Arkistot kuukauden mukaan: kesäkuu 2016

Tama-center, Hombu ja leirielämä

Blogipostaukset ovat ainakin omalta osaltani hiukan jäljessä, sillä en ole jaksanut iltaisin kirjoittaa ja toisaalta on myös ollut ohjelmantäyteisiä päiviä. Aloittaessani kirjoittamaan tätä, on meidän viimeinen Tokio-päivä. Tänään iltapäivällä lähdemme Tonin kanssa shinkansenilla (luotijuna) Kiotoon.

Jossain aiemmassa jutussa oli jo siitä, että majapaikkamme Tokiossa oli Tama-centerissä, mikä on keskustasta lähes tunnin junamatkan päässä. Olin kyllä tosi tyytyväinen siihen, että olimme rauhallisemmalla alueella, kuin Tokion ydinkaupunginosissa, ja samalla enemmän tavallisten paikallisten ihmisten keskuudessa. Tama-center on uusi tai uudehko kaupunginosa ja erittäin siisti. Sen keskusta on rakennettu siellä olevan Sanrio Purolandin eli Hello Kitty -huvipuiston ympärille. Ja Hello Kittyä riitti joka paikassa rautatieaseman kelloista lähtien! Vaikka Tama-center on iso kauppakeskittymä, niin siellä on myös isoja puistoalueita lähettyvillä. Minä kävin yhtenä päivänä itsekseni kävelemässä korkealla kukkulalla sijaitsevassa metsäisessä puistossa ja toisena päivänä kävimme yhdessä eräässä toisessa puistossa kävelemässä. Meidän hotellin viereisellä ruohikkokaistaleella oli kolme vuohta pitämässä ruohon lyhyenä. Aika ihmeellistä, että tällaista on Tokiossa.

Tokion ydinkeskustassa kävimme Kitanomarun puistossa, joka on rauhallinen puisto pienen joen varrella. Tällä reissulla olen kiinnittänyt huomiota siihen kuinka hiljaista Tokiossa on, vaikka se on maailman suurimpia miljoonakaupunkeja. Ihmiset puhuvat hiljaisella äänellä, ja kännyköihin puhuminen on junissa kiellettyä ja ne tulee pitää äänettömällä. Pari kertaa Toni huomautti minulle junassa, etten saa puhua niin kovalla äänellä, kun innostuin jostain selittämään. Jopa autojen ja mopojen ääni on hiljaisempi kuin Suomessa! Hiljaisuus kyllä rauhoittaa muuten niin valtavan ja jatkuvan ärsyketulvan kaupungissa, jossa myös joutuu pakostakin olemaan hyvin lähellä itselle vieraita ihmisiä.

Sitten vielä vähän treeneistä. Kävimme viime viikon torstaina Hombu-dojolla (aikidon pääpaikka) Waka-sensein treeneissä, jotka olivat erikseen järjestetty Igarashi-sensein syntymäpäiviin liittyen. Ja jälleen kerran olipahan paljon porukkaa treenaamassa, eikä yhteentörmäyksiltäkään voinut välttyä, vaikka kuinka koetti katsoa mihin suuntaan heittää uken. Oli kyllä hieno kokemus harjoitella Hombulla, kun viime reissulla olin vain katsomassa siellä harjoituksia. Minulla oli etukäteen yksi ongelma treeneihin liittyen, sillä olin flunssassa ja nenä vuoti jatkuvasti. Hombulla on äärimmäisen tarkat käyttäytymissäännöt ja esim. hikeä ei saa pyyhkiä hikipyyhkeeseen ilman sensein lupaa eli ongelmani oli se saanko edes niistää treenien aikana, vaikka nenä vuotaisi?! Kyselin tätä etukäteen ylemmiltä vyöarvoilta, mutta he eivät osanneet varmaksi vastata tähän kysymykseen. No, onneksi nenä ei pahasti vuotanut treeneissä ja pyyhin sitä nenäliinaan hyvin vaivihkaa. Että toivottavasti en rikkonut mitään etikettiä.

Viikonloppuna olikin sitten aikidon suhteen matkan kohokohta, Igarashi-sensein syntymäpäiväjuhlaleiri Yamanaka-järven vieressä ja Fuji-vuoren juurella. Menimme leiripaikalle kolmella tilausbussilla, mitkä lähtivät Hashimotosta. Matka kesti 2,5h ja bussi kiersi spiraaliteitä kohti vuoristoa. Maisemat olivat sanoinkuvaamattoman upeat! Sellaista vehreyttä ja vihreyttä en ole nähnyt missään. Aiemmin Euroopassa näkemäni vuoristoalueet ovat olleet karumpia, kuin nyt täällä. Vuoret olivat hyvin jyrkkiä ja niitä reunustivat syvät laaksot. Fuji-vuoren huippukin näyttäytyi, vaikka se oli välillä pilvien peitossa. Kustaa tai Toni kirjoittaa varmaankin tarkemmin treenien sisällöstä, joten en niistä niin paljoa kirjoita. Tosi mukavia treenejä, itselle uusia senseitä niitä vetämässä, kivoja harjoittelukumppaneita sekä teräksisiä aikido-mummoja ja -pappoja.

