Lauantai 28.5.

Se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Uni tuli silmään vasta vähän ennen kahta ja herätys oli jo puoli kuudelta. No, eihän tänne asti kannata nukkumaan lähteä!

Kokoonnumme parin muun paikalle saapuneen suomalaisen Kristianin, Hanneksen ja Atron kanssa hotellin ala-aulaan vähän ennen kuutta aamulla keikogit valmiiksi päällä. Tämä oli sensein toive, että kaikki lähistöllä majoittuvat pukisivat treenipuvun päälle jo majapaikassa, ottei sensein dojon noin neljän neliön kokoinen pukuhuone ruuhkautuisi ihan mahdottomasti.

Reippailemme halki aamuisen Hashimoton dojolle, tervehdimme dojon tyyliin ensin toivottamalla hyvää huomenta ovesta sisään astuessamme ”ohaio gozaimas!” ja sen jälkeen tatamille kumartamisen yhteydessä imaisemme halumma harjoiteella yhdessä ”onegai shimasu!”, johon muu paikalle kerääntynyt aikidokuoro vastaa tietenkin samoilla repliikeillä. On tämä vaan aina yhtä kummallista!

Tatamilla alkaa olla kohtuullisen ahdasta kun 30 treenaajaa yrittää mahtua harjoittelemaan sulssa sovussa noin 35 tatamin dojolla. Mutta tämä on vasta kevyttä alkusoittoa seuraavan päivän treeneille. Senseillä tuntuukin olevan aamun teemana, miten tehdä tekniikka ja ukemeita niin, että siihen käytetään vain yhden tatamimaton verran tilaa. Sensei muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, että huomenna meitä on paikalla 80 treenaajaa. No, siitähän ei kyllä sitten tule enää yhtään mitään, koska nytin on jo ahdasta. Hienosti sensei saa kuitenkin temmon pidettyä yllä. Tuntuupa todella hyvältä treenata vaikka yöunet jäikin aika minimiin.

Treenien jälkeen dojon ulkopuolella majoittuvat saavat vapautuksen dojon siivoamisesta, koska meidän pitää ehtiä käydä hotellilla vaihtamassa vaatteet ennen klo 8.45 yhteistä lähtöä All Japan Demonstration’iin Budokaniin.

Pikamarssi hotellille, pikasuihku, vielä pikaisempi aamiainen ja olemme juuri sovittuun aikaan Hashimoton asemalla Keio Linen porttien edustalla valmiina matkaan kohti maailman suurinta aikidonäytöstä.

Noin tunnin matkustus, kolmen vartin jonotus Budokanin ulkopuolella ja lisäksi tunnin odotus Budokanin sisällä kannattaa ehdottomasti. No rehellisesti sanottuna näytöshän on aivan liian pitkä, monin paikoin tylsä ja puuduttava ja lisäksi omasta 90 sekunnin esiintymisestä näytöksessä yhdessä lähes kolmenkymmenen muun suomalaisen kanssa ei jää paljoa jälkipolville kerrottavaa. Mutta silti on jotenkin todella mielenkiintoista ja inspiroivaa nähdä tämän kokoluokan aikidotapahtuma, jossa kymmentuhatpäinen yleisö, arvovieraat sekä sadat esiintyjät eri puolilta maailmaa nousevat näytöksen aluksi seisomaan ja laulavat yhteen ääneen Japanin kansallislaulun.

Viidellä eri tatamilla tapahtuu koko ajan eritasoisia, eri dojojen ja opettajien esityksiä. Loppua kohti siirrytään isoista ja kaoottisista massaesityksistä vain muutamalla tatamilla samaan aikaan tapahtuviIn korkea-arvoisten shihaneiden esityksiin. Mukana on monia tutuja opettajia Igarashi-, Kobayashi- ja Endo-senseistä alkaen. Suurin osa shihaneista on tuttuja jos ei tatamilta niin vähintäänkin Youtubesta, joka on kuulemma nykyään maailman suosituin sensei, Yuotube-sensei!

Näytös huipentuu, kun viimeistä edellisenä tatamille astelee 86-vuotias, vuonna 1948 O-sensein oppilaana aikidon aloittanut Hiroshi Tada shihan 9.dan.  Sitä tunee itsensä vielä aika poikaseksi kun katselee, miten 40-luvulla aikidon aloittanut vanhus heittelee ukejaan edelleen sangen räväkällä ja vakuuttavalla tahdilla. Jos itse edes eläisin noin vanhaksi ja pystyisin vielä edes jotenkin liikkumaan, niin olisin jo tyytyväinen! Tämä on yksi hienoimmista asioista aikidossa minulle. Aikido on koko elämän mittainen polku, jossa on mahdollisuus joka päivä oppia uutta, joka päivä vahvistaa ja kultivoida itseäsi.

Näytöksen päättä Aikido Doshu Moriteru Ueshiba vakuuttavalla, tyylikkäällä ja dynamisella näyöksellä, jossa hänellä on yhtenä ukena oma poikansa wakasensei Mitsuteru Ueshiba.

Suurin osa näytöksen isojen herrojen esityksistä löytyy jo YouTubesta, kun laittaa hakusanaksi 54th Alla Aikido Demonstration. Kannattaa katsoa!

Rankka, mutta antoisa päivä alkaa kääntyä loppua kohden. Jätän tällä kertaa käyttämättä mahdollisuuden osallistua Shinjukussa Kobayashi Dojon iltapippaloihin. En myöskään jää Jukan ja kumppaneiden kanssa historiallisia nähtävyyksiä katselemaan, enkä edes lähde muun Jennyn ja Irie-sanin johtaman Igarashi-sensein oppilasryhmän  mukana takaisin Hashimotoon.

Minun sosiaalinen kiintiöni on tältä päivältä täynnä. Kaipaan omaa rauhaa ja tilaa hetkeksi. Ja mistäpä sitä muualta voisikaan paremmin löytää kuin Japanin vilkkaimmasta keskuksesta, pilvenpiirtäjien, neonvalojen, ostoshelvettien, pelihallien ja maailman ruuhkaisimman juna-aseman hallitsemasta Shinjukusta!

Ou jee!

Olen gaijin, muukalainen tässä jättimäisessä kaupungissa. Täällä kukaan ei tunne minua, kukaan ei löydä minua, kukaan ei edes osaa etsiä minua. Aika rauhoittavaa! Melkein kuin olisin lapin erämaissa tai Altain vuorilla Mongoliassa!