Aika monta treeniä on jo ehtinyt kulua, ennen kuin ehdin tai jaksan kirjoitella niistä. Onneksi Toni jo ehtikin kirjoitella hieman Meijin yliopistotreeneistä, jotka ovat aina yhtä absurdit ja yllättävät.

Päällimmäisenä tähän mennessä treeneistä on jäänyt mieleen se, että ahtaassakin tilassa pystyy ja välillä myös kannattaa harjoitella. Meijin treenit ja Mori -shihanin vetämät Hombun treenit ovat olleet ainoastaan ainoat tähän asti, joissa on ollut kohtuulisen hyvin tilaa.

Kaikissa treeneissä on ollut erittäin hyvä tunnelma ja harjoitusparien taso on vaihdellut laidasta laitaan kuten pitääkin.

Muutamissa Igarashi-sensein treeneissä on ollut melko tiukka sävy. Erityisesti Meijin treeneissä hän oli erittäin vaativalla tuulella ja niissä treeneissä tuli selväksi, että vaikka treeneissä saa olla iloinen ilmapiiri niin mitään leikkiä tämä ei ole vaan treenaamme budoa, jossa erityisesti oikeanlainen asenne ja keskittyminen ovat avain kehittymiseen. Tähän on liittynyt sensein opetuksissa vahvasti oman asennon ja keskustan säilyttäminen hyvänä ja vahvana alusta loppuun.

Olen kirjannut kaikki sensein opetukset aika tarkasti ylös ja tulen ammentamaan niistä varmasti paljon omaan harjoitteluuni ja opetuksiini Suomessa seuraavien kuukausien ajan.

Erityisen mieliinpainuva kokemus oli tietenkin eiliset waka-sensein treenit Hombulla. Igarashi oli vuokrannut Hombun päätatamin hänen synnttärijuhlavieraitaan varten eli saimme spesiaaliprivaattitreenin waka-senseiltä. Etukäteen meille tehtiin hyvin selväksi, että Hombulla on hyvin tiukka dojoetiketti, jota kaikkien tulee ehdottomasti noudattaa. Meille kerrottiin mm. että kaikilla tulee olla pieni hikipyyhe mukana, koska hien pyyhkiminen otsalta hihalla on kiellettyä. Mutta myöskään hikipyyhettä ei saa käyttää muulloin kuin waka-sensein antaessa siihen kehotuksen. No, sitä kehotusta ei tällä kertaa tullut, joten pyyhe jäi käyttämättä. 😀

Valitettavasti minulla ei ole yhtään valokuvaa Hombun treeneistä, koska kuvaaminen oli sallittu vain yhdelle meistä, Igarashi-sensein hovikuvaajalle. Otimme lopuksi ryhmäkuvan sekä pienemmät ryhmäkuvat maittain. Isoon ryhmäkuvaan järjestäytymisen harjoittelimme tietenkin etukäteen ennen waka-sensein saapumista tatamille, jotta kuvaan järjestäytyminen ei veisi hänen kallisarvoista aikaansa. Ilmeisesti onnistuimme hyvin, koska waka-sensei ihmetteli, miten me niin nopeasti saimme järjestäydyttyä!

Itse treenit olivat taattua waka-sensein laatua. Selkeä vahvaa perustekniikka, jossa yksityiskohdat on mietitty huolella ja varmaan on ainakin se, että nagen asento pysyy koko ajan täydellisenä ja horjutukset viedään todella alas! Waka-sensei kiersi ahkerasti tekemässä tekniikkaa kaikille ja oli hyvin miellyttävä ja ystävällinen. Samaan aikaan kuitenkin kaikkialta huokui ja kävi selväksi, että hän on Ueshiban perinnön jatkaja ja erityisasemassa suhteessa meihin kaikkiin muihin. Waka-sensei hoitaa mielestäni aikidon kruununperillisyyttään tyylikkäällä ja hienolla tavalla ja luo treeneihin arvokkaan mutta iloisen ilmapiirin.

Niin, waka- ja Igarashi-sensein lisäksi olen tällä reissulla käynyt Hombulla Mori Shihanin, Hashimotossa australialaisen Freddy-sensein ja eilen Tokorazawassa Hiroaki-sensein treeneissä. Ahdasta on ollut ja huonossa kunnossa oleva polveni rajoittaa ja vaikeuttaa omaa tekemistäni aika paljon, mutta olen silti nauttinut jokaisista treeneistä suuresti.