Joo, mutta muihin asioihin leirillä meinasi mennä hermo. Ekanakin aivan järkyttävän tiukka ja tarkka aikataulu eli esimerkiksi ulkona maisemien ihasteluun ei ollut minuuttiakaan aikaa kumpanakaan päivänä. Leiripaikan rakennukset olivat ehkäpä hieman rähjäiset ja majoitus oli yhteishuone yhdeksän muun naisen kanssa. Sinänsä majoitus oli elämys nukkua perinteisellä olkitatamilla ja futonilla, ja nukuin jopa 5-6h, mutta tämä yksi kerta yhteismajoitusta riitti minulle. Futonini pääpuoli oli ikkunan vieressä ja kuulin koko yön sirkkojen tai jonkun sirittäjälinnun sirityksen, mikä oli kylläkin miellyttävää ja ikkunasta näkyi Fuji. Koko käytävälle oli yhteisvessa ja suihkut olivat koko majapaikan yhteisessä pikku-onsenissa eli kylpylässä. Ruokailut olivat pääasiassa perinteisten matalien pöytien ääressä, joissa olisi pitänyt kyetä istumaan koko ajan polvi-istunnassa, mihin länsimaiset polvet eivät ole kultivoituneet, eivät riittävästi edes aikidoharjoittelun myötä. Sunnuntaiaamuna oli herätys klo 5.45 (tosin meidän huoneessa ensimmäiset heräsivät tuntia aiemmin) ja ohjelman mukaan aamulenkin olisi pitänyt alkaa klo 6. No, satoi vettä kaatamalla, niin korvaavana ohjelmana oli yhdessä dojoista aamuvenyttely. Ensin Irie-san veti lyhyesti perusvenyttelyä, minkä jälkeen Shirakawa-sensei aloitti shintolaistyyppisen venyttelyn yhdistettynä mantrahuutoihin tai johonkin, sillä en tunne shintolaisuutta riittävästi tietääkseni mitä kaikki tarkoitti, vaikka sensei puhuikin laveasti japaniksi, mitä eri liikkeet ja niihin liittyvät sanat tarkoittavat. Shirakawa-sensei innostui asiastaan niin paljon, että Igarashi-sensein piti huomauttaa hänelle aikataulusta. Kokemus tämäkin…

Tässäpä olikin nyt paljon ja monenlaista asiaa koottuna yhteen.
Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille!

Vuohia Keio Plaza Hotel Taman vieressä.
Vuohia Keio Plaza Hotel Taman vieressä.
Taman puistoalueita.
Taman puistoalueita.
Kello Keio Tama centerin asemalla.
Kello Keio Tama centerin asemalla.
...ja infotaulu.
…ja infotaulu.
Sanrio Puroland.
Sanrio Puroland.
Vuoria levähdyspaikan vieressä matkalla Yamanakalle.
Vuoria levähdyspaikan vieressä matkalla Yamanakalle.
Arai-sensei ja Igarashi-sensei. Paketista avataan Doshun lahjoittamaa 80-vuotiasta sakea.
Arai-sensei ja Igarashi-sensei. Paketista avataan Doshun lahjoittamaa 80-vuotiasta sakea.
Toni ja Anu iltajuhlissa.
Anu ja Toni iltajuhlissa.
...ja Arja, Jenny ja Pekka.
…ja Arja, Jenny ja Pekka.
Iltajuhla.
Iltajuhla.
Sateisesta ilmasta huolimatta Fuji-vuori näyttäytyi. Vuori on monesti sumun peitossa.
Sateisesta ilmasta huolimatta Fuji-vuori näyttäytyi. Vuori on monesti sumun peitossa.

Shinjuku – Syntinen kaupunki

Paljon on taas ehtinyt vettä virrata Hashimoto-joessa viime blogipäivityksen jälkeen! Tässä välissä on jo vietetty Igarashi- ja Arai -sensein juhlaleiri Japanin maaseudulla Yamanake-järven rannalla. Mutta palataanpa sitä ennen muutama päivä taaksepäin öiseen Shinjukuun…

Jostain syystä Shinjukun yö korelaiskorttelissa tuo minulle mieleen Frank Millerin Sin City -sarjakuvan ja elokuvan. Ehkä siksi, että Shinjukun yö tuntuu niin epätodelliselta ja hivenen pelottavaltakin näin maalaispojan näkövinkkelistä katsottuna.

