Istun parhaillaan Shinjukun, yhden maailman ruuhkaisimmista ja vilkkaimmista keskuksista, Korealaiskorttelin pienessä yhdeksän huoneen hotellissa. Täältä katseltuna aiempi sijaintipaikkani Hshimoto vaikuttaa pieneltä idylliseltä maalaislähiöltä.

Hashimoto on totta tosiaan sen verran kaukana Tokion ytimestä, että sieltä selviää aika vähällä vaivalla jopa ihan metsäisille seuduille, jos tietää, minne mennä.

Olen edellisillä reissuillani onneksi jo sen verran kolunnut Hashimoton, Hachiojin ja Machidan reuna-alueita, että ihan arpapelillä minun ei enää tarvitse lähteä metsän ja luonnonkaipuutani tyydyttämään. Toki voisin ottaa junan tai bussin ja matkata vaikka Hakonen rikkilähteitä ja metsäisiä järvimaisemia katselemaan, mutta matalan budjetin matkaajana ja jotenkin matkustamiseen kyllästyneenä kaipaan jotain yksinkertaisempaa ja ehkä jotain, joka ei ole turisteille edes tarkoitettu.

Niinpä suuntaan tiistaina hotellista ulos kirjauduttani ensin Hashimoto-joen rantaan ja kävelen sitä hetken alajuoksulle päin. Ylitän sitten Machida Kaion, joen toisella puolella kulkevan isomman tien, josta muistaakseni pääsee bussilla mm. Sugawaran dojolle. Tien ylitettyäni alan kiivetä ylös kukkulan tiheästi asutettua rinnettä  ja ihastelen omakotitalojen kuvankauniita puutarhoja.

Kukkuloiden toisella puolella on joku suuri kristillinen oppilaitos ja sen takana kummallisen näköinen torni. Saakohan sieltä suoran yhteyden Jumalaan vai mikä kumma se on?

Jatkan matkaa pienen viihtyisän melko villinä rehottavan puiston ja ulkoilualueen läpi.  Kukkuloiden toisella puolella on laajoja aukeita alueita ja niiden keskellä armeija-aluetta muistuttava pelastuslaitoksen tukikohta ja koulutuskeskus. Joukko nuoria palomiehiä juoksee paahtavassa helteessä raskaat varusteet päällä pihaa ympäri kuin olisivat sotilaskoulutuksessa.

Kuljen pelastuslaitoksen helikopterikentän sivua ja ihailen alapuolellani avautuvaa laajaa metsäisten kukkuloiden jonoa. Tuonne pitää päästä! Ja pääsenhän minä, kun vaan viitsin kävellä paahtavasta helteestä huolimatta.

Kohta edessäni on tiehää viidakkoa, bambumetsää, riisipeltoja ja tietenkin välissä myös asutusalueita. Eihän tämä nyt sentään mitään erämaata ole, mutta ihan hyvä korvike kuitenkin laajoja asumattomia alueita kaipaavalle seikkailijalle.

Jalat hiertyvät aika pahasti rakoille, huonossa kunnossa oleva polveni jäykistyy entisestään, naamani palaa auringossa ja kaiken lisäksi saan lisää kutiavia hyttysenpuremia eri puolille kehoa päivän seikkailuistani. Ja nestehukkakin taitaa vähän vaivata kun päivän päätteeksi palaan Hashimotoon treeneihin. Mutta kylläpä virkisti mieltä! Luonnolla on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Ja eikös se O-senseikin jotain puhunut ihmisen ja luonnon välisen sopusoinnun tärkeydestä!