Kauaksi taakse jäi samuraiden saari

Ilta APA-hotellissa

Ilta hämärtyy yöksi Hashimotossa ja edessä on pitkä matka Hong Kongin ja Amsterdamin kautta kotiin.

Tämä reissu oli totaalisen erilainen kuin edellinen. Vaikka suomalaisia oli kokoontunut Igarashin synttäreille ja sen oheistapahtumiin kolmekymmentä, joista Arjan ja Tonin lisäksi monet muutkin olivat minulle entuudestaan hyvinkin tuttuja, niin silti vietin suurimman osan aikaa yksikseni omissa oloissani. Tämä reissu jätti paljon enemmän aikaa omille ajatuksille ja mahdollisuuden tutkailla omaa suhdettaan aikidoon, omiin opettajiin ja tähän omituiseen maahan syvällisemmin.

Intensiivinen vähintään kuukauden uchideshi-jakso (kotioppilas) jonkun opettajan dojolla on erittäin tehokas tapa oppia lajista paljon lisää lyhyessä ajassa ja ennen kaikkea vahvistaa ja karaista omaa kehoa ja spirittiä. Mutta siinä vaiheessa, kun on keski-ikää lähentelevä (vai jo sen ylittänyt?) perheenisä, joka tekee aikidoa puoliammatikseen, ei  uchideshi-elämä enää ole oikea tapa kehittää omaa aikidoa. Ei ainakaan minun kohdallani.

Suomesta ja Euroopasta löytyy teknistä osaamista ja kokemusta ja erittäin hyviä jopa huipputason aikido-opettajia niin paljon, että oppiakseen aikidoa ei ole mitään pakottavaa syytä lähteä enää kaukoitään kuten joskus vuosikymmeniä sitten.

Silti suosittelen kaikille niille, jotka aikidoa vähänkään vakavammin harjoittelevat, treenimatkaa Japaniin lämpimästi jossain vaiheessa. Vaikka tekninen kehittyminen ja oppi tulisikin omalta dojolta ja oman dojon pääopettajalta sekä leireiltä, niin matka aikidon kotimaahan, sen synnyinsijoille ja Aikikai Aikidon päämajaan Hombu Dojolle syventää suhdetta lajiin ja lisää ymmärrystä siitä, millaista lajia oikeastaan harjoittelemme. Vaikka aikidon tekniikat ja humaanit periaatteet ovat monessa mielessä yleismaailmallisia, on aikido kuitenkin samalla myös osa Japanissa syntynyttä budoa, japanilaista kulttuurihistoriallista traditiota ja käsite- ja uskomusmaailmaa. Jos aikidon irrottaa kokonaan tästä kontekstista, mitä jää jäljelle? En tiedä, mutta ei sitä enää voi ainakaan aikidoksi kutsua.

Suomessa ja muualla Euroopassa on kehittynyt omanlaisiaan tapoja harjoitella aikidoa. Meillä on myös paljon sellaista osaamista ja sellaisia vahvuuksia, jotka japanilaisilta puuttuvat. Esimerkiksi pedagokisessa mielessä monien länsimaalaisten opettajien opetustyyli sopii länsimaalaiseen tapaan oppia ja omaksua asioita paremmin kuin japanilaisten opettajien opetustapa. Länsimaalaiset myös kaipaavat enemmän perusteluja ja analysoivat tekemistään enemmän, mikä voi nopeuttaa teknistä kehittymistä.

Mutta myös Japanissa on paljon asioita, joista meidän kannattaa ottaa opiksi tai ainakin asioita, jotka on hyvä tiedostaa. Äkkiseltään tulee mieleen ainakin se, että japanilaiset ovat huomattavasti kärsivällisempiä harjoittelemaan perusteet kuntoon, ennen kuin lähtevät harjoittelemaan omaan osaamistasoon nähden turhan vaativia tekniikkavariaatioita.

Toinen asia, josta Stadiuksen Karin kanssa juttelimme Tokorazawa Dojolla Hiroakin treenien jälkeen on se, että  täällä on selkeämpi ero siinä, miten eri ikäisten odotetaan harjoittelevan ja esimerkiksi liikkuvan ukena. Siksi japanilaisilla dojoilla harjoittelijoiden ikärakenne on yleisesti ottaen laajempi kuin meillä.

Ehkä kaikkein isoin huomio itselläni kiinnittyi tällä reissulla siihen, miten vakavasti monet opettajat aikidoon täällä suhtautuvat. Japanissa aikido onkin mielestäni usein kokonaisvaltaisempaa kuin meillä, ei siis pelkän tekniikan vaan myös hengen, spiritin kehittämistä sekä asioiden tekemistä yhteisen edun vuoksi. Tähän sisältyy esimerkiksi dojosta huolehtiminen yhdessä muiden kanssa.

Japanilaisessa aikidossa ei ole pekyse lkästään hauskasta liikuntaharrastuksesta, tekniikoiden oppimisesta tai vyöarvoissa edistymisestä vaan jostain paljon isommasta. Aikido on opettajille elämäntapa, elämänkatsomus, johon suhtaudutaan hyvin syvällisesti ja vakavasti vaikka treeneissä sinänsä olisikin pääosin iloinen ja välitön tunnelma. Aikido on heille lähes uskonnollista vakaumusta edustava henkinen harjoitusmenetelmä, jonka mukana kulkee vuosisatojen kulttuuritraditio, filosofia ja ikivanhat uskomukset ja jonka tehtävänä on kultivoida harjoittelijaa ja tuoda hänet osaksi isompaa kokonaisuutta. Opettajat  kokevat velvollisuudekseen viedä O-sensein, suuren opettajan oppia eteenpäin uusille sukupolville.

En koe olevani millään muotoa uskonnollinen, mutta silti tästä matkasta tuli itselleni enemmän henkinen kuin fyysinen matka, joka syvensi omaa suhdettani aikidoon entisestään, mutta jätti samalla tukun kysymyksiä ilmaan roikkumaan ilman vastauksia. No, onneksi minulla on aikaa ratkoa niitä koko loppuikä.

Suuri kiitos vielä senseille, Machikolle, Irielle, Jennylle ja kaikille muille, jotka osallistuivat juhlien ja siihen liittyvien oheishässäköiden järjestämiseen!

Aina joskus olen haaveillut siitä, että voisin jäädä pidemmäksi aikaa Japaniin treenaamaan ja perehtymään vielä syvällisemmin aikidoon ja budokulttuurin sen syntysijoilla. Mutta tässä elämäntilanteessa kaksi viikkoa alkaa olla aika lailla maksimi olla reissussa poissa kotoa. Sillä minua odottaa kotona maailmankaikkeuden paras syy palata takaisin!

Melina

Kyyneleet kimaltelevat jo silmänurkassa, kun mietin, miten kohta viisivuotias kovaa isi-ikävää potenut tyttö hyppää kaulaani ja puristaa itsensä minua vasten koko hennon vartensa voimalla.

Goodbay ja sayonara!

Nähdään taas!