Mori shihanin treenit Hombulla on takana ja palaan illalla väsyneenä yhdelle Shinjukun korealaiskorttelin kapeista sivukujista, jossa pieni hotellini sijaitsee.

Vaikka väsymys painaa kroppaa ja pienen huoneeni sänky kutsuu houkuttelevasti syliinsä käpertymään, koen moraaliseksi velvollisuudekseni lähteä katsastamaan Shinjukun ilta- ja yölelämää. Koska olisihan se noloa, jos minulla ei olisi tältä keikalta kenellekään mitään muuta kerrottavaa, kuin että sänky oli hyvä ja hotelli mukavan hiljainen ja rauhallinen. Niinpä astun ulos mukavasta siististä hotellihuoneestani ja suuntaan kulkuni Shinjukun keskustaa kohti.

Saavun lukemattomien neonvalokylttien valaisemalle viihdekorttelialueelle, jossa riittää  vilskettä kohtuullisesti myös näin arki-iltana. Heti alueelle saavuttuani yksi viehättävä japanilaisnainen huikkaa minua pysähtymään, mutta kieltäydyn kohteliaasti. Pysähdyn kuitenkin kohta ottamaan kuvaa yhdestä isosta Darth Vader -hahmon näköisestä valotaulusta ja huomaan, että nainen on lähtenyt perääni. Hän kysyy sujuvalla englannilla, että haluanko, että hän ottaa minusta kuvan kamerallani eli siis puhelimellani. Mietin hetken ja päätän antaa puhelimeni hänelle. Puhelimen suojakuoressa on myös luottokorttini ja liuta muita tärkeitä kortteja, joten pidän varani, ja päästän naisen itsestäni vain sellaisen matkan päähän, mistä arvelen saavani hänet vain muutamalla juoksuaskeleella kiinni, jos hän päättää häipyä puhelimeni kanssa jonnekin.

Saan kuitenkin puhelimeni takaisin ja kaikki hyvin ainakin tähän asti. Nainen kysyy mistä tulen ja kertoo, että hänellä on ”very nice nighclub” kadun kulmassa ja pyytää minua käymään siellä. Sanon, että ehkä myöhemmin, koska nyt haluan hieman katsella ympärilleni ja kierrellä öistä Shinjukua. Nainen varoittaa minua, että tällä on monia ”very bad places and clubs”, joihin ei kannata mennä, koska niissä on vaarana tulla ryöstetyksi. ”But yourp place is safety?” kysyn hieman ironisesti hymyillen. Ai niin, unohdin, että ironia ei yleensä oikein toimi täällä päin maailmaa!! Nainen vakuuttelee, että hänen paikkansa on turvallinen ja pyytää minua taas katsomaan clubiaan, jonka jälkeen voin sitten taas jatkaa minne haluan. Hän myös osoittaa vastapäätä olevaa poliisiasemaa, jonka edustalla seisoskelee kymmenkunta poliisia ja sanoo, että tämänkin takia hänen clubinsa on turvallinen.

No, pakkohan se on joku hämärä luola katsastaa kun tänne asti on kerran tultu! Nainen johdattaa minut kadun kulmassa olevasta ovesta sisään ja kapeita kivisiä portaita alas hämärään kellariin. Kehoni virittäytyy jo tässä vaiheessa pakene tai kuole -asetuksille, jotta olen valmis reagoimaan nopeasti jos tilanne näyttää menevään uhkaavaan suuntaan. Saavumme alas pieneen hämyiseen baariin, jossa minun ja naisen lisäksi seisoskelee vain viisi tai kuusi isokokoista selvästi kalustoon kuuluvaa mustaa miestä sekä yhdessä nurkkapöydässä kaksi ujosti hymyilevää mustaa naista. Ei näytä hyvältä! Missä ovat kaikki muut asiakkaat? Missä ovat kaikki paikalliset ihmiset? Hetken harkitsen ovella pikaista kääntymistä, mutta sitten huomaan lihavan mustan baarimikon hymyilevän leveästi valkoisilla hampaillaan minulle ja kysyvän ystävällisesti otanko oluen. Muut mustat miehet jatkavat keskeyttämääni tikanheittokisaa ja tunnelma tuntuu yhtäkkiä yllättävän rennolta, joten päätän jäädä hetkeksi. Nainen ohjaa minut baaritiskille istumaan ja iloinen baarimikko tuo minulle oluen, jonka hintakin on varsin kohtuullinen.

