The Last Camp

Hashimotosta oli järjestetty yhteiskuljetus kolmella eri bussilla Igarashi Dojon perinteiselle ja samalla viimeiselle  Yamanaka -järven leirille. Leirillä juhlistettiin sekä Arai-sensein 80- että Igarashi-sensein 70-vuotissynttäreitä.

Japanilaiseen tyyliin kaikki oli tietenkin ennalta hyvin tarkkaan suunniteltua ja määrättyä. Tuntuu siltä, että japanilainen ihminen on sitä onnellisempi, mitä vähemmän elämässä on jätetty mahdollisuuksia sattumalle ja mahdollisuuksille soveltaa.

Itse olisin kaivannut leirille hieman väljempää aikataulua, joka olisi mahdollistanut esimerkiksi omatoimisen tutustumisen lähiseudun maisemiltaan kauniiseen luontoon. Mutta ei! Sellaiseen ylellisyyteen ei ollut aikaa vaan kaikki oli tarkkaan aikataulutettu alusta loppuun.

Oikeastaan ainoa hetki, jolloin aikataulusta livettiin oikein selvästi oli iltajuhlien jatkot. Varsinaiset juhlat alkoivat ja päättyivät tietenkin kuten oli etukäteen ilmoitettu. Juhlaväki ajettiin aikataulun mukaisesti ulos juhlasalista vajaaksi puoleksi tunniksi odottamaan, juhlien jatkoja, joita vietettiin samassa paikassa kuin itse pääjuhlaakin.

Mutta jatkot, joita jo etukäteen mainostettiin sanomalla, että siellä ei tarjoilla olutta vaan pelkkiä kirkkaita, ei sitten enää loppunutkaan aikataulun mukaan. Igarashi-sensei lähti nukkumaan jo hyvissä ajoin. Arai-sensei ja taisi siinä olla joku toinenkin isommista senseistä, jatkoi juhlintaa hillitysti, mutta huomattavasti pidempään. Isojen herrojen poistuttua salista yritti Igarashin ykkösmies Suwa-sensei epätoivoisesti saada juhlia loppumaan ja ajaa ihmisiä ulos salista. Mutta sekä juhlaväki että Suwa-sensei itse olivat siinä vaiheessa jo sen verran hyvässä tuiskeessa että juhlien päättäminen ajallaan ei onnistunut ja lopulta Suwa-sensei heilautti turhautuneena kättään ja hoiperteli puhisten nukkumaan.

Ai niin, treeneistähän minun piti lähinnä kertoa! Mitenkäs tämä nyt tälle juhlaosastolle lipsahti!

Treeneistä ja leiristä kokonaisuutena ei itselleni jäänyt ihan paras mahdollinen fiilis. Ensinnäkin paikka oli ehkä pienoinen pettymys. Siis ympäristö, johon ei ollut aikaa tutustua oikeastaan ollenkaan, oli kyllä hieno. Yamanaka–Lake sijaitsee ihan Mount Fujin jalkojen juuressa ja yläkerran tatamilta olikin komeat maisemat Fujin suuntaan, silloin kun se pilvien välistä suostui muutaman kerran pilkahtamaan.

Mutta itse rakennus oli parhaat päivänsä nähnyt homeinen koulurakennus, jonka pinttyneet kokolattiamatot, kostean viileä sisäilma, romua täynnä oleva takapiha ja ankea kouluruokala yhdistettynä sateiseen harmaaseen säähän eivät väsyneen matkaajaa mieltä mitenkään erityisesti piristäneet.

Suurin syy omaan hieman alakuloiseen mielialaan oli kuitenkin yhä paheneva polviongelma, joka teki niin treenaamisen, tatamitasossa juhlissa istumisen, nukkumisen kuin kävelemisenkin varsin kivuliaaksi ja hankalaksi. Hombun opettaja Sakurai shihanin tehdessä minulle tekniikkaa erittäin tiukalla ja vahvalla tyylillä jouduin tekemään ukemia tavalla, jonne hajonnut polveni ei taivu. Siinä tekniikan tiimellyksessä minusta tuntui, että polvesta repeilee loputkin nivelsiteen rippeet, mitä jäljellä ehkä vielä oli. Huomatkaa, että opettajan syy tämä ei millään muotoa ollut. Hän ei voinut tietää vaivoistani ja normaali kunnossa olisin kyennyt ihan mainiosti toimimaan ukena ko. tekniikassa.

