Yamatoku Dojo – aikidozenkeidas maan päällä

dav

dav

dav

dav

Matka Shinjukusta Takasakiin kestää noin kaksi tuntia kun valitsee edullisimman junayhteyden. Takasaki on Gunman prefektuurissa Kanton alueella sijaitseva ”pikkukaupunki”. Asukkaita siellä on noin 370 000 eli suunnilleen viisi kertaa enemmän kuin kotikaupungissani Hämeenlinnassa. Silti pilvenpiirtäjien ja neonvalojen täyttämän ja miljoonan ihmisen päivittäisenä läpikulkupaikkana toimivan Shinjukun jälkeen Takasakin asema tuntuu hyvin rauhalliselta, lähes autiolta. Olemme tulleet Takasakiin tapaamaan 82-vuotiasta Toshiyuki Arai -senseitä, joka on Gunman alueen korkea-arvoisin opettaja ja ainakin itselleni yksi aikidomaailman suurista elossa olevista nimistä.

Sain omalta opettajaltani Igarashi-senseiltä Arai-sensein pojan Kosuke Arain yhteystiedot ja kehotuksen olla yhteydessä häneen ennen matkalle lähtöä. Olemme kirjoitelleet Kosuke Arain kanssa useita sähköposteja etukäteen toisillemme ja minua alkoi jo hirvittää, miten paljon hän on oikein nähnyt vuoksemme vaivaa. Päivää ennen Takasakiin lähtöä häneltä tulee vielä vierailumme tarkka aikataulu ja muita yksityiskohtia sekä pyyntö kertoa Takasakiin saapumisaikamme, jotta hän osaa olla meitä oikeaan aikaan vastassa.

Takasakin aseman lippuportille meitä vastaanottamaan saapuu japanilaiseksi pitkä, melko hyvin englantia puhuva, valkoiseen paitaan ja farkkuihin pukeutunut tyylikäs ja hyvin kohtelias herrasmies, joka ohjaa meidät aseman ulkopuolella odottavaan komeaan wolkswagenin maasturiin ja lähtee ajamaan kaupungin ulkopuolelle valkoisen yli 30 metriä korkean buddhapatsaan hallitsemille kukkuloille. Ensivaikutelma Arai-sensein pojasta on todella miellyttävä.

Kosuke Arai ajaa bambupuiden ja muun kasvillisuuden täyttämän metsän keskellä ylhäällä kukkulan rinteessä sijaitsevaan ryokaniin, perinteiseen japanilaiseen majataloon, josta hän on varannut meille etukäteen majoituksen. Hän huolehtii, että meillä on kaikki hyvin, kertaa vielä illan aikataulun ja sanoo tulevansa noutamaan meidät treeneihin.

Olen haltioissani tästä paikasta ja äärimmäisen lämpimästä vastaanotosta. Shinjukun jälkeen tämä hiljainen majatalo metsän keskellä tuntuu paratiisilta. Mutta parempaa on vielä tulossa.

Sokkeloiset käytävät, natisevat puuportaat, paperisermejä ja liukuovia, numerotaulukiekolla varustettu retropuhelin, olkitatamit ja niiden päällä futonit valmiiksi pedattuina. Tämä on sellaista Japania, josta minä pidän. Ja kaiken kruunaa majatalon yläkerrasta löytyvä pieni onsen, japanilainen kylpylä. Jos nyt jotain valittamista oikein etsimällä etsii, niin Heikin ja minun futonit oli kyllä pedattu vähän turhan vierekkäin. Ihan niin läheisiä meistä ei toisillemme ole tällä reissulla vielä tullut, että kylki kyljessä haluaisimme nukkua! 😀

Sovittuun kellonaikaan Kosuke -sensei, jolla on muuten viides dan aikidossa kuten minullakin, saapuu noutamaan meitä ryokanin parkkipaikalta. Ehdimme hädin tuskin istua autoon, kun olemme jo perillä.  Arai-sensein Yamatoku Dojo sijaitsee vain muutaman sadan metrin päässä majapaikastamme. Ja millainen dojo ja millainen dojon ympäristö meitä siellä odottaakaan!!