Nainen sanoo, että hän lähtee käymään ulkona, mutta palaa pian. Jään istumaan hämärään Shinjukun kellarikapakkaan kuuden mustan miehen ja kahden mustan naisen, joiden ammattia ei ole vaikea arvata, kanssa. Aika epätodellinen fiilis!

Juttelen mukavan oloisen koko ajan iloisesti hymyilevän baarimikon kanssa ja paljastuu, että hän on asunut Moskovassa aiemmin ja kulkenut usemman kerran junalla Moskovasta Helsinkiin, josta hän on lentänyt Tokioon, koska pitää Finnairia paljon parempana ja luotettavampana lentoyhtiönä kuin Aeroflottia.

Kohta minut sisään heittänyt japanilaisnainen saapuu takaisin sisälle uusi mato koukussa. Arabitaustaiselta vaikuttava viiksimies ohjataan istumaan minun viereeni ja myös hänelle tuodaan olut eteen. Näin se homma siis toimii täällä!

Sisäänheittäjänainen sanoo, että olemme liian aikaisessa, koska suurin osa asiakkaista tulee vasta myöhemmin, koska heidän työpäivänsä on vasta loppunut. Hitto soikoon,  kellohan on jo yli puolenyön! Nainen kuitenkin sanoo, että usein täällä jatkuu bileet aamuyhdeksään asti. No, itse en kyllä ajatellut ihan niin myöhään olla. Vaikka olisihan sekin elämys, mennä suoraan baarista Hombulle waka-sensein treeneihin! En varmaan olisi edes ainoa laatuaan!

Juttelen sitten hetken viereeni istuneen arabimiehen kanssa. Hän on Kuwaitista ja lomamatkalla Japanissa. Kun hän kuulee, että minä olen Suomesta, hän innostuu valtavasti. Hän kertoo, että on asunut joskus kuukauden Suomessa, jossain hyvin pienessä kaupungissa, jonka nimeä hän ei nyt millään saa päähänsä. Lopulta hän etsii puhelimestaan Suomen kartan ja löytää sieltä etsimänsä. Iisalmi! Hän on asunut Pohjois-Savossa Iisalmessa, josta hänellä oli tyttöystävä jonkun aikaa. No kaikkea sitä kuuleekin!

Olen saapunut katsastamaan Yakuzan, Japanin mafian, hallitsemaa Shinjukun syntistä yöleämää ja päätynyt afrikkalaisperäisten tummien miesten kellarikapakkaan juomaan olutta Iisalmessa asuneen kuwaitilaismiehen kanssa! Kaikkialle se elämä aikidon harjoittajaa kuljettaakin!

Eiköhän tämä ole nyt nähty minun osaltani. Kiitän paikalla olijoita oluesta ja ystävällisestä vastaanotosta ja toivotan hyvät yöt!

Teen vielä pienen kävelyretken ennen hotellille paluuta ja huomaan hämmästyksekseni uuden piirteen Shinjukun yöelämässä. Katukuvaan ovat ilmestyneet mustat afrikkalaista alkuperää olevat sisäänheittäjät, jotka tulevat ihan iholle kiinni jakamaan mainoslappuja ja kertomaan, että heillä on tosi kauniita strippareita ja hyvää olutta ja sakea. No, ihan varmasti onkin, en epäile yhtään! Mutta ne eivät ole minua varten. Haluan säilyttää sekä rahani että terveyteni ja edes rippeet siitä luterilaisesta kunnollisuudesta, jota minulla on jäljellä. 😀

Shinjukun syntinen yö päättyy minun osaltani varsin varhain ja ehkä lukijoiden mielestä hieman tylsästikin! Mutta parempi näin. Olen nimittäin kuullut monenlaisia tarinoita vähemmän tylsistä, mutta myös vähemmän onnellisista lopuista täällä. Oyasumi nasai- hyää yötä Shinjuku!

Shinjukun yö 2 Shinjukun yö

Viiden opettajan opissa

Aika monta treeniä on jo ehtinyt kulua, ennen kuin ehdin tai jaksan kirjoitella niistä. Onneksi Toni jo ehtikin kirjoitella hieman Meijin yliopistotreeneistä, jotka ovat aina yhtä absurdit ja yllättävät.

Päällimmäisenä tähän mennessä treeneistä on jäänyt mieleen se, että ahtaassakin tilassa pystyy ja välillä myös kannattaa harjoitella. Meijin treenit ja Mori -shihanin vetämät Hombun treenit ovat olleet ainoastaan ainoat tähän asti, joissa on ollut kohtuulisen hyvin tilaa.

Kaikissa treeneissä on ollut erittäin hyvä tunnelma ja harjoitusparien taso on vaihdellut laidasta laitaan kuten pitääkin.

