.

Pikamarssi hotellille, pikasuihku, vielä pikaisempi aamiainen ja olemme juuri sovittuun aikaan Hashimoton asemalla Keio Linen porttien edustalla valmiina matkaan kohti maailman suurinta aikidonäytöstä.

Noin tunnin matkustus, kolmen vartin jonotus Budokanin ulkopuolella ja lisäksi tunnin odotus Budokanin sisällä kannattaa ehdottomasti. No rehellisesti sanottuna näytöshän on aivan liian pitkä, monin paikoin tylsä ja puuduttava ja lisäksi omasta 90 sekunnin esiintymisestä näytöksessä yhdessä lähes kolmenkymmenen muun suomalaisen kanssa ei jää paljoa jälkipolville kerrottavaa. Mutta silti on jotenkin todella mielenkiintoista ja inspiroivaa nähdä tämän kokoluokan aikidotapahtuma, jossa kymmentuhatpäinen yleisö, arvovieraat sekä sadat esiintyjät eri puolilta maailmaa nousevat näytöksen aluksi seisomaan ja laulavat yhteen ääneen Japanin kansallislaulun.

Viidellä eri tatamilla tapahtuu koko ajan eritasoisia, eri dojojen ja opettajien esityksiä. Loppua kohti siirrytään isoista ja kaoottisista massaesityksistä vain muutamalla tatamilla samaan aikaan tapahtuviIn korkea-arvoisten shihaneiden esityksiin. Mukana on monia tutuja opettajia Igarashi-, Kobayashi- ja Endo-senseistä alkaen. Suurin osa shihaneista on tuttuja jos ei tatamilta niin vähintäänkin Youtubesta, joka on kuulemma nykyään maailman suosituin sensei, Yuotube-sensei!

Näytös huipentuu, kun viimeistä edellisenä tatamille astelee 86-vuotias, vuonna 1948 O-sensein oppilaana aikidon aloittanut Hiroshi Tada shihan 9.dan.  Sitä tunee itsensä vielä aika poikaseksi kun katselee, miten 40-luvulla aikidon aloittanut vanhus heittelee ukejaan edelleen sangen räväkällä ja vakuuttavalla tahdilla. Jos itse edes eläisin noin vanhaksi ja pystyisin vielä edes jotenkin liikkumaan, niin olisin jo tyytyväinen! Tämä on yksi hienoimmista asioista aikidossa minulle. Aikido on koko elämän mittainen polku, jossa on mahdollisuus joka päivä oppia uutta, joka päivä vahvistaa ja kultivoida itseäsi.

Näytöksen päättä Aikido Doshu Moriteru Ueshiba vakuuttavalla, tyylikkäällä ja dynamisella näyöksellä, jossa hänellä on yhtenä ukena oma poikansa wakasensei Mitsuteru Ueshiba.

Suurin osa näytöksen isojen herrojen esityksistä löytyy jo YouTubesta, kun laittaa hakusanaksi 54th Alla Aikido Demonstration. Kannattaa katsoa!

Rankka, mutta antoisa päivä alkaa kääntyä loppua kohden. Jätän tällä kertaa käyttämättä mahdollisuuden osallistua Shinjukussa Kobayashi Dojon iltapippaloihin. En myöskään jää Jukan ja kumppaneiden kanssa historiallisia nähtävyyksiä katselemaan, enkä edes lähde muun Jennyn ja Irie-sanin johtaman Igarashi-sensein oppilasryhmän  mukana takaisin Hashimotoon.

Minun sosiaalinen kiintiöni on tältä päivältä täynnä. Kaipaan omaa rauhaa ja tilaa hetkeksi. Ja mistäpä sitä muualta voisikaan paremmin löytää kuin Japanin vilkkaimmasta keskuksesta, pilvenpiirtäjien, neonvalojen, ostoshelvettien, pelihallien ja maailman ruuhkaisimman juna-aseman hallitsemasta Shinjukusta!

Ou jee!

Olen gaijin, muukalainen tässä jättimäisessä kaupungissa. Täällä kukaan ei tunne minua, kukaan ei löydä minua, kukaan ei edes osaa etsiä minua. Aika rauhoittavaa! Melkein kuin olisin lapin erämaissa tai Altain vuorilla Mongoliassa!

Torstai-ilta 26.5.

Niinhän siinä taas kävi, kuten viime reissullakin, että blogin pitäminen ajan tasalla ja sen kirjoittaminen päivittäin osoittautui hieman liian optimistiseksi tavoitteeksi.

Mutta lupasin edellisessä postauksessani kertoa myöhemmin lisää torstai-illan eksoottisesta ravintolaelämyksestä. Joten tässä tarinaa siitä muutaman päivän viiveellä.

Hotellihuone tuntuu pitkän matkustamisen jälkeen niin mukavalta, että ei ole ihan helppoa edes tällaiselle kurinalaiseen budoelämään tottuneelle lähteä enää haistelemaan Hashimoton toukokuisen illan tunnelmia.