Tokorazawa Dojolta muuten myöhästyin eilen oikein huolella vaikka lähdi yli kaksi tuntia ennen treenejä liikkeelle majapaikastani Odakyu Nagayamasta. En tietenkään millään löytänyt Shinjukussa Seibu Shinjuku -linjan asemaa, joka sijaitsee aika erillään muusta asemasta. Lisäksi hyppäsin ensin hitaimpaan paikallisjunaan, joka pysöhtyy joka maitolaiturilla. Jossain vaiheessa jo ajattelin, että luovutan ja jätän treenit väliin kun näytti siltä, että hyvä jos ehdin paikalle ennen treenien loppua. Mutta onneksi en luovuttanut. Tokorazawa Dojo on yksi viihtyisimmistä dojoista ja treeneissä oli jälleen erittäin mukava joskin ruuhkainen tunnelma. Sensei vaikutti myös ilahtuneelta että lin liittynyt Seitokain ja Aalto Aikikain porukassa mukaan treeneihin.

Viime kerralla oli isoja ongelmia saada kuvia liitettyä tänne. Mutta nyt alkaa sujua tämäkin, joten tässä lisää silmänruokaa kaikille luontoihmisille. Juuri luontoelämyksiähän tänne Suur-Tokion alueelle kannattaakin tulla etsimään!  😀

Tänään on keskiviikko ja olemme junassa matkalla Tokion keskustaan. Käytän ajan hyödyksi ja kirjoitan samalla blogiin.

Maanataina oli ensimmäiset aikidoharjoiukset Meijin yliopistolla. Yliopisto on tosiaan tuttu edelliseltä matkaltamme. Menimme Meidaimaen asemalle odottamaan Igarashi-senseitä. Paikalla oli jo tuttuja suomalaisia aikidoharjoittelijoita. Kustaa löytyi aseman ulkopuolelta. Hän oli mennyt Meidaimaeen jo aiemmin syömään. Opettaja saapui ja lähdimme kävelemään yliopistolle.

Kengät riisuttiin urheilutalon aulassa ja menimme siitä pukuhuoneisiin. Edellisellä kerralla meillä oli kiire vaihtaa vaatteet ja Igarashin oppilaat hoputtivat meitä ”Please, hurry!” Mutta nyt meillä oli hyvin aikaa vaihtaa vaatteet.

Yliopistolla on iso tatami. Mutta meitä harjoittelijoitakin oli aika paljon. Treenaajia oli tullut ainakin Argentiinasta, Puolasta, Yhdysvalloista, Ruotsista ja tietenkin Suomesta. Meitä vierailijoita oli laskujen mukaan 60. Lisäksi oli Meijin yliopisto aikidojoukkueen vanhemmat harjoittelijat ja vasta aloittaneet aloittelijat.

Alkuverryttely oli myös meille tuttu. Opiskelijat olivat eturivissä ja laskivat yhdessä kovaan ääneen japaniksi yhdestä kymmeneen. Teimme sitten verryttelyliikkeitä luvunlaskun tahtiin.

Alkuverryttelyn jälkeen tehtiin salin päästä päähän ukemeita. Mae-ukemit toiseen suuntaan ja ushiro-ukemit toiseen. Näiden jälkeen tehtiin tobikoshi-ukemia.

Tekniikkaharjoittelu alkoi Igarashi-senseille tyypillisesti taino tenkan-ho:lla. Aluksi perusharjoitetta, jossa otetaan yhdellä kädellä ranteesta kiinni. Tämän jälkeen harjoiteltiin samaa, mutta niin että otettiin ote parin etusormen ympäri.

Koska harjoittelijoita oli paljon, jatkettiin harjoituksia seuraavaksi ryhmissä. Ryhmistä tuli aika isoja, 10 henkeä tai enemmän. Tekniikkana teimme kokyonagea gyakauhanmi katatedorista. Igarashi-sensei ei ollut aivan tyytyväinen suoritukseemme, koska emme tehneet kuten hän näytti. Kädellä tuli leikata vartalon eteen, kuten miekalla lyödessä tehdään.

Seuraavaksi otimme bokkenin avuksi ja teimme samaa tekniikkaa. Toinen otti ranteesta kiinni ja nage löi miekalla pään päältä, tehden kokyonage-heiton.

Igarashi-sensei huomautti yhä, että emme tee miten hän näyttää. Hän jopa alkoi hermostua kun emme ole seuranneet tarkkaan, mitä hän tekee esittäessään tekniikkaa. Ja kun ihmiset tekivät yhä eritavalla, opettajan ääni kaikui:

てんかんじゃないよ！ – Ei tenkania!