Muutamissa Igarashi-sensein treeneissä on ollut melko tiukka sävy. Erityisesti Meijin treeneissä hän oli erittäin vaativalla tuulella ja niissä treeneissä tuli selväksi, että vaikka treeneissä saa olla iloinen ilmapiiri niin mitään leikkiä tämä ei ole vaan treenaamme budoa, jossa erityisesti oikeanlainen asenne ja keskittyminen ovat avain kehittymiseen. Tähän on liittynyt sensein opetuksissa vahvasti oman asennon ja keskustan säilyttäminen hyvänä ja vahvana alusta loppuun.

Olen kirjannut kaikki sensein opetukset aika tarkasti ylös ja tulen ammentamaan niistä varmasti paljon omaan harjoitteluuni ja opetuksiini Suomessa seuraavien kuukausien ajan.

Erityisen mieliinpainuva kokemus oli tietenkin eiliset waka-sensein treenit Hombulla. Igarashi oli vuokrannut Hombun päätatamin hänen synnttärijuhlavieraitaan varten eli saimme spesiaaliprivaattitreenin waka-senseiltä. Etukäteen meille tehtiin hyvin selväksi, että Hombulla on hyvin tiukka dojoetiketti, jota kaikkien tulee ehdottomasti noudattaa. Meille kerrottiin mm. että kaikilla tulee olla pieni hikipyyhe mukana, koska hien pyyhkiminen otsalta hihalla on kiellettyä. Mutta myöskään hikipyyhettä ei saa käyttää muulloin kuin waka-sensein antaessa siihen kehotuksen. No, sitä kehotusta ei tällä kertaa tullut, joten pyyhe jäi käyttämättä. 😀

Valitettavasti minulla ei ole yhtään valokuvaa Hombun treeneistä, koska kuvaaminen oli sallittu vain yhdelle meistä, Igarashi-sensein hovikuvaajalle. Otimme lopuksi ryhmäkuvan sekä pienemmät ryhmäkuvat maittain. Isoon ryhmäkuvaan järjestäytymisen harjoittelimme tietenkin etukäteen ennen waka-sensein saapumista tatamille, jotta kuvaan järjestäytyminen ei veisi hänen kallisarvoista aikaansa. Ilmeisesti onnistuimme hyvin, koska waka-sensei ihmetteli, miten me niin nopeasti saimme järjestäydyttyä!

Itse treenit olivat taattua waka-sensein laatua. Selkeä vahvaa perustekniikka, jossa yksityiskohdat on mietitty huolella ja varmaan on ainakin se, että nagen asento pysyy koko ajan täydellisenä ja horjutukset viedään todella alas! Waka-sensei kiersi ahkerasti tekemässä tekniikkaa kaikille ja oli hyvin miellyttävä ja ystävällinen. Samaan aikaan kuitenkin kaikkialta huokui ja kävi selväksi, että hän on Ueshiban perinnön jatkaja ja erityisasemassa suhteessa meihin kaikkiin muihin. Waka-sensei hoitaa mielestäni aikidon kruununperillisyyttään tyylikkäällä ja hienolla tavalla ja luo treeneihin arvokkaan mutta iloisen ilmapiirin.

Niin, waka- ja Igarashi-sensein lisäksi olen tällä reissulla käynyt Hombulla Mori Shihanin, Hashimotossa australialaisen Freddy-sensein ja eilen Tokorazawassa Hiroaki-sensein treeneissä. Ahdasta on ollut ja huonossa kunnossa oleva polveni rajoittaa ja vaikeuttaa omaa tekemistäni aika paljon, mutta olen silti nauttinut jokaisista treeneistä suuresti.

Tokorazawa Dojolta muuten myöhästyin eilen oikein huolella vaikka lähdi yli kaksi tuntia ennen treenejä liikkeelle majapaikastani Odakyu Nagayamasta. En tietenkään millään löytänyt Shinjukussa Seibu Shinjuku -linjan asemaa, joka sijaitsee aika erillään muusta asemasta. Lisäksi hyppäsin ensin hitaimpaan paikallisjunaan, joka pysöhtyy joka maitolaiturilla. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että luovutan ja jätän treenit väliin kun näytti siltä, että hyvä jos ehdin paikalle ennen treenien loppua. Mutta onneksi en luovuttanut. Tokorazawa Dojo on yksi viihtyisimmistä dojoista ja treeneissä oli jälleen erittäin mukava joskin ruuhkainen tunnelma. Sensei vaikutti myös ilahtuneelta että lin liittynyt Seitokain ja Aalto Aikikain porukassa mukaan treeneihin.