Treenikaverini Anu, joka on vieraillut täällä kertaalleen, varoitti minua etukäteen, että dojo on niin kaunis, että hän ja Jenny olivat vain itkeneet siellä ollessaan. Helppo uskoa. Huikean japanilaisen puutarhan keskellä on kaunis sata vuotta vanha puinen, paperisin liukuovin varustettu rakennus, joka yhdessä ympäristönsä kanssa huokuu rauhaa, tasapainoa ja zeniläistä tyyneyttä. Olemme yhtä mieltä siitä, että tämä on kaunein dojo, jonka olemme koskaan nähneet ja etteihän tällaisia näe kuin elokuvissa tai unissa, jos sielläkään. Huikeaa päästä treenaamaan tänne!

Dojon ja sitä ympäröivän puutarhan ihailu saa minut jopa hetkeksi unohtamaan minua odottavan suuren mutta sanalla sanoen hermostuttavan ”kunnian”. Kosuke Arai esitti minulle etukäteen useaan kertaan toiveen, että ohjaisin keskiviikon junnutreenit ”kids class” sekä alempien vöiden treenit ”beginners class”. Kohta kolmenkymmenen vuoden ja tuhansien treeninvetokertojen aikidokokemuksesta huolimatta jännitän näiden tulevien treenien vetämistä aika lailla. Onneksi minulla on kolme tuttua suomalaista treenikaveria mukana ja turvana tässä hivenen erikoisessa tilanteessa. Tietty vähän käy heitä sääliksi, kun ovat lähteneet kauas kauko-itään asti yhdelle maailman hienoimmista dojoista ja päätyvät minun treeneihini, joita ovat kyllä nähneet Suomessakin jo varmaan ihan kylliksi! 😀 Gomen Mika-, Marja- ja Heikki-san!

Kosuke -sensei on mainostanut näitä treenejä täällä omiensa joukossa ”Special training with Kustaa Ylitalo -sensei” -nimikkeellä ja kun junnutreenaajia ja heidän vanhempiaan alkaa hiljalleen valua iltavalaistuksessa lähes satumaiselta näyttävälle dojolle, huomaan, että me olemme jonkin sortin special -nähtävyys paikallisille. Paljastuu, että joukossa on harjoittelijoita, jotka eivät ole tavanneet ”valkoista eurooppalaista” saatikka suomalaista koskaan ennen. Joten jos on tämä huikean kaunis japanilainen puutarha ja dojo eksoottinen kokemus meille, niin sitä olemme mekin ja ohjaamani harjoitukset paikallisille.

Pienimmät nelivuotiaat harjoittelijat katselevat meitä silmät ymmyrkäisinä hieman kauhuissaan mutta kuitenkin uteliaan kiinnostuneina ja kiltisti kaikki yrittävät parhaansa harjoituksissani. Pyrin rakentamaan treenit mahdollisimman selkeiksi ja liikunnan riemua budohengessä toteuttaviksi.Ja kaiketi siinä jotenkin onnistuinkin kun liikettä oli mukavasti ja osa uskalsi treenien loppuvaiheessa jo hymyillä ja vähän nauraakin.

Junnutreenien jälkeen Kosuke -sensei tuo meille välipalaksi hankkimiaan leipiä ja tarjoaa tietenkin palan painikkeeksi vihreää teetä. Olen aivan mykistynyt tästä vieraanvaraisuudesta!

Sitten on vuorossa aikuisten aloittelijatreenit, joissa on kyllä mukana vähän kaikentasoisia treenaajia ihan aloittelijasta aina vitosdaniin asti. Mielestäni onnistun molempien treenien vetämisessä kohtuullisen hyvin ja treenaajat tuntuvat ihan vilpittömästi kiinnostuneilta ja innostuneilta harjoituksistani. Kosuke -sensei napsii paljon kuvia ja vaikuttaa myös hyvin tyytyväiseltä, kiittelee kovasti ja treenin päätteeksi vielä puhuu omille treenaajilleen siitä, miten toin treeneissäni esiin tärkeitä perusasioita ja miten hienoa on tehdä tällaista kansainvälistä yhteistyötä. Olen hyvin hämmentynyt, mutta onnellinen tästä hienosta ja opettavaisesta kokemuksesta ja mahdollisuudesta ohjata treenit tällaisessa paikassa.