Harjoitukset venähtivät hieman yliajalle. Mutta meillä oli kuitenkin hyvin aikaa käydä suihkussa ja vaihtaa vaatteet. Treenien jälkeen lähdimme syömään opettajan kanssa. Kävelimme pikkukatuja Meidaimaen aseman ympäristössä ja päädyimme intialais-japanilaiseen fuusioravintolaan. Syömään oli ilmoittautunut lähes 40 henkeä. Tämä varmaankin yllätti ravintolan henkilökunnan, koska oman annokseni sain siinä vaiheessa kun Igarashi oli jo lähdössä (enkä ehtinyt sitä enää syödä). Monet eivät saaneet annostaan lainkaan, Arja mukaanlukien. Ravintolasta oli kuitenkin pakko lähteä, jottei hotellille paluu menen kovin myöhäiseksi. Kävimme sitten Tama Centerin Lawsonissa hakemassa ruokaa, jotta saisimme nälän poistettua, ja menimme sapuskoiden kanssa hotellille.

Harjoitukset yliopistolla olivat kyllä antoisat ja niissä oli sama hyvä fiilis kuin edellisellä kerrallakin.

Istun parhaillaan Shinjukun, yhden maailman ruuhkaisimmista ja vilkkaimmista keskuksista, Korealaiskorttelin pienessä yhdeksän huoneen hotellissa. Täältä katseltuna aiempi sijaintipaikkani Hshimoto vaikuttaa pieneltä idylliseltä maalaislähiöltä.

Hashimoto on totta tosiaan sen verran kaukana Tokion ytimestä, että sieltä selviää aika vähällä vaivalla jopa ihan metsäisille seuduille, jos tietää, minne mennä.

Olen edellisillä reissuillani onneksi jo sen verran kolunnut Hashimoton, Hachiojin ja Machidan reuna-alueita, että ihan arpapelillä minun ei enää tarvitse lähteä metsän ja luonnonkaipuutani tyydyttämään. Toki voisin ottaa junan tai bussin ja matkata vaikka Hakonen rikkilähteitä ja metsäisiä järvimaisemia katselemaan, mutta matalan budjetin matkaajana ja jotenkin matkustamiseen kyllästyneenä kaipaan jotain yksinkertaisempaa ja ehkä jotain, joka ei ole turisteille edes tarkoitettu.

Niinpä suuntaan tiistaina hotellista ulos kirjauduttani ensin Hashimoto-joen rantaan ja kävelen sitä hetken alajuoksulle päin. Ylitän sitten Machida Kaion, joen toisella puolella kulkevan isomman tien, josta muistaakseni pääsee bussilla mm. Sugawaran dojolle. Tien ylitettyäni alan kiivetä ylös kukkulan tiheästi asutettua rinnettä  ja ihastelen omakotitalojen kuvankauniita puutarhoja.

Kukkuloiden toisella puolella on joku suuri kristillinen oppilaitos ja sen takana kummallisen näköinen torni. Saakohan sieltä suoran yhteyden Jumalaan vai mikä kumma se on?

Jatkan matkaa pienen viihtyisän melko villinä rehottavan puiston ja ulkoilualueen läpi.  Kukkuloiden toisella puolella on laajoja aukeita alueita ja niiden keskellä armeija-aluetta muistuttava pelastuslaitoksen tukikohta ja koulutuskeskus. Joukko nuoria palomiehiä juoksee paahtavassa helteessä raskaat varusteet päällä pihaa ympäri kuin olisivat sotilaskoulutuksessa.

Kuljen pelastuslaitoksen helikopterikentän sivua ja ihailen alapuolellani avautuvaa laajaa metsäisten kukkuloiden jonoa. Tuonne pitää päästä! Ja pääsenhän minä, kun vaan viitsin kävellä paahtavasta helteestä huolimatta.

Kohta edessäni on tiehää viidakkoa, bambumetsää, riisipeltoja ja tietenkin välissä myös asutusalueita. Eihän tämä nyt sentään mitään erämaata ole, mutta ihan hyvä korvike kuitenkin laajoja asumattomia alueita kaipaavalle seikkailijalle.

Jalat hiertyvät aika pahasti rakoille, huonossa kunnossa oleva polveni jäykistyy entisestään, naamani palaa auringossa ja kaiken lisäksi saan lisää kutiavia hyttysenpuremia eri puolille kehoa päivän seikkailuistani. Ja nestehukkakin taitaa vähän vaivata kun päivän päätteeksi palaan Hashimotoon treeneihin. Mutta kylläpä virkisti mieltä! Luonnolla on ihmeellinen vaikutus ihmiseen. Ja eikös se O-senseikin jotain puhunut ihmisen ja luonnon välisen sopusoinnun tärkeydestä!