Olin tuolloin aivan hilkulla lopettaa treenaamisen ja keskeyttää leirin omalta osaltani. Mutta, hitto soikoon, jos tänne asti on matkustettu, niin ei anna luonto periksi tehdä järkevää ratkaisua vaan väkisin runnon kaikki treenit läpi. Sunnuntaina jätän lopulta kuitenkin näytöksen omalta osaltani väliin, koska jalka on yksi liikkumaton jäykkä pölkky, jolla pystyy hädin tuskin enää seisomaan.

Pahoitteluni tästä vuodatuksesta, mutta tämä oli yksi oman aikidourani vaikeimpia leirejä ja varmasti ainakin kivuliain. Mutta silti olen onnellinen, että sain olla mukana Igarashi Dojon viimeisellä leirillä, The Last Camp of Yamanake-Lake.

Jos unohtaa kivut, väsymyksen, hivenen ankean kelin ja homeisen koulurakennuksen, niin itse treenien sisältö oli todella hieno. Kävin neljän eri opettajan treeneissä, joista kaksi oli minulle entuudestaan tuttuja eli  Toshiyuki Arai shihan 8. dan sekä tietenkin oma opettajani Igarashi-sensei ja kaksi ihan vierasta eli Sakurai shihan ja Takimoto shihan. Näiden lisäksi leirillä opettivat Shirakawa shihan, Suwa shihan, Urban shihan sekä ainoana naispuolisena opettajana Kinoshita shihan.

Erityisen vaikutuksen minuun teki Hombun opettaja Sakurai shihan, eikä suinkaan sen takia, että hänen tekniikkansa aikana polveni vääntyi entisestään vaan sen takia, että hänellä oli hyvin mielenkiintoinen samaan aikaan hyvin joustava ja vahva tekniikka ja kehon käyttö. Veikkaanpa että hän on toiminut opettajana Ito-senseile, jonka tapasimme Hombulla viime reissullamme, koska molempien liikekieli oli hyvin samanlaista, sanoisinko että kissamaisen sulavaa. Hänellä oli myös selkeä ulosanti ja logikkaa opetuksessaan, jota oli helppo seurata.

Mutta samaa ei voi kyllä sanoa leirin kokeneimmasta ja korkea-arvoisimmasta opettajasta Arai-senseistä, jonka aivoituksia on usein aika vaikea ymmärtää ja vielä vaikeampaa häntä on miellyttää ukena. Yleensä aina saa moitteet ja epäselvät ohjeet, siitä minne ja miksi pitäisi liikkua. Hänen tekniikkansa on myös hyvin arvaamatonta. Se vaihtelee ultrapehmeän no-tachi tekniikan ja kivikovan runnomisen välillä täysin ennalta-arvaamatta, mikä tekee ukena olosta pääosin pelottavaa.

Mutta silti Arai-senseissä on jotain, joka kiehtoo minua kovasti. Ehkä se on Kurosawan samurai-elokuvista tuttu Toshiro Mifunemainen olemus. Ehkä se on juuri tuo tietynlainen arvaamattomuus. Tai ehkä se on vain hänen parhaimmillaan täydellisyyttä hipova ajoituksensa ja vahva keskutan käyttönsä. En tiedä, mutta joka tapauksessa siinä vaiheessa kun tämä suoraryhtinen japanilaiseksi pitkä 80-vuotias herra kävelee rivin eteen, niin minulla tulee tunne, että yksin tämän takia tänne kannatti tulla.

Arai ottaa kaksi isoa mustavalkoista valokuvaa esiin ja kertoo meille niiden avulla lyhystei omasta aikidon alkuajastaan Hombulla lähes kuusikymmentä vuotta sitten. Hän myös kertoo, että aikido on ”most important thing in his life”.  No, eipä tuohon ole paljoa lisättävää!