Hiroaki-sensei ja allekirjoittanut
Hiroaki-sensei ja allekirjoittanut

 

Treenien jälkeinen teehetki oli muutettu ulkomaisten vieraiden kunniaksi oluthetkeksi!
Treenien jälkeinen teehetki oli muutettu ulkomaisten vieraiden kunniaksi oluthetkeksi!
Kippis!
Kippis!
Igarashi ja Jenny
Igarashi ja Jenny
Peilailua hotellihuoneessa ennen treeneihin lähtöä
Peilailua hotellihuoneessa ennen treeneihin lähtöä
Meijin oppilaat rivissä
Meijin aikidojoukkueen oppilaat rivissä treenien jälkeen. Heidän tehtävänä oli kumartaa ja kiittää aina jokaista tatamilta poistuvaa vierailijaa. Näin se japanilainen kohteliaisuus ja hyvät käytöstavat opetellaan.
Toni Meijissä
Toni odottelee innolla Meijin yliopistotreenien ja oman reissunsa ensimmäisten aikidotreenien alkamista

Lisää luontokuvia

Viime kerralla oli isoja ongelmia saada kuvia liitettyä tänne. Mutta nyt alkaa sujua tämäkin, joten tässä lisää silmänruokaa kaikille luontoihmisille. Juuri luontoelämyksiähän tänne Suur-Tokion alueelle kannattaakin tulla etsimään!  😀

Riisipeltoja
Riisipeltoja
Torii elikkäs shintolainen portti pyhättöön
Torii elikkäs shintolainen portti pyhättöön
Going to the Jungle
Going to the Jungle!
Bambumetsästä löytyy..
Bambumetsästä löytyy..
...onnellinen mies
…onnellinen mies
Liaanit löytyi, mutta Tarzania ei!
Liaanit löytyi, mutta Tarzania ei!
"Lehtipuu"
”Lehtipuu”
Ja toinen
Ja toinen
Ja puuton lehti.. Musta on tullut lehtikuvaaja :-D
Lehti ilman puuta. Musta on tullut lehtikuvaaja :-D
Unohdetut muistokivet
Unohdetut muistokivet
Lanttuperhonen
Lanttuperhonen
Tokyo Fuji Art Museum
Tokyo Fuji Art Museum

Aikidoharjoitukset Meijin yliopistolla

Tänään on keskiviikko ja olemme junassa matkalla Tokion keskustaan. Käytän ajan hyödyksi ja kirjoitan samalla blogiin.

Maanataina oli ensimmäiset aikidoharjoiukset Meijin yliopistolla. Yliopisto on tosiaan tuttu edelliseltä matkaltamme. Menimme Meidaimaen asemalle odottamaan Igarashi-senseitä. Paikalla oli jo tuttuja suomalaisia aikidoharjoittelijoita. Kustaa löytyi aseman ulkopuolelta. Hän oli mennyt Meidaimaeen jo aiemmin syömään. Opettaja saapui ja lähdimme kävelemään yliopistolle.

Kengät riisuttiin urheilutalon aulassa ja menimme siitä pukuhuoneisiin. Edellisellä kerralla meillä oli kiire vaihtaa vaatteet ja Igarashin oppilaat hoputtivat meitä ”Please, hurry!” Mutta nyt meillä oli hyvin aikaa vaihtaa vaatteet.

Yliopistolla on iso tatami. Mutta meitä harjoittelijoitakin oli aika paljon. Treenaajia oli tullut ainakin Argentiinasta, Puolasta, Yhdysvalloista, Ruotsista ja tietenkin Suomesta. Meitä vierailijoita oli laskujen mukaan 60. Lisäksi oli Meijin yliopisto aikidojoukkueen vanhemmat harjoittelijat ja vasta aloittaneet aloittelijat.

Alkuverryttely oli myös meille tuttu. Opiskelijat olivat eturivissä ja laskivat yhdessä kovaan ääneen japaniksi yhdestä kymmeneen. Teimme sitten verryttelyliikkeitä luvunlaskun tahtiin.

Alkuverryttelyn jälkeen tehtiin salin päästä päähän ukemeita. Mae-ukemit toiseen suuntaan ja ushiro-ukemit toiseen. Näiden jälkeen tehtiin tobikoshi-ukemia.

Tekniikkaharjoittelu alkoi Igarashi-senseille tyypillisesti taino tenkan-ho:lla. Aluksi perusharjoitetta, jossa otetaan yhdellä kädellä ranteesta kiinni. Tämän jälkeen harjoiteltiin samaa, mutta niin että otettiin ote parin etusormen ympäri.

