Sleepless in Tokyo – Uneton Tokiossa

43828900_10156681574200902_4645831734280060928_n43828724_10156681575580902_1326876974404075520_n43684184_10156681576300902_5187459442819465216_n43760065_10156681577710902_4790376406200614912_nYö on saapumassa Shinjukuun, maailman yhden suurimman kaupungin vilkkaimpaan keskukseen. Yllätyn aina sitä, miten hiljaista ja rauhallista, siistiä ja turvallista täällä loppujen lopuksi on. Autot lipuvat lähes äänettömästi ja sangen harvalukuisina eteenpäin, ihmiset eivät juurikaan remua eivätkä metelöi, kukaan ei tarraa käsivarresta kiinni ja ala kerjätä tai myydä sinulle jotain ja muutenkin ihmiset ovat kohteliaita ja antavat toinen toisilleen tilaa kulkea rauhassa.

Kun äsken kävelimme paikalliseen pikaruokalaan, jossa annokset tilataan aulassa olevasta automaatista ja valmis ruoka tuodaan eteesi heti kohta pöytään istuttuasi, ihmettelimme yhdessä matkakumppaneitteni kirkkonummelaisten Mikan ja Marjan sekä Kotkan pojan Heikin kanssa sitä, miten rauhassa näillä sivukujilla saa kulkea.

Paluumatkalla takaisin hotellille eksyimme tosin vahingossa mielenkiintoiselle vähän vilkkaammalle korttelialueelle, jossa seisoskeli jos jonkinlaisiin erikoisiin höyhenasuihin, vilkkuvalohattuihin, korkokenkiin ja pinkkeihin hepeneihin pukeutuneita miehiä. Alueella oli myös ”for women only” -baareja sekä pikku putiikkeja, joissa jöpötti sangen miehisiä partikkeleita niin kuvissa kuin erilaisten muovisten figuurien muodossakin. Mutta ei täälläkään kukaan meihin neljään gaijiniin, muukalaiseen, kiinnittänyt isompaa huomiota.

Mutta palataanpa hetkeksi vielä ihan tämän reissun alkuun, joka käynnistyi tiistaina iltapäivällä. Jos ei pitkille treenireisuille lähtö ollut helppoa ennenkään, niin ei nämä vuodet kyllä ole hommaa ainakaan helpommaksi muuttaneet. No, pakkaaminen ja muut valmistelut sujuvat nopeasti ja ilman suurempia pähkäilyjä, mikä on kyllä sinänsä oikein hyvä asia, kun yön pikkutunneillehan se pakkaaminen sitten taas jäi. En voinut mitenkään käyttää edeltävää iltaa, enkä lähtöpäivän aamua oman reissuni valmisteluihin, kun Melinalle ajatus isin kahden viikon poissaolosta ottaa aika koville Ja ottaahan se koville isilläkin. Ikävä on perhettä jo ennenkuin olen edes päässyt kotiovea pidemmälle.

Kahden tunnin yöunien jälkeen olen tiistaina kuitenkin hyvissä ajoin kentällä, löydän ryhmämme muut jäsenet ja yhdessä saavumme oikealle lähtöportille juuri sopivasti boardingtimen alkaessa. Tai niin luulin!

Pyrkiessäni lähtöportista sisään minulle kerrotaan, että olen väärällä portilla
ja että minun lentoni lähtee puoli tuntia myöhemmin toiselta portilta. No niin, olin sitten ostanut vahingossa lipun eri lennolle kuin loppu ryhmämme. Heikille oli itse asiassa käynyt sama kömmähdys paluumatkan suhteen. No, onneksi kuitenkin ollaan matkalla samaan kaupunkiin ja maahan ja jopa samana päivänä! Että ei hätiä mitiä!

Huolimatta edellisyön valvomisesta, ei se uni oikein koneessakaan maita. Istuma-asennossa täpötäydessä matkustamossa nukkuminen ei vaan oikein ole mun juttu! Eli toinen yö peräjälkeen kitkutellaan kahden tunnin yöunilla!

Kymmenen tunnin suoran lennon, kahden ja puolen elokuvan ja yllättävän maittavien lentokoneruokailujen jälkeen saavun aamuyhdeksältä suomalaisittain ajateltuna sangen kesäiselle Naritan lentokentälle.