Sensei pyytää yhtäkkiä Iranilaisen karvaisen jykeväkokoisen oppilaansa eteen ja paiskaa hänet pari kertaa tatamiin niin että koko sali kaikuu. Heti perään sensei toteaa, että vaikka uke on nuori ja vahva ja hän on itse näin vanha, niin silti hän pystyy tekemään näin.

Ja sitten hän alkaa hyppiä paikallaan ja vetämään alkujumppaa. Aivan sumea treenien aloitus! Tuollaista sisääntuloa tatamille en muistakaan ihan heti nähneeni. Hetkeksi unohtuva minulta jopa polvivaivat.

Arai-sensein treenit ovat hieno päätös lauantain treeneille.

Ja sitten on vielä edessä todella tuskalliset iltajuhlat tatamitasossa. Ruoka on kyllä oikein hyvää ja sitä on riittävästi. Tosin yksi ohikulkija törmää pöytäämme ja kaataa vielä pienessä pöytägrillissä kuumenevassa olevan liha-annoksen pöydälle, mutta kuin ihmeen kaupalla, pisaraakaan ei kaadu minun syliini eikä grillin polttimena toimiva kynttilä onnistu polttamaan ketään.

Puheita, ruokaa, olutta, lahjojen jakamista, jutustelua ja tuskaisia ilmeitä ja omituisia asentoja. Niin kuluvat ensimmäiset juhlat, jotka myös päättyvät sovittuun aikaan.

Jatkoilla on sitten jo onneksi vähän enemmän tilaa ja muutenkin rennompi meininki. Itse vietän jatkoista kuitenkin suuren osan aulassa seisten vaikka sekin tekee tällä hetkellä kipeää, mutta ei niin pahasti kuin seizassa tai risti-istunnassa oleminen. Meillä on mielestäni aulassa ihan hauska ilta muutaman puolalaisen sekä Kaitsun ja Anun kanssa. Taitaa siinä aina välillä muunkin maalaisia juhlijoita käydä pyörähtelemässä ja Suwa-sensei pyörittelemässä päätään kun ei saa juhlia loppumaan.

Kömmin joskus kahden aikaan yöllä huoneeseeni, jonka jaan kahdeksan muun suomalaismiehen kanssa. Lakana futonin päällä tuntuu kostealt aja kylmältä. Jalkoja särkee vietävästi ja lisäksi varpaissa on inhottavia halkeamia, joita polttelee. Nukun luokattoman huonosti ja vähän. Lopulisesti herään vähän ennen kuutta outoon huutamiseen. Majoitumme aivan isoimman treenitatamin vieressä ja sieltä kuuluu kovaäänisessä kuorossa funakogiundon kiahuutoja ”ei-hoo, ei-saa, ei-ei” -ja jotain oudompia shintolaisia hymnejä. Ai niin tänäänhän piti olla aamulenkki klo 5.45 alkaen järven ympäri. Kovan sateen takia lenkki oli vaihdettu shintolaiseen aamujumppaan.

Valitettavasti minulta se jäi kyllä väliin. Olo on niin kurja kuin olla ja voi. Eikä se minun kohdallani johdu juurikaan sen enempää sakesta kuin oluestakaan vaan ihan muista tekijöistä. No, uskokoon ken tahtoo!

Arja taisi olla yksi niistä harvoista suomalaisista, jollei peräti ainoa, joka kykeni mukaan aamujumppaan.

Sitten on aamupala jälleen tatamiruokasalissa, joka minun kohdallani jää hyvin lyhyeksi. Jalkani eivät tahdo millään taipua sen vertaa koukkuun että pystyisin istumaan tatamilla. Niinpä hotkaisen aamiaisen nopeasti suihini ja häivyn sitten vaivihkaa huoneeseen vaihtamaan kosteaa treenipukua päälleni.

Ennen treenejä pitää myös pakata tavarat, tyhjentää ja siistiä huonen ja viedä matkatavarat aamiaissaliin odottamaan.