Joitakin blogin seuraajia on ehkä ihmetyttänyt blogiin ilmestyneet japaninkieliset kirjoitukset. Minä (Toni) ja Arja aloitimme viime syksynä japaninkielen opinnot Lahden Wellamo-opistossa. Aikidon harjoittelun lisäksi olemme tulleet nyt tänne myös harjoittamaan kielitaitoa.

Tokiossa ydinkeskustassa ja turistialueella pärjää hyvin englannilla. Mutta jos lähtee kauemmaksi, pelkällä englannilla kanssakäyminnen muuttuu haasteellisemmaksi. Japanilaiset auttavat mielellään, joten pulaan tuskin joutuu. Usein selviää yksinkertaisella englanilla ja elekieden yhdistelmällä. Mutta jotta ymmärtäisi paremmin paikallisia, kannattaa opiskella ainakin vähän japania.

Ruokakaupassa huomaa, että elintarvikkeiden pakkausselostukset ovat vain japaniksi. Japanin oppintunneilla opituista tavummerkeistä on ollut hyötyä. Minä osaan jo myös muutaman kanji-merkin. Kaupassa pystyy ainakin osasta elintarvikkeista jo lukemaan, mitä ne sisältävät. Mutta lukemisen lisäksi tulimme tänne harjoittelemaan myös japanin puhumista.

Hotellille saapumisen jälkeen päätimme hakea kaupasta jotain syötävää. Japanilaisista kaupoista saa valmiiksi tehtyjä aterioita muovipakkauksissa mukaan vietäväksi, kuten sushia, nuudeleita ja vaikka mitä. Erilaisia annoksia löytyy kaupoista tiskimetreittäin.

Valitsimme meille mieluisat annokset, mutta meillä ei ollut ruokailuvälineitä. Japanissa monessa paikassa löytyy kertakäyttöisiä syömäpuikkoja, mutta pikaisen etsimisen jälkeen emme löytäneet niitä mistään.

Totesimme Arjan kanssa, että meillä on riittävästi kielitaitoa kysyä, mistä syömäpuikkoja saa. Lähistöllä oli nuori kauoan työntekijä asettelemassa annoksia kylmiöön, ja päätimme kysyä häneltä:

すみません、はしはどこですか (Sumimasen, hashi wa doko desu ka)
– Anteeksi, missä syömäpuikot ovat?

Nuori poika häkeltyi ”Hashi?” pyysi odottamaan ja lähti juoksemaan jonnekkin. Hetken päästä hän palasi mukanaan nuori nainen, joka oli ilmeisesti esimies. Hän tiedusteli meiltä että minkälaisia syömäpuikkoja haluamme, puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi. Vastasin puoliksi japaniksi, puoliksi englanniksi että haluaisimme kertakäyttöiset puiset syömäpuikot. Esimies pyysi meitä odottamaan hetken, ja lähti juoksemaan toiseen suuntaan… Ja jäimme taas Arjan kanssa keskenämme ihmettelemään ja odottamaan, mitä oikein tapahtuu?

Ei kestäny kauan kun nainen palasi, mukanaan kertakäyttöiset syömäpuikot. Kiitimme niin vuolaasti kuin osasimme. Meillä oli nyt ruokaa ja välineet joilla syödä ne.

Tämä oli myös hyvä esimerkki japanilaisten auttamisenhalusta. Tosin ehkä he olisivat voineet vain kertoa meille että syömäpuikot annetaan kassalla, kun maksamme ostoksemme… Olimme tämän unohtaneet.

Kolme päivää Tokiossa on mennyt yhdessä hujauksessa. Sunnuntaina, jolloin tulimme perille, emme jaksaneet Tonin kanssa tehdä mitään muuta kuin kävellä Tama Centerissä ja etsiä lähimmän ruokakaupan. Niitä olikin useampi heti hotellin vieressä. Tällä kertaa jet lag ei iskenyt minulle yhtä kovasti kuin viimeksi, mihin auttoi suora, ja suhteessa lyhyt lento. (Kustaa parka.)