Siivottuamme dojon ja juotuamme teet, huomaan jonkun vanhan lippalakkipäisen miehen hiippailevan puutarhaan avautuvan avonaisen  seinän ulkopuolella puutarhan hämärässä. Muut porukastamme luulevat miestä puutarhuriksi, mutta minä tunnistan herran kyllä heti, Toshiyuki Arai -sensei 8.dan, on saapunut hakemaan meitä kanssaan illalliselle. Paljastuu myös, että hänen poikansa Kosuke, ei lähde kanssamme vaan menemme pelkästään keskenämme sensein kanssa. No niin, pieni lisähaaste taas, koska Arai-sensein englanninkielen taito on vähän niin ja näin. Vaan eipä mitään, onhan se hienoa päästä itsensä mestarin kanssa illastamaan!

Noin puolen tunnin ylimääräisen kurvailun ja eksymisen ja anteeksipyytelyn  jälkeen sensei kurvaa autonsa lopulta etsimänsä ravintolan pihaan. Sensei hoitaa tilaukset privaattiloossiimme ja nyt tulee sitten eteen se hetki reissusta, jolloin minäkin joudun nauttimaan sakea ja olutta sen verran että varsinkin näin treenien jälkeisessä nestehukassa ne kihahtaa päähän aika tehokkaasti ja huone alkaa oudosti pyöriä ympärillä. Mutta siitä huolimatta tai ehkä juuri siitä johtuen, meillä on oikein mukava ja rento ilta vanhan mestarin, jonka taisin tavata ensimmäisen kerran 21 vuotta sitten, kanssa.

Hoidamme tietenkin laskun, sensei tilaa meille taksin ja toivottelemme hyvät yöt. Saavuttuamme illalla myöhään majataloomme, päätämme katsastaa vielä yläkerran onsenin, kylpyläosaston. Ja onhan se huikeaa, täällä me olemme muutoin autiossa ryokanissa privaattikylpylässä viidakon keskellä kuumassa altaassa rentoutumassa. Niin ja Marja on sitten ihan ypöyksin naisten puolella, kun täällähän miehet ja naiset pidetään visusti erillä toisistaan tällaisissa paikoissa!

TäTämän hienon ja tapahtumarikkaan päivän ja illan jälkeen on ihme, jos uni ei maistu!

Aamiainen ryokanissa on perinteistäkin perinteisempi, kauniisti kymmeniin eri kippoihin katettu, eksoottisia makuelämyksiä ja arvoituksellisia ainesosia sisältävä perijapanilainen kokonaisuus. Pienen aamiaislevon jälkeen lähdemme kävelylle ja päädymme dojon lähellä olevalle veistosluolan parkkipaikalle, jossa pientä kioskia pitävä vanhempi mies heti tietää, että olemme Suomesta ja ohjaa meidät sisälle luolaan, ikäänkuin hän olisi osannut odottaa meitä ja ikäänkuin hänen olisi käsketty tehdä niin. Pari sataa metriä pitkässä luolassa tai oikeammin tunnelissa on käsin kivestä veistettyjä lukuisia buddhalaisuuteen liittyviä patsaita, ja olisko osa ollut myös shintolaisia. Erikoinen paikka!

Kun tulemme ulos tunnelista, on Koskue -sensei meitä vastassa. Aina vaan kummallisempaa! Taitaa sana kiiriä täällä eteenpäin niin että meistä tietää jo ainakin koko kukkulan tämän puolen väki. Kosuke kertoo, että kaikki luolaston patsaat ovat yhden ja saman taiteilijan veistämiä, ja että miehellä meni 20 vuotta niiden tekemiseen.

Noniin, nyt alkaa tämä blogi paisua kuin pullataikina! Koetetaanpa vähän tiivistää!