Koska harjoittelijoita oli paljon, jatkettiin harjoituksia seuraavaksi ryhmissä. Ryhmistä tuli aika isoja, 10 henkeä tai enemmän. Tekniikkana teimme kokyonagea gyakauhanmi katatedorista. Igarashi-sensei ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseemme, koska emme tehneet kuten hän näytti. Kädellä tuli leikata vartalon eteen, kuten miekalla lyödessä tehdään.

Seuraavaksi otimme bokkenin avuksi ja teimme samaa tekniikkaa. Toinen otti ranteesta kiinni ja nage löi miekalla pään päältä, tehden kokyonage-heiton.

Igarashi-sensei huomautti yhä, että emme tee miten hän näyttää. Hän jopa alkoi hermostua kun emme ole seuranneet tarkkaan, mitä hän tekee esittäessään tekniikkaa. Ja kun ihmiset tekivät yhä eritavalla, opettajan ääni kaikui:

てんかんじゃないよ! – Ei tenkania!

Harjoitukset venähtivät hieman yliajalle. Mutta meillä oli kuitenkin hyvin aikaa käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Treenien jälkeen lähdimme syömään opettajan kanssa. Kävelimme pikkukatuja Meidaimaen aseman ympäristössä ja päädyimme intialais-japanilaiseen fuusioravintolaan. Syömään oli ilmoittautunut lähes 40 henkeä. Tämä varmaankin yllätti ravintolan henkilökunnan, koska oman annokseni sain siinä vaiheessa kun Igarashi oli jo lähdössä (enkä ehtinyt sitä enää syödä). Monet eivät saaneet annostaan lainkaan, Arja mukaanlukien. Ravintolasta oli kuitenkin pakko lähteä, jottei hotellille paluu menen kovin myöhäiseksi. Kävimme sitten Tama Centerin Lawsonissa hakemassa ruokaa, jotta saisimme nälän poistettua, ja menimme sapuskoiden kanssa hotellille.

Harjoitukset yliopistolla olivat kyllä antoisat ja niissä oli sama hyvä fiilis kuin edellisellä kerrallakin.

Harjoitukset alkamassa
Harjoitukset alkamassa.
Syömässä harjoitusten jälkeen.
Syömässä harjoitusten jälkeen.

Viidakkoseikkailu Hashimotokukkuloiden toisella puolella

WP_20160531_13_09_45_Pro

Istun parhaillaan Shinjukun, yhden maailman ruuhkaisimmista ja vilkkaimmista keskuksista, Korealaiskorttelin pienessä yhdeksän huoneen hotellissa. Täältä katseltuna aiempi sijaintipaikkani Hshimoto vaikuttaa pieneltä idylliseltä maalaislähiöltä.

Hashimoto on totta tosiaan sen verran kaukana Tokion ytimestä, että sieltä selviää aika vähällä vaivalla jopa ihan metsäisille seuduille, jos tietää, minne mennä.

Olen edellisillä reissuillani onneksi jo sen verran kolunnut Hashimoton, Hachiojin ja Machidan reuna-alueita, että ihan arpapelillä minun ei enää tarvitse lähteä metsän ja luonnonkaipuutani tyydyttämään. Toki voisin ottaa junan tai bussin ja matkata vaikka Hakonen rikkilähteitä ja metsäisiä järvimaisemia katselemaan, mutta matalan budjetin matkaajana ja jotenkin matkustamiseen kyllästyneenä kaipaan jotain yksinkertaisempaa ja ehkä jotain, joka ei ole turisteille edes tarkoitettu.

Niinpä suuntaan tiistaina hotellista ulos kirjauduttani ensin Hashimoto-joen rantaan ja kävelen sitä hetken alajuoksulle päin. Ylitän sitten Machida Kaion, joen toisella puolella kulkevan isomman tien, josta muistaakseni pääsee bussilla mm. Sugawaran dojolle. Tien ylitettyäni alan kiivetä ylös kukkulan tiheästi asutettua rinnettä  ja ihastelen omakotitalojen kuvankauniita puutarhoja.

Kukkuloiden toisella puolella on joku suuri kristillinen oppilaitos ja sen takana kummallisen näköinen torni. Saakohan sieltä suoran yhteyden Jumalaan vai mikä kumma se on?

Jatkan matkaa pienen viihtyisän melko villinä rehottavan puiston ja ulkoilualueen läpi.  Kukkuloiden toisella puolella on laajoja aukeita alueita ja niiden keskellä armeija-aluetta muistuttava pelastuslaitoksen tukikohta ja koulutuskeskus. Joukko nuoria palomiehiä juoksee paahtavassa helteessä raskaat varusteet päällä pihaa ympäri kuin olisivat sotilaskoulutuksessa.

Kuljen pelastuslaitoksen helikopterikentän sivua ja ihailen alapuolellani avautuvaa laajaa metsäisten kukkuloiden jonoa. Tuonne pitää päästä! Ja pääsenhän minä, kun vaan viitsin kävellä paahtavasta helteestä huolimatta.

Kohta edessäni on tiehää viidakkoa, bambumetsää, riisipeltoja ja tietenkin välissä myös asutusalueita. Eihän tämä nyt sentään mitään erämaata ole, mutta ihan hyvä korvike kuitenkin laajoja asumattomia alueita kaipaavalle seikkailijalle.

Jalat hiertyvät aika pahasti rakoille, huonossa kunnossa oleva polveni jäykistyy entisestään, naamani palaa auringossa ja kaiken lisäksi saan lisää kutiavia hyttysenpuremia eri puolille kehoa päivän seikkailuistani. Ja nestehukkakin taitaa vähän vaivata kun päivän päätteeksi palaan Hashimotoon treeneihin. Mutta kylläpä virkisti mieltä! Luonnolla on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Ja eikös se O-senseikin jotain puhunut ihmisen ja luonnon välisen sopusoinnun tärkeydestä!

WP_20160531_12_04_46_Pro

 

 

 

Syömäpuikkoja etsimässä

Joitakin blogin seuraajia on ehkä ihmetyttänyt blogiin ilmestyneet japaninkieliset kirjoitukset. Minä (Toni) ja Arja aloitimme viime syksynä japaninkielen opinnot Lahden Wellamo-opistossa. Aikidon harjoittelun lisäksi olemme tulleet nyt tänne myös harjoittamaan kielitaitoa.

Tokiossa ydinkeskustassa ja turistialueella pärjää hyvin englannilla. Mutta jos lähtee kauemmaksi, pelkällä englannilla kanssakäyminnen muuttuu haasteellisemmaksi. Japanilaiset auttavat mielellään, joten pulaan tuskin joutuu. Usein selviää yksinkertaisella englanilla ja elekieden yhdistelmällä. Mutta jotta ymmärtäisi paremmin paikallisia, kannattaa opiskella ainakin vähän japania.

Ruokakaupassa huomaa, että elintarvikkeiden pakkausselostukset ovat vain japaniksi. Japanin oppintunneilla opituista tavummerkeistä on ollut hyötyä. Minä osaan jo myös muutaman kanji-merkin. Kaupassa pystyy ainakin osasta elintarvikkeista jo lukemaan, mitä ne sisältävät. Mutta lukemisen lisäksi tulimme tänne harjoittelemaan myös japanin puhumista.

Hotellille saapumisen jälkeen päätimme hakea kaupasta jotain syötävää. Japanilaisista kaupoista saa valmiiksi tehtyjä aterioita muovipakkauksissa mukaan vietäväksi, kuten sushia, nuudeleita ja vaikka mitä. Erilaisia annoksia löytyy kaupoista tiskimetreittäin.

Valitsimme meille mieluisat annokset, mutta meillä ei ollut ruokailuvälineitä. Japanissa monessa paikassa löytyy kertakäyttöisiä syömäpuikkoja, mutta pikaisen etsimisen jälkeen emme löytäneet niitä mistään.

Totesimme Arjan kanssa, että meillä on riittävästi kielitaitoa kysyä, mistä syömäpuikkoja saa. Lähistöllä oli nuori kauoan työntekijä asettelemassa annoksia kylmiöön, ja päätimme kysyä häneltä:

すみません、はしはどこですか (Sumimasen, hashi wa doko desu ka)
– Anteeksi, missä syömäpuikot ovat?

Nuori poika häkeltyi ”Hashi?” pyysi odottamaan ja lähti juoksemaan jonnekkin. Hetken päästä hän palasi mukanaan nuori nainen, joka oli ilmeisesti esimies. Hän tiedusteli meiltä että minkälaisia syömäpuikkoja haluamme, puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi. Vastasin puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi että haluaisimme kertakäyttöiset puiset syömäpuikot. Esimies pyysi meitä odottamaan hetken, ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan… Ja jäimme taas Arjan kanssa keskenämme ihmettelemään ja odottamaan, mitä oikein tapahtuu?

Ei kestäny kauan kun nainen palasi, mukanaan kertakäyttöiset syömäpuikot. Kiitimme niin vuolaasti kuin osasimme. Meillä oli nyt ruokaa ja välineet joilla syödä ne.

Tämä oli myös hyvä esimerkki japanilaisten auttamisenhalusta. Tosin ehkä he olisivat voineet vain kertoa meille että syömäpuikot annetaan kassalla, kun maksamme ostoksemme… Olimme tämän unohtaneet.