Kentältä löydän muu porukan, ostan itselleni puhelimeen viideksitoista päiväksi paikallisen sim-kortin, mikä helpottaa mm. navigointia huomattavasti täällä eksymisten luvatussa kaupungissa ja nostan automaatista hieman paikallista valuuttaa jenejä. Sen jälkeen etenemme kaikessa rauhassa puolentoista tunnin junamatkan kentältä Shinjukuun, jossa käymme maailman vilkkaimman juna-aseman yhteydessä olevan tavaratalon 13. kerroksessa ihmettelemässä suurkaupungin maisemia ja ruokailemassa. Ravintolassa opimme ainakin sen, että jos ruokalistassa lukee Hamburger, niin se ei välttämättä tarkoita hampurilaista vaan sitä, että lautaselle tuodaan pelkkä hampurilaisen pihviosa kasvisten ja riisin kera!

Navigaattorikin alkaa sekoilla pilvenpiirtäjien ja epäloogisen osoitejärjestelmän hämmentämänä, mutta pienen mutkittelun jälkeen löydämme kuitenkin hieman nuhjuiseen ja parhaat päivänsä nähneeseen hotelliimme.
Ihanaa kuitenkin päästä hetkeksi lepäämään ennenkuin suuntaamme iltatreeneihin lajin pääkallopaikalle Hombu Dojolle, jonne on vain noin vartin kävelymatka hotelliltamme.

Treenit vetää nuoremman polven kutosdan Ito-sensei. Olen ollut Ito-sensein treeneissä aiemminkin ja pidän kovasti hänen pehmeän kissamaisesta, mutta samaan aikaan Hombun tyylille uksollisena vahvasta tekniikastaan. Vauhtia, väkeä, paljon liikettä ja vielä enemmän hikoilua. Yllättävän siedettävältä tuntui matkustamisen ja valvomisen jälkeen treenaaminen kuitenkin!

Iltapalan ja suihkussa käynnin jälkeen olin varma, että nukahdan suunnilleen pystyyn. Vaan eipä se uni sitten maistukaan. Jotenkin kuitenkin keho on tottunut oman aikavyöhykkeen rytmiin ja + kuuden tunnin aikaero vaikeuttaa ajallaan nukahtamista.

Kun havahdun sängystäni hereille aamulla klo 04.45, varttia ennekuin Heikin puhelimen herätys pirahtaa soimaan, huomaan nukkuneeni peräti neljä tuntia. Kehon olotila kertoo, että se on aivan liian vähän, mutta on se kuitenkin tuplaten edellisiin öihin verrattuna.

Ihan hirmu hyvältä ei tunnu lähteä talsimaan Hombulle waka-sensein aamutreeneihin klo 05.50 aamulla, mutta ei auta, treenaamaanhan tänne on tultu!

Tuttua vahvaa ja suht vauhdikasta takuuvarmaa waka-sensein tekniikkaa. Ei täällä paljon selitellä ja analysoida vaan tehdään toistoja ja lisää toistoja ja vielä kerran toistoja.

Hiestä likomärkä keikogi reppuun ja hotellille lepäilemään ja muutamia rästiin jääneitä työhommia hoitelemaan. Paitsi, että lämpimän suihkun jälkeen koneella hetken istuttuani silmäluomet alkaa pahasti lumpsahdella. Ajattelen, että oikaisen hetkeksi sängylle lepäämään ja ennenkuin huomaankaan olen umpiunessa. Uneton Tokiossa on vihdoinkin unessa!

Heräämme Heikin kanssa molemmat vähän kolmen jälkeen iltapäivällä. Pikaisesti läheiseen kauppaan hakemaan jotain syötävää, ettei energiahukka ihan vie jalkoja alta iltapäivän treeneissä.

Ja energiaahan niissä treeneissä kyllä kului! Nuori Suzuki-sensei piti treeneissä sellaisen tahdin yllä, että hitaimmat ehtivät hädin tuskin istahtaa seizaan, kun opettaja oli jo edessä näyttönsä tehnyt ja taas jatkui harjoittelu. Täällä ei kyllä turhaa seisoskelua kesken treenien harrasteta!

Niin ne vaan kaksi ensimmäistä päivää täällä ovat hurahtaneet melkein yhtä vauhdikkaasti kuin tekniikat herra Suzukin treeneissä ja nyt kun lopettelen tämän reissun ensimmäistä blogipäivitystäni, niin huomaan, että vähiin jää yöunet tälläkin kertaa.

Kello on nyt 01.30 paikallista aikaa ja Heikin puhelin pärähtää soimaan viideltä eli neljän ja puolen tunnin päästä, mutta olishan siinä taas puoli tuntia petrausta edelliseen yöhön verrattuna!

Huomisaamun treeneistä ei muuten sovi myöhästyä (jos nyt ei muistakaan), sillä huomisaamun treenit vetää itse lajin päämies Doshu (tiennäyttäjä) Moriteru Ueshiba.

Hyvää yötä Tokio, haudassa sitten levätään!

Kustaa