Kävelyretkemme jatkuu ylös mäelle ja sen aikana kohtaamme mm. lukemattoman määrän kohtuu kookkaita hämähäkkejä yllättävän vahvoine verkkoineen, yli 30 metriä korkean valkoisen buddhapatsaan, turistikojuja, humalaisen miehen, joka kyyneleet silmissä kertoo meille venäläisten olevan pahoja, vanhemman turistikojua pitävän rouvan, joka innostuu palvelemaan meitä ylenpalttisen ystävällisesti kahvi- ja teehetkemme aikana kun kuulee, että olemme Suomesta, johon muuten kaikkien ensireaktio on, että veryyyy cold ja siihen päälle sitten hytisevää liikettä kädet kainaloissa. Tämä viimeksi mainittu rouva ei meinaa pysyä nahoissaan kun näytän hänelle kojunsa myyntipöydän kylkeen teipattua paikallista aikidomainosflyeria ja kerron, että olemme täällä ”for Arai -senseis aikido keiko”. Tästä innostuneena nainen etsii puhelimellaan youtubesta Arai-sensein näytösvideoita ja esittelee niitä minulle!

Ja tästä voimmekin sitten hienon aasinsillan kautta hypätä suoraan Arai-sensein iltatreeneihin!

Sensei on paikalla hyvissä ajoin. Hän vaihtaa keikogin päälleen tatamilla shomenin vieressä hetken aikaa pelkät alushousut jalassa vilkkuen. Sitten noin 10-15 minuuttia ennen treenien alkua sensei istuu silmät puoliummessa seizaan (polvi-istuntaan) ja alkaa hiljalleen keinutella itseään eteen ja taakse ja sivulle ja sen jälkeen liikkeen pysähdyttyä hän vain istuu hiljaa paikallaan rauhallisesti hengitellen.

Vaikea kuvitella tälle dojolle ja tähän ympäristöön paremmin sopivaa tapaa aloittaa harjoitus. Sensein meditatiivinen olemus saa hiljalleen myös muut salille tipoittain saapuvat harjoittelijat imettyä mukaansa, liike dojolla hiljenee ja yhtäkkiä ja jotenkin huomaamatta olemme kaikki asettuneet istumaan hiljaa paikalleen ja olemme valmiina ja keskittyneinä harjoituksiin.

Kumarrukset, alkujumppa ja sen jälkeen mielenkiintoiset, hyvin mielenkiintoiset, keskittyneet ja hyvät harjoitukset. Täällä kukaan ei ala opettamaan tai pätemään osaamisellaan, kaikki vaikuttavat hyvin keskittyneiltä tekemiseen, tekniikat tehdään pehmeästi ja ukena ollessa liikutaan hyvin mukana. Sensein tekniikka on pehmeää, mutta atemilyönnit ja koko olemus huokuu sellaista suoraselkäistä samuraispirittiä, että jotenkin sitä tuntee, että tässä kannattaa kyllä olla hereillä ja vähän varpaillaan. Sensei käyttää mukavasti ukena meitä kaikkia, että saamme kokemuksen siitä, miltä tekniikan pitäisi tuntua ja jos ukena hölmöilet niin senkin hän kyllä hyvin pian ja selkeästi osoittaa, että miksi niin ei kannata tehdä. Jokainen dojon treenaaja haluaa harjoitella meidän kanssamme ja kaikenkaikkiaan tunnelma ja treenitapa on minulle hyvin mieluisa. Minua on aina kiehtonut Arai-sensein suoraselkäinen ja leikkaava tekniikka, jossa yin ja yang ovat läsnä yhtäaikaa. On hienoa päästä lopulta näkemään sensei hänen omalla dojollaan ja tavata myös hänen poikansa.

Treenit päättyvät polviltaan tehtävään suwari kokyu-ho -harjoitukseen, kuten niin usein Japanissa.

Treenien jälkeen pikainen tatamin siivous, sininen pressu tatamin suojaksi, matalat pöydät siihen päälle ja pöydille tarjolle jos jonkinlaista purtavaa. Vuorossa on siis meidän vierailumme kunniaksi järjestetty tatamiparty yhdessä dojon paikallisten treenaajien kanssa.