Eilen maanantaina olikin sitten meille ekat aikidotreenit Tokion Meijin yliopistolla. Siellä oli jo aiemmalta reissulta tuttuna asiana yliopisto-opiskelijoiden vetämät kannustushuudot alkulämmittelyjen ajan. Olipas aika paljon porukkaa ja yli puolet oli ulkomaalaisia, ja ulkomaalaisista lähes puolet oli suomalaisia…Yritin treenata mahdollisimman paljon japanilaisten kanssa.

Tänään me lähdettiin kohti Tokion ydinkeskustaa, missä kävin viime reissulla vain keisarin palatsin puistossa, eikä Toni käynyt lainkaan. No, loppujen lopuksi eipä me tänäänkään käyty ydinkeskustassa, vaan Asakusan alueella ja siellä Tokyo Skytreessä. 350m:n korkeudesta oli huimat näköalat, tosin osin oli utuinen ilma kosteudesta johtuen. Tänään oli lämmin päivä, ainakin yli +25, kun eilen tihutti vettä koko päivän ja oli viileämpää.

Tokyo Skytreen yhteydessä on suuri ostoskeskus, missä me kierreltiin ennen torniin menoa. Muuten kiva kiertely, mutta minulta hävisi kamera! Muistin, että se oli ollut minulla kädessä vessaan mennessä, mutta en muistanut lainkaan olinko laittanut sen laukkuun vai en. Pengoin reppuni ylösalaisin pariin otteeseen, mutta kamera ei ollut siellä – pikkaisen ärsytti, kun yleensä olen äärimmäisen tarkka omista tavaroistani. Ajattelin kuitenkin, että sitä on tuskin kukaan varastanut, korkeintaan joku toinen turisti, kun Japanissa ollaan. Menimme infotiskille ja esitimme asiamme virkailijalle ja kuvailimme kameran suojakoteloineen hyvin tarkasti, ja pariin kertaan. Tämän jälkeen virkailija soitti kauppakeskuksen löytötavaratoimistoon ja kysyi etunimeäni. Hän kertoi kameran löytyneen ja opasti meidät löytötavaratoimistoon. Toimiston ensimmäisen oven jälkeen oli pitkä hämärä käytävä ja mutka, jonka jälkeen oli lasitiski. Esitin asiani luukulla ja meidät ohjattiin kiireen vilkkaa sisään toimistoon ja istumaan pöydän ääreen. Toimisto oli kuin jonkinlainen komentokeskus. Luukulla ollut virkailija huikkasi paikalle ilmeisesti ylempiarvoisen virkailijan, joka tuli kysymään uudestaan kameran tuntomerkkejä sekä nimeäni. Tämän jälkeen hän toi löytyneen kameran ja kysyi vielä, onko se varmasti minun. Onneksi kameran muistikortilla oli heti ensimmäisenä kuva itsestäni, niin virkailija oli asiasta vakuuttunut. Vielä piti kuitenkin täyttää lomake ja esittää passi, jotta sain kameran itselleni. Minua alkoi huvittamaan tilanne kokonaisuudessaan niin paljon, että piti purra huulta, etten purskahda nauruun, jolloin virkailija menettäisi kasvonsa. En myöskään pystynyt katsomaan Tonia, kun arvelin hänellä olevan sama tunne. Ja oikeassa olin! Mutta: en välttämättä olisi saanut missään muualla turistikohteessa tai suurkaupungissa hävinnyttä kameraani takaisin, kuin täällä.

Lauantainta lähtö koitti vihdoin ja matkustimme Lahdesta Helsinki-Vantaan lentoasemalle ja lähdimme matkaan Finnarin koneella kohti Tokiota. Arja toive toteutui ja saimme nukuttua melko hyvin lennon aikana. Kello 9.00 laskuduimme Naritan kentälle ja siellä meitä odotti aurinkoinen, lämmin ja kostea sää.

Japanilainen byrokratia otti meidät huomaansa jo lennon aikana. Jokaisen ulkomaalaisen tuli täyttää tullauskortti ja maahantulokortti. Lentokentällä maahantulotarkastuksessa jokaisesta otetaan valokuvat ja sormenjäljet. Mutta kaikki on tehty hyvin sujuvaksi. Virkailijat ohjaavat matkailijoita ystävällisesti ja määrätietoisesti, ja näin jonot liikkuvat eikä synny ruuhkia.

Maahantulotarkastus sujui ripeästi ja pääsimme jatkamaan matkaa. Ensin hoidimme jo lentokentällä tärkeimmät hankinnat, eli internetin ja Suica-kortin matkustamista varten. Vuokrasimme pienen wlan-tukiaseman, jossa on langaton nettiyhteys. Siihen voi sitten kytkeytyä kännykällä tai läppärillä. Yhteys on aika kallis. Se maksaa 1000 jeniä/päivä. Mutta se helpottaa huomattavasti elämää, kun kaupungilla liikkuessa on nettiyhteys käytössä.

Japanissa voi tulla ongelmia suomalaisten pankkikorttien kanssa.  Nettiyhteyttä ostaessamme yhdessä paikassa myyjä totesi että hän ei pysty ottamaan maksua kortilta, jossa on debit ja credit. Toisessa liikkeessä taas maksu sujui ongelmitta. Monessa paikassa maksupääte toimii ihan kuten suomessa, valitset näppäimistöltä debitin tai creditin ja syötät tunnuslukusi. Mutta kannattaa aina varata käteistä mukaan. Japani toimii vielä hyvin paljon käteisen rahan varassa.

Ostimme liput Narita Express -junaan, jolla lähdimme kohti Shinjukua. Shinjukusta vaihdoimme Junaan Keio Linella, jolla pääsimme Keio Tama Centeriin ja aseman läheisyydessä olevaan hotelliimme.

Asemalla ja matkalla hotellille tuli vastaan taas ne edelliseltä matkalta tutut asiat, joita olen kaivannut. Juoma-automaatit, joita on joka kulmassa, iloisesti japania höpöttävät koneet, älyvessat erilaisine toimintoineen ja japanilaisten toisensa huomioon ottaminen, auttamisenhalu ja täsmällisyys. Tästä syystä moni asia japanissa sujuu tosi hyvin.

Toistensä huomioon ottaminen näkyy etenkin juna-asemilla ja junissa. Asemalla ihmiset järjestäytyvät kahden hengen jonoihin vaunujen ovien pysähdyspaikkoihin. Junissa matkustajat käyttäytyvät hillitysti lukien kirjaa, nukkuen tai selaten puhelintaan. Kännykkään puhumista pyritään välttämään tai se tehdään mahdollisimman hilaa, jotta ei häiritä kanssamatkustajia.

Blogi on nyt vähän jäljessä päivitystahdista. Kaikenlaista on tapahtunut, mutta ne eivät kaikki mahdu samaan postaukseen.

Sunnuntai 29.5.

Taas venyy nukkuunmeno ihan liian myöhään, mutta onneksi aamulla ei ole aikaista ylösnousua, koska treenit alkavat vasta kello 11 ja dojolle on hotellilta vain vartin kävelymatka. En siis laita edes herätyskelloa soimaan. Aamulla herään tietenkin jo harmikseni kuudelta. Päätän yrittää nukkua vielä tovin vaikka epäilenkin vahvasti ettei se tule enää onnistumaan.

Ummistan silmäni uudelleen ja taidan jopa torkahtaa hetkeksi, siis vain hetkeksi. Ja kun kohta avaan silmäni uudelleen, niin mitä ihmettä, kello on kaksikymmentä yli kymmenen!! Mikä maa, mikä valuutta?! Mikä päivä?! Monelta treenit on ja missä?

Kovalla vauhdilla pakolliset aamutoimet eli vessassa käynti ja sitten treenivaatteet päälle. Tänä aamuna ei ole aikaa jäädä ihmettelemään digitaalisen vessanpöntön erilaisia toimintoja!

Puolijuoksua kaupan kautta dojolle. Matkalla ehdin syödä yhden banaanin ja juoda hieman vettä. Kyllä näillä yhdet treenit aina selviää.

Ja aikamoiset treenit muuten onkin selvittävänä. Sesnein talon edutalla on kymmenien ihmisten muodostama jono ja tuntuu siltä, että akikki eivät edes mahdu sisään. Täällä tarvittaisiin samanlaista sisääntunkijaa kuin Tokion metroissa on ruuhka-aikoina!

Mutta jotenkin kaikki halukkaat, yhteensä 76 treenaajaa saadaan mahtumaan dojolle sisään. Lisäksi eteisessä ja talon seinustalla avonaisten ikkunoiden ääressä liikkuu muutamia valokuvaajia. Aikamoinen härdelli! Mutta japanilaiset ovat niin tottuneita organisoimaan mitä kummallisimpia asioita, että näistäkin treeneistä tulee yllättävän toimivat ja mielenkiintoiset vaikka tilaa on vähemmän kuin yksi tatamimatto paria kohti. Sensei demonstroi jälleen moneen kertaan, miten sekä uke ja nage voivat liikkua niin, että tilaa käytetään mahdollisimman vähän. Hän kehottaa meitä myös katsomaan, miten doshu ja waka-sensei tekivät yhdessä tekniikkaa eilisessä näytöksessä. Waka-sensein ukemit esim. ikkyossa tapahtuivat hyvin pienessä tilassa.