Aamutreeneiksi valitsen tutuimman ja turvallisimman vaihtoehdon eli Igarashi-sensein osittain taktisista syistä. Tässä kunnossa en nimittäin selviäisi enää toisia Sakurai-sensein treenejä, mutta Igarashin treeneissä selviämismahdollisuudet ovat paremmat. Ja toiveeni käykin toteen kun sensei aloittaa harjoituksen bokkenin kanssa. Keskitymme ensin pelkkään miekan ulosvetoharjoitteluun hieman iaido-tyyliin ja muutenkin sensei opettaa hyvin rauhallisesti ja puhuu poikkeuksellisen paljon. Tämä sopii minulle tällä ketaa paremmin kuin hyvin ja saan kyllä treeneistä kosolti mietittävää ja kotiin vietävää vaikkei mitkään hikitreenit olleetkaan. Arigatoo gozaimasta sensei!

Juhlaleiri huipentuu näytökseen, jossa esiintyvät paitsi kaikki shihanit niin myös jokaisesta maan edustus kukin vuorollaan. Tässä vaiheessa minä liukenen vaihtamaan keikogin siviileihin ja seuraan näytöksen nurkassa seisten ja kuvaten.

Mielenkiintoinen kokonaisuus vaikkei näin juhlien jälkeisenä aamuna kukaan taida ihan parhaimmillaan ollakaan. Mutta tuo se leirin loppuun kivan lisäsäväyksen kuitenkin.

Näytöksen jälkeen on vielä vähemmän onnistunut barbeque-ruokailu, pikainen vierailu onsenissa, japanilaisessa kylpylässä, jonka lämpimistä ulkoaltaista on suora näköyhteys Mount Fujille. Sitten hurauttelemme bussilla mutkaista maisemareittiä takaisin Hashimotoon. Ehdin nukahtaa matkan aikana varmaan noin viisitoista kertaa ja nähdä jos jonkinlaisia sekavia unia.

Olipahan reissu! Tällaista se matkailun pitää olla. Sopivasti haasteita, vähän tuskaakin, hienoja huippuhetkiä, omituisia elämyksiä, kummallisia maan tapoja, paljon uusia tuttavuuksia, sopiva annos koti-ikävää ja lopuksi hotellille nukkumaan koko vuoden pisimmät yöunet!

WP_20160604_09_45_55_Pro
Matkalla maaseudulla

 

WP_20160604_11_18_46_Pro
Yhdeksän hengen huoneemme leirillä
WP_20160604_19_10_58_Pro
Anu näyttää mallia, kuinka suomalainen syö sivistyneesti
Meijin yliopiston opiskelijat huolehtivat, että juhlavieraiden käyttämät sisäsandaalit pysyvät siisteissä riveissä
Meijin yliopiston opiskelijat huolehtivat, että juhlavieraiden käyttämät sisäsandaalit pysyvät siisteissä riveissä
Kaitsu, Kristian ja sakepullo juhlien jatkoilla
Kaitsu, Kristian ja sakepullo juhlien jatkoilla
Suomalaisten ryhmä esiintyy leirin päättävässä näytöksessä
Suomalaisten ryhmä esiintyy leirin päättävässä näytöksessä
Jenny taitaa olla helpottunut, kun leiri on ohi. Jenny suoritti kaiken organisoinnin keskellä 4. danin leirillä. Aikamoinen suoritus!
Jenny taitaa olla helpottunut, kun leiri on ohi. Jenny suoritti kaiken organisoinnin keskellä 4. danin leirillä. Aikamoinen suoritus!
Yamanake-Lake ja Mount Fuji
Yamanake-Lake ja Mount Fuji
Muutkin halusivat kuvata sitä!
Muutkin halusivat kuvata sitä!
Paluumatkan vehreitä maisemia
Paluumatkan vehreitä maisemia

 

 

Yksi kommentti artikkeliin ”The Last Camp

  1. Kiitos raportoinnista (myös Arja ja Toni) – oli mukavaa olla mukana, vaikka tällä kertaa virtuaalisesti. Myös vartalon kolotukset ja vähäinen uni välittyi ihan fyysisesti huippuhetkien ohella.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Täytä tarkistus *