Todella hieno elämys ja kokemus. Tämän koko matkan teemaksi tuntuu yhä vahvemmin nousevan jonkinlainen ”ystävyyttä ja yhdessä treenaamista yli kansallisten, tyylillisten, etnisten tai minkään muidenkaan rajojen”. Näin lämmintä ja huolehtivaa vastaanottoa, avuliaisuutta, kohteliaisuutta, vieraanvaraisuutta ja aitoa kiinnostusta ja positiivista uteliaisuutta ei kovin usein pääse kokemaan.

Eikä tällaista dojoa!! Dojo ja sen puutarha ovat jo itsessään hyvin inspiroiva ja näkemisen ja kokemisen arvoinen paikka. Sanoisimpa, että siellä ovat fengshuit kohdallaan. Ainoa haaste oli oikeastaan se, että kun dojon etuseinä avattiin isoksi osaksi treenien ajaksi, niin huomasin aina välillä unohtavani uken ja hänen hyökkäyksensä kokonaan, kun jäin vaan katselemaan ja hengittelemään puutarhaa. Kosuke sanoi, että hänelle käy usein niin. Jotenkin minusta tuntuikin, että vaikka aikido on hänelle tärkeä juttu ja osittain ammatti myös ja hän tekee mielestäni erittäin hyvää tekniikkaa, niin loppujen lopuksi hän on kuitenkin kiinnostuneempi puutarhan hoidosta. Mutta niinhän se vanha kiinalainen sananlasku kuuluu, että ”mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhan hoito, eikä sekään edes niin kovin tärkeää”.

Tuomamme tuliaiset tuntuvat aika vaatimattomilta kaiken sen rinnalla, mitä meidän eteemme täällä Yamatoku Dojolla tehtiin. Varsinkin kun vielä seuraavana aamuna sensein aamutreenien jälkeen Kosuke pakkaa meille mukaan varta vasten hankkimansa lounasboksit, joissa on muuten hieno samuraihenkinen paperikuosi. Ja kaiken huipuksi, kun kysyn Koskuelta, että annanko käymistämme treeneistä ja saamastamme opetuksesta hänelle maksun vai kenelle, niin hän sanoo, että ”it’s free, no need to pay”. Sanon, että eihän se nyt käy, että tottakai me maksamme, me haluamme maksaa! Mutta Kosuke sanoo, että hänen isänsä ilmoitti hänelle, että meiltä ei peritä maksua. Jos Arai-sensei 8.dan on kerran näin ilmoittanut niin ei siinä sitten varmaan auta jäädä kiistelemään. Pahasti nyt kyllä jäätiin velkaa tähän suuntaan!

Sydän täynnä kiitollisuutta suuntaamme ryokanin kylpyläosaston kautta kohti Takasakin juna-asemaa ja Tokiota. Haikein mielin jätän tämän aikidon zenparatiisin taakseni.

 

 

 

 

 

 

 

 

6 kommenttia artikkeliin ”Yamatoku Dojo – aikidozenkeidas maan päällä

    1. Arai-sensein poika kertoi, että heillä on harjoittelijoita, jotka eivät pysty enää treenaamaan fyysisessä mielessä, mutta he tulevat aina välillä dojolle treenien ajaksi istumaan hiljaa paikallaan. Ymmärrän heitä tosi hyvin. Yamatoku Dojon ilmapiiri ja sitä ympäröivä puutarha ovat kuin luotu tuonkaltaiseen harjoitukseen.

  1. Kaunis kirjoitus – hyvin välittyi dojon tunnelma! (Jonka siis täytyy olla ainakin kuusi kertaa vaikuttavampi, sillä vaikka oletkin hyvä kirjoittaja, niin fiiliksiä on silti vaikea pukea sanoiksi :))

  2. Nyt vähän harmittaa että ei siellä tullut sillon käytyä, vaikka Igarashi suositteli.

    1. Ensi kerralla Hencca, ensi kerralla! Eiköhän Arai-senseikin vielä porskuta hyvinkin kymmenen vuotta aikidon opetushommissa!

Kommentointi on suljettu.