Puhelimeni kello soi aamulla klo 04.30. Kolmen tunnin yöunien jälkeen olen täysin pihalla, enkä muista alkuunkaan missä olen ja minne olen menossa, eikä minulla ole aikomustakaan nousta. Painan puhelimen hiljaiseksi ja jatkan unia. Puhelimen herätyskellossa on torkkuajastin päällä, joten kymmenen minuutin  päästä sama kuvio toistuu uudelleen. En todellakaan aio nousta sängystä!

Seuraavaksi havahdun siihen, että oveen koputetaan. Mitä ihmettä! Kuka nyt keskellä yötä koputtaisi ovelleni ja miksi! En edelleenkään näe mitään syytä nousta sängystä vaan olen sitä mieltä, että minulla on täysi oikeus nukkua niin pitkään kuin haluan!

Kun oveeni koputetaan kohta uudelleen ja kovemmalla voimalla, todellisuus jysähtää päähäni kuin salamanisku. Olen Japanissa Hashimotossa hotellissa ja meidän piti lähteä aikaisin aamulla  lentokentälle!! Ponnahdan ylös sängystä kuin vieteriukko ja silmät puoliummessa, unihiekkaa tulvillaan koetan käsikopelolla etsiä pimeästä huoneesta kalsareita jalkaani kun en kehtaa ihan ilkosillaan ovea mennä avaamaan.

Hotellin käytävällä on valot ja kun näen Heikin seisovan ovellani nahkatakki päällä reppu selässä vähän hermostuneen näköisenä, tajuan, että nyt tais tulla äkkilähtö! ”Meidän piti kirjautua ulos hotellista ja lähteä kentälle. Muut odottaa alhaalla!” ”Onko se jo niin paljon?” Vastaukseni kuulostaa omasta mielestänikin ihan idioottimaiselta. ”Tuun ihan pian!”, koetan vielä vakuuttaa Heikille, joka lähtee alas Mikan ja Marjan luo kertomaan todennäköisesti jotain sen suuntaista, että ”matkan johtaja näyttää olevan ihan pihalla, että mitäs tehdään!?”

Istuessani elektronisella vessanpöntöllä, lämmitetyn istuinrenkaan päällä, kirjoitan  samalla viestin Japanin matkan whatsup-ryhmäämme, että ”menkää vaan, tuun pian perässä!”.

Pikaisesti vaatteet päälle, tarkastus, että ne on suunnilleen oikeassa järjestyksessä puettu ja juoksujalkaa hissille. Uloskirjautumisessa ei onneksi ongelmia. Ja edelleen juoksujalkaa matkatavaroiden kanssa kohti Hashimoton asemaa. Sitten taas viesti whatsup-ryhmäämme: ”Minkä hintainen lippu?” ”790”, tulee Mikalta vastaus samantien. Mika on kyllä hienosti hoitanut navigointitehtäviä, kun matkanjohtajalta on välillä homma livennyt hanskasta. ”Mutta eihän tässä automaatissa myydä sen hintaisia lippuja!! Mitä ihmettä!!” ”Keio line lipunmyynti”, tulee Marjalta tarkentava viesti ennenkuin ehdin asiaa edes whatsup -ryhmämme kautta kysyä. Äh, niinpä tietenkin! Miksi minä tollo tästä JR-linen porteilta yritin lippua ostaa! Jatkan matkaa Keio -linen portille, josta löydänkin muun seurueemme. Huh, hikihän tässä ehti tulla jo het aamutuimaan!

Loppumatka kentälle sujuukin sitten Shinjukussa tehtävästä junan- ja asemanvaihdosta huolimatta suht ongelmitta. Kentältä heti Japaniin saapumisen yhteydessä puhelimiimme hankkimamme kaksi japanilaista sim-kortti ovat kyllä osoittautuneet loistohankinnaksi. Suosittelen! Googlemapsin reittipalvelu on sitä kautta ollut käytössämme koko reissun ajan ja monessa paikassa tuntuu, että olemme olleet paikallisväestöäkin paremmin perillä suunnista ja aikatauluista.

Saatamme Heikin aikaisempaan koneeseen, tuhlaamme kentällä loput jenit ja olemme Mikan ja Marjan kanssa ja tällä kertaa myös minä oikealla lähtöportilla ajoissa. Koneessa saan käytäväpaikan jonkun suomalaistytön ja englantilaismiehen vierestä.

Olen väsynyt, hyvin väsynyt, mutta onnellinen siitä, että olen koneessa matkalla kotiin Melinan ja Hannan luo. Nyt minulla on kymmenen tuntia aikaa katsella elokuvia ja koettaa vähän nukkuakin. Ah, omaa laatuaikaa kymmenentuhannen metrin korkeudessa.