Mielestäni tämä on hyvin käyttökelpoinen treenimetodi myös harvalukuiseen ja avaraan Suomeen. Varokaa vaan, kun tulette seuraavan kerran minun treeneihini! Luvassa voi olla ahtaan tilan tekniikkaa!

Treenaamme myös paljon kakarigeikona eli kolmessa isossa ryhmässä lähinnä erilaisia ukemiharjoitteita. Mielenkiintoista ja sangen erilaista, mihin olemme sensein treeneissä viime vuosina Suomessa tottuneet.

Treenien jälkeen sensei kysyy, että mikä maa haluaa hoitaa siivousvuoron tänään. Stadiuksen Kari, joka on saapunut paikalle Aalto Aikikain ja Seitokain ryhmän kanssa ilmoittaa kovaan ääneen, että ”SWEDEN!” Senseikin remahtaa äänekkääseen nauruun ehdotuksesta, mutta lopputukos on kuitenkin se, että suomalisille se siivousnakki napsahtaa lopulta. No, ehkä ihan reilua, kun ottaa huomioon, että paikalla on vain yksi ruotsalainen, kun taas meitä suomalaisia on yli kaksikymmentä.

Minä päätän ottaa kontolleni rättien kastelun, puristelun, huuhtomisen ja kuivumaan laittamisen.

Siivouksesta selvittyäni kiireellä taas hotellille suihkuun ja vaatteita vaihtamaan, sillä welcome partyt käynnistyvät dojolla reilun tunnin päästä.

Ja hienot, joskin hikiset kemut niistä tuleekin.  Japanilaiseen tyyliin kaikki on taas erittäin organisoitua ja tarkkaan mietittyä. Tarjoilut ovat myös hyviä, kuten yleensä ja juomaakin tarjoillaan varsin avokätisesti. Juhlien ehkä hienoin tai ainakin arvokkain hetki on, kun Hashimoton alueen korkein virkamies, jonkin sortin kuvernööri käsittääkseni, saapuu paikalle tervehtimään ja onnittelemaan senseitä.

Ikimuistoinen ja kaikin puolin miellyttävä kokemus, jossa yhdistyi sopivasti kansainvälistä värikkyyttä, originaalia japanilaista tapakulttuuria ja sensein hyväntuulista isännöintiä.

Lauantai 28.5.

Se siitä aikaisesta nukkumaanmenosta. Uni tuli silmään vasta vähän ennen kahta ja herätys oli jo puoli kuudelta. No, eihän tänne asti kannata nukkumaan lähteä!

Kokoonnumme parin muun paikalle saapuneen suomalaisen Kristianin, Hanneksen ja Atron kanssa hotellin ala-aulaan vähän ennen kuutta aamulla keikogit valmiiksi päällä. Tämä oli sensein toive, että kaikki lähistöllä majoittuvat pukisivat treenipuvun päälle jo majapaikassa, ottei sensein dojon noin neljän neliön kokoinen pukuhuone ruuhkautuisi ihan mahdottomasti.

Reippailemme halki aamuisen Hashimoton dojolle, tervehdimme dojon tyyliin ensin toivottamalla hyvää huomenta ovesta sisään astuessamme ”ohaio gozaimas!” ja sen jälkeen tatamille kumartamisen yhteydessä imaisemme halumma harjoiteella yhdessä ”onegai shimasu!”, johon muu paikalle kerääntynyt aikidokuoro vastaa tietenkin samoilla repliikeillä. On tämä vaan aina yhtä kummallista!

Tatamilla alkaa olla kohtuullisen ahdasta kun 30 treenaajaa yrittää mahtua harjoittelemaan sulssa sovussa noin 35 tatamin dojolla. Mutta tämä on vasta kevyttä alkusoittoa seuraavan päivän treeneille. Senseillä tuntuukin olevan aamun teemana, miten tehdä tekniikka ja ukemeita niin, että siihen käytetään vain yhden tatamimaton verran tilaa. Sensei muistuttaa meitä jatkuvasti siitä, että huomenna meitä on paikalla 80 treenaajaa. No, siitähän ei kyllä sitten tule enää yhtään mitään, koska nytin on jo ahdasta. Hienosti sensei saa kuitenkin temmon pidettyä yllä. Tuntuupa todella hyvältä treenata vaikka yöunet jäikin aika minimiin.

Treenien jälkeen dojon ulkopuolella majoittuvat saavat vapautuksen dojon siivoamisesta, koska meidän pitää ehtiä käydä hotellilla vaihtamassa vaatteet ennen klo 8.45 yhteistä lähtöä All Japan Demonstration’iin Budokaniin.

Pikamarssi hotellille, pikasuihku, vielä pikaisempi aamiainen ja olemme juuri sovittuun aikaan Hashimoton asemalla Keio Linen porttien edustalla valmiina matkaan kohti maailman suurinta aikidonäytöstä.

Noin tunnin matkustus, kolmen vartin jonotus Budokanin ulkopuolella ja lisäksi tunnin odotus Budokanin sisällä kannattaa ehdottomasti. No rehellisesti sanottuna näytöshän on aivan liian pitkä, monin paikoin tylsä ja puuduttava ja lisäksi omasta 90 sekunnin esiintymisestä näytöksessä yhdessä lähes kolmenkymmenen muun suomalaisen kanssa ei jää paljoa jälkipolville kerrottavaa. Mutta silti on jotenkin todella mielenkiintoista ja inspiroivaa nähdä tämän kokoluokan aikidotapahtuma, jossa kymmentuhatpäinen yleisö, arvovieraat sekä sadat esiintyjät eri puolilta maailmaa nousevat näytöksen aluksi seisomaan ja laulavat yhteen ääneen Japanin kansallislaulun.

Viidellä eri tatamilla tapahtuu koko ajan eritasoisia, eri dojojen ja opettajien esityksiä. Loppua kohti siirrytään isoista ja kaoottisista massaesityksistä vain muutamalla tatamilla samaan aikaan tapahtuviIn korkea-arvoisten shihaneiden esityksiin. Mukana on monia tutuja opettajia Igarashi-, Kobayashi- ja Endo-senseistä alkaen. Suurin osa shihaneista on tuttuja jos ei tatamilta niin vähintäänkin Youtubesta, joka on kuulemma nykyään maailman suosituin sensei, Yuotube-sensei!

Näytös huipentuu, kun viimeistä edellisenä tatamille astelee 86-vuotias, vuonna 1948 O-sensein oppilaana aikidon aloittanut Hiroshi Tada shihan 9.dan.  Sitä tunee itsensä vielä aika poikaseksi kun katselee, miten 40-luvulla aikidon aloittanut vanhus heittelee ukejaan edelleen sangen räväkällä ja vakuuttavalla tahdilla. Jos itse edes eläisin noin vanhaksi ja pystyisin vielä edes jotenkin liikkumaan, niin olisin jo tyytyväinen! Tämä on yksi hienoimmista asioista aikidossa minulle. Aikido on koko elämän mittainen polku, jossa on mahdollisuus joka päivä oppia uutta, joka päivä vahvistaa ja kultivoida itseäsi.

Näytöksen päättä Aikido Doshu Moriteru Ueshiba vakuuttavalla, tyylikkäällä ja dynamisella näyöksellä, jossa hänellä on yhtenä ukena oma poikansa wakasensei Mitsuteru Ueshiba.

Suurin osa näytöksen isojen herrojen esityksistä löytyy jo YouTubesta, kun laittaa hakusanaksi 54th Alla Aikido Demonstration. Kannattaa katsoa!

Rankka, mutta antoisa päivä alkaa kääntyä loppua kohden. Jätän tällä kertaa käyttämättä mahdollisuuden osallistua Shinjukussa Kobayashi Dojon iltapippaloihin. En myöskään jää Jukan ja kumppaneiden kanssa historiallisia nähtävyyksiä katselemaan, enkä edes lähde muun Jennyn ja Irie-sanin johtaman Igarashi-sensein oppilasryhmän  mukana takaisin Hashimotoon.

Minun sosiaalinen kiintiöni on tältä päivältä täynnä. Kaipaan omaa rauhaa ja tilaa hetkeksi. Ja mistäpä sitä muualta voisikaan paremmin löytää kuin Japanin vilkkaimmasta keskuksesta, pilvenpiirtäjien, neonvalojen, ostoshelvettien, pelihallien ja maailman ruuhkaisimman juna-aseman hallitsemasta Shinjukusta!

Ou jee!

Olen gaijin, muukalainen tässä jättimäisessä kaupungissa. Täällä kukaan ei tunne minua, kukaan ei löydä minua, kukaan ei edes osaa etsiä minua. Aika rauhoittavaa! Melkein kuin olisin lapin erämaissa tai Altain vuorilla Mongoliassa!