Kiljuva nälkä pakottaa minut kuitenkin pian ulos ruuan metsästykseen. Ja niinhän siinä sitten käy, että ensimmäinen ateriani Japanin maaperällä on hampurilainen! Kaikille orientalistikulinaristeille ja kultturelligastronomeille puolustuksekseni kerrottakoon, että käytin sentään japanilaisten omaa Mosburger-ketjun ravintelia. Ja ei huolta, hyvät lukijat, aitoa ruokaeksotiikkaa on luvassa vielä tälle illalle, vaikken sellaista osannut itsekään odottaa. 

Teen pienen kävelylenkin ympäri Hashimotoa. Kävelen vaistomaisesti Igarashi kotitaloa ja dojoa kohti ja pian huomaankin seisovani hänen pimeän talonsa edustalla. Ei ketään kotona, eikä Jennyä eikä muitakaan uchideshielämään dojolla viettäneitä paikalla.

Kävelen pimeää Hashimoto-joen rantaa sopivan lämpöisessä ilmassa sirkkojen siristessä takaisin aseman suuntaan.  Päädyn lopulta  tutun ravintolan edustalle. Ravintola on sama, jossa erosimme senseistä viime reissun päätteeksi. Ja sen edessä seisovat tietenkin Jukka ja Kaitsu. Stalkkaavatko he minua vai minä heitä? Siinäpä vasta pulma.

Jukka ja Kaitsu ovat saaneet jostain vihiä, että sensei saattaisi olla ravintolassa sisällä. Japanissa ei voi tietenkään toimettomana seisoskella ravintolan edustalla ilman, että siihen joku puuttuu ennen pitkää. Kohta tarjoilija tuleekin ulos kysymään meiltä, että voiko hän auttaa. Jukka kysyy tarjoilijalta, että tunteeko hän Kazuo Igarashia ja onko hän mahdollisesti sisällä ravintolassa. Poika raapii kummastuneen näköisenä päätään, enkä ole varma ymmärsikö hän alkuunkaan, että, että kyse oli jostain ihmisestä, jota etsimme. Sitten minä kesksin kysyä, että tunteeko hän aikido-opettajaamme Igarshi-senseitä. Aikido sensei! Huudahtaa tarjoilija ja hänen suunsa kääntyy levään hymyyn. Hän tuntuu olevan kovin iloinen, kun osasi auttaa ja palvella meitä toivomallamme tavalla.

Tarjoilija viittoo meitä astumaan sisään ravintolaan. Sen jälkeen kaksi muuta tarjoilijaa, kaikki nuoria poikia muuten), tulee mukaan opastaman meitä ravintolan perälle ja siirtämään kenkämme hyllylle. Perinteisen japanilaisen ravintolan tatameilla istuu pöydän ääressä sensei, hänen vaimonsa sekä Jenny, joka on ollut jo muutaman viikon sensein luona auttamassa juhlavalmisteluissa ja samalla treenaamassa nelosdanin graduointia varten.

Iloinen jälleen näkeminen puolin ja toisin. Ja taas jatketaan siitä, mihin viimeksi jäätiin. Eli sensei tilaa minulle, Jukalle ja Kaitsulle ensin oluet. Kehottaa meitä sitten syömään pöydässä olevia ruokia ja pyytää sitten tarjoilijaa tuomaan pöytään pienen eksoottisen lisän, tarjolla on nimittäin fugua eli pallokalaa. Fugu on siitä kiva ruokalaji, että se voi tappaa sinut vain muutamassa tunnissa syömisen jälkeen, jos kalaa ei ole valmistettu oikealla menetelmällä. Johtuuko se sitten tästä vaaraelementistä vai mistä, mutta fugu on Japanissa suurta herkkua ja sitä on syöty täällä jo vuosisatojen ajan.

Perjantai 27.5.

Tänään iski joko jet lag päälle kuin miljoona volttia tai eilisiltaisen pallokalan valmistus ei sittenkään ollut mennyt ihan ohjesääntöjen mukaan. En nimittäin kyennyt tänään väsymykseltäni aamiaisen jälkeen nousemaan sängyltä ennen kuin viiden jälkeen iltapäivällä.  Sen jälkeen pikainen, mutta hieman liiankin ravitseva ramenkeitto naamariin ja kiireellä ensimmäisiin treeneihin tutulle Igarashi-sensein kotidojolle. Sensei ei valitettavasti päässyt opettamaan meitä tänään, koska oli Hombu Dojolla palaverissa. Treenit veti Freddy-sensei Australiasta. No, ihan mukavat treenit kuitenkin, eikä ainakanaan liian rankat näin reissun ensimmäisiksi treeneiksi.

Aamulla sitten luvassa ensimmäiset Igarashi-sensein treenit. Pitääpä yrittää päästä ajoissa nukkumaan!