Koneessa on pieniä tietoteknisiä ongelmia ja yhdeksän istumapaikan alueella monitori / viihdekeskus  on pimeänä, eikä niitä saada toimimaan vaikka koko matkustamon viihdelaitteisto buutataan pimeäksi ja käynnistetään uudelleen. No joko arvaatte, olenko minä juuri noiden yhdeksän onnettoman matkustajan joukossa kaikista koneen viidestäsadasta matkustajasta! Aivan oikein! Tietenkin olen! 😀

Mutta onni onnettomuudessa on, että koneessa on juuri sen verran vapaita paikkoja, että minutkin siirretään puolen tunnin jälkeen paikalle, jossa laitteisto toimii! Ja se paikka sattui vielä olemaan Mikan ja Marjan vieressä! Jee! Onni potkii onnetonta, kun saan vielä 20 euron etusetelinkin hyvitykseksi ja koneessa  tuhlattavaksi.

Kymmenen tunnin lento sujuu yllättävän mukavasti elokuvia katsellen, torkkuen ja ruokaillen sekä välillä pieniä vessa-, jaloittelu- ja venyttelytaukoja pitäen. Jos ei muusta, niin ainakin vessapaperin paksuudesta voi päätellä olevansa Finnairin koneessa matkalla Suomeen. Japanissa vessapaperi on ihan käsittämättömän epäkäytännöllisen ohutta. Toisaalta aika monissa vessanpytyissä, joita matkalla käytimme, oli alapään pesu ja kuivaustoiminto, joten paperia ei välttämättä juurikaan tarvittu.

Tiistaina iltapäivällä kolmen aikaan kone laskeutuu harmaalle ja kolealle Helsinki-Vantaan lentokentälle. Matkatavarat löytyvät nopeasti. Heikin Naritasta ostamaa sakepulloa, jonka hän oli unohtanut matkatavaraliukuhihnan viereen, emme valitettavasti löydä.

Pikaiset kiitokset hyvästä matkaseurasta Mikalle ja Marjalle ja sitten suuntaan kentän juna-asemalle ja Tikkurilassa junan vaihdon jälkeen kohti Hämeenlinnaa. Puhelimesta on akku loppu, enkä löydä mistään suomalaista sim-korttiani, jonka laitoin johonkin ”varmaan talteen” alkureissusta. Pelkäänpä pahoin, että aamun kiireessä Hashimotossa heittäessäni hotellihuoneeni pöydältä roskia roskikseen, hävitin sim-korttini niiden mukana. Saan junassa kuitenkin sen verran ladattua puhelinta ja hyödynnettyä VR:n wifiä, että voin laittaa kotiin viestin: ”Suomessa ollaan!”

Hämeenlinnassa raahaan matkatavarani kuraiselle parkkipaikalle ja nostan ne kaksi viikkoa asemalla odottaneeseen autooni. Onpas kätevää päästä köröttelemään loppumatka kotiin omalla autolla ja ihan vielä oikeaa kaistaa ajellen! Vai onko sittenkään!

Mikäs ihmeen kolina ja tärinä edestä kuuluu ja miksi ratti vetää pahasti oikealle!? No voihan perkule, oikea eturengas on typötyhjä!! Mitäs nyt sitten! En voi soittaa sen enempää kotiin Hannalle kuin hinausautopalveluunkaan, kun mulla ei ole sitä sim-korttia, eikä edes virtaa puhelimessa. Tässä väsymystilassa ja flunssaisena ei kyllä yhtään innosta alkaa kaivelemaan ja vaihtamaan vararengasta pimeässä ja sateisessa lokakuisessa kelissä. Mut ei kait tässä muukaan auta!

Vaan eipä onnistu vararenkaan vaihtokaan! Kas kun autossani saa tällä hetkellä takakontin aukeamaan vain avaimen kauko-ohjauspainikkeella, mutta ei tällä vara-avaimella, jonka minä fiksusti otin mukaan reissuun, jottei se ”ykkösavain” vaan häviä minnekään! Mites mä nyt sit vararenkaan muka takakontista saan kaivettua! No en mitenkään! Nerokasta, kerrassaan nerokasta! Mikä kotiinpaluu!

Tässä mä nyt sit istun rengasrikkoisessa autossa sateisella parkkipaikalla rättiväsyneenä pienessä kuumeessa ilman toimivaa puhelinta. Hienoa olla kotona! 😀

No, ongelmat on aina suhteellisia ja eihän tämä oikeasti ole kovin kummoinenkaan haaste vaan kotimatkaani sopivasti värittävä hauska pikku episodi.

Kävelen Hämeenlinnan rautatieasemalle, löydän sieltä pistorasian, josta saan puhelimeeni hitusen virtaa ja aseman R-kioskin wifiä hyödyntäen onnistun soittamaan whatsup-puhelun kotiin. Ensin Hannalle. Ei vastausta. Sitten Melinalle. Ei vastausta. Sitten uudestaan Hannalle. Ei vastausta. Sitten uudestaan Melinalle. Ei vastausta.

Jälkeenpäin kuulin, että meille oli tullut juuri tuolloin joku taulukauppias myymään sikakalliita ilmakuvista tehtyjä tauluja, ja Hanna yritti vaan hankkiutua kauppiaasta eroon, kun heillä oli kiire Melinan rytmisen treeneihin, eivätkä siksi vastanneet puhelimeen. Ehdin juuri laittaa Hannalle viestin, että ”soita!”, kun puhelimeni akku simahtaa ja puhelin sammuu. Matkalla voimistelutreeneihin Melina oli sitten yrittänyt soittaa minulle kuulemma monta kertaa vaan eipä saanut yhteyttä ei!

Niin lähellä, mutta niin kaukana olemme toisistamme vielä!

On kulunut kahdeksantoista ja puoli tuntia siitä, kun lähdin liikkeelle aamulla Hashimotosta. Teen radikaalin ja itselleni hyvin poikkeuksellisen ratkaisun. Haen matkalaukkuni autosta ja otan taksin. Kyllä, ihan oikean suomalaisen taksin omassa kotikaupungissani!

Nuori taksikuski on innoissaan kun kuulee, että olen saapunut juuri Japanista. Minustakin on mukava jutella suomeksi ja ihan hämäläisittäin vielä. Pyydän kuskia ajamaan kaupungin toiselle puolelle Tawastia Areenalle, jossa Melinan treenit on. Saavun kimpsuineni kampsuineni varmaan ihan räjähtäneen ja krapulaisen näköisenä muutamien kummastelevien katseiden saattelemana voimistelusalille. Kapuan toisen kerroksen katsomoon, jossa Hanna juttelee Melinan treenikavereiden vanhempien kanssa. Minut nähtyään Hanna hyökkää iloisena ja ehkä hivenen yllättyneenä kaulaani ja suukottaa minua. Ei hullumpi vastaanotto! Pieni selitys muille paikalla olijoille lienee paikallaan, kun vähän hämmästelevät näin ylenpalttisen lämmintä kohtaamista. ”Eikö teidän puolisot rervehdi teitä aina näin?” Eivät kuulemma tervehdi, ei! 😀

Painaudun katsomon kaidetta vasten ja näen Melinan alhaalla treenaamassa. Ja Melina näkee minut. Katseemme kohtaavat. Vilkutan Melinalle iloisesti ja lähetän lentosuukon. Mikä hymy! Voi miten onnellinen leveä hymy! Melina on seuraavat harjoitteet yhtä aurinkoista sädehtivää hymyä koko tyttö. Ja aina kun mahdollista, hän katsoo ylös minuun ja hymyilee entistä leveämmin. Väsymys, kivut ja säryt, kadonnut sim-kortti, puhjennut auton rengas, aamun pommiin nukkuminen, kaikki matkan rasitukset ja haasteet häviävät taivaan tuuliin. Melina on tuossa. Minä tässä. Olen kotona.

Parhaat matkat eivät ole useinkaan helpoimpia. Jos helppoa elämää kaipaa, niin budon harjoittelu ja treenimatka budon alkulähteille kannattaa unohtaa. Mutta jos haluaa laajentaa omaa maailmankuvaa, oppia lisää itsestä ja muista ja saada muisteltavaa siihen kuuluisaan kiikkustuoliin, niin suosittelen treenimatkaa kaukoitään samuraiden saarelle ehdottomasti. Kuten Mika minulle kentällä totesi ”Hieno, mutta raskas reissu!”.

Kiitos Heikki, Mika ja Marja huippuhyvästä matkaseurasta! Kiitos Igarashi-sensei, Kobayashi- ja Hiroaki -sensei, Arai -sensei, Kosuke Arai -sensei, Doshu ja waka-sensei sekä kaikki treeniparit antoisista treeneistä! Erityiskiitos Arai-senseille ja hänen huippuavuliaalle pojalleen Kosukelle luottamuksesta ja mahdollisuudesta ohjata treenit yhdessä maailman kauneimmista dojoista! Ja tietenkin kaikkein suurin kiitos perheelleni, että antavat minun tyydyttää treeni- ja seikkailunjanoani tällaisten matkojen muodossa säännöllisin väliajoin!

Ja kiitos myös teille arvoisat lukijat mukana olostanne! Toivottavasti olette viihtyneet! Seuraavaa reissua odotellessa!